Sote. Mitähän kaik­kea tässä mah­taa­kaan vielä tapah­tua ennen kuin Suomessa toteu­tuu sosi­aali- ja ter­vey­sa­lan pal­velu-uudis­tus, mene ja tiedä. Miltä se lopulta näyt­tää, miltä se pitää sisäl­lään, mihin sillä lopulta pyri­tään, mitä se tulee olemaan.

Kantoja, käsi­tyk­siä ja kup­pi­kun­tia on yhtä monta kuin sopassa kok­keja ja luo­ja­ties, niitä on monta. Mutta yhdestä näy­te­tään ole­van yhtä mieltä: Asiakkaan on saa­tava valita.

Paljon hoettu valin­nan­va­paus ei tässä yhtey­dessä arva­ten­kaan kan­sa­lais-käyt­tä­jiin saakka yllä, mutta vaikka yltäi­si­kin, mitä se sit­ten oikein tar­koit­taisi? Mitä se sel­lai­nen ter­veys- ja sosi­aa­li­pal­ve­lu­jen asia­kas sit­ten oikein valit­sisi? Minkälainen haa­ve­kuva ihmi­sestä tämän puheen takana vallitsee?

Sellainenko, jossa pale­leva ja deli­riu­mi­nen alko­ho­listi muina mie­hinä istah­taa puis­ton­pen­kille selai­le­maan neli­vä­rie­sit­teitä ja teke­mään ratio­naa­lista pun­nin­taa eri kat­kai­sua­se­mien välillä? Perheessään pel­käävä panee kau­hunsa het­keksi syr­jään ja alkaa hel­vet­tinsä kes­kellä selailla net­ti­si­vuja ja ver­tailla, etkä ketkä ottai­si­vat lap­seni huos­taan kätevimmin?

Yhdestä näytetään olevan yhtä mieltä: Asiakkaan on saatava valita.

Tai ääniä pääs­sään kuu­leva ei kävele jär­veen, vaan sen sijaan askel­taa sote-päät­teelle, jolla jon­kin kivan app­sin avulla ver­tai­lee eri toi­mi­pis­tei­den hoi­to­me­to­deja skit­so­fre­nian suh­teen? Sänkynsä poh­jalle koh­met­tu­nut käyt­tää ilmei­sen lup­poai­kansa depres­sion­hoi­to­me­to­deja kil­pai­lut­taen? Rintasyöpä, fan­tas­ti­nen mah­dol­li­suus tutus­tua eri aluei­den tuu­mo­rio­saa­mi­seen? Supistaako – fokusoi nyt eri toi­mi­joi­den synnytyskulttuureihin!

Valinnanvarasta puhu­mi­nen juuri sosi­aali- ja ter­veys­pal­ve­luissa on eri­tyi­sen irvo­kasta, koska juuri ter­veys- ja sosi­aa­li­pal­ve­luissa vael­taes­saan kan­sa­lai­nen toi­voo, että jot­kut muut ovat osan­neet valita hänen puo­les­taan. Etukäteen. Hyvin. Apua, tukea ja hoi­toa tar­vi­tes­saan meistä jokai­nen on tois­ten armoilla ja sil­mät kiinni toi­voo, että hänestä otta­vat kopin tai­ta­vat kädet.

Asiakkuuteen kyke­nemme vain yli­mää­rän val­li­tessa – minkä uuden käsi­lau­kun hank­ki­sin, mitkä sukat, mikä hotelli olisi lomalla paras. Asiakkuus voi olla ihmi­sen iden­ti­teetti sil­loin, kun hän on terve, vapaa ja voimakas.

Silloin taas, kun ihmi­nen on sai­ras, vanha, pieni tai jos­tain koh­din klon­kal­laan, hän vain toi­voo. Että tämä joten­kin hoi­tuisi, että tämä menisi ohi, että tämä para­nisi, että kaikki kävisi hyvin.

Sosiaali- ja ter­veys­puoli asioi ihmi­sen kanssa juuri sil­loin, kun hänen koke­muk­sensa ole­mas­sao­losta on asiak­kuu­desta kaik­kein kauim­pana. Asiakas on ehjä, potra ja toi­min­ta­ky­kyi­nen ja riit­tää itse itsel­leen. Se, joka tar­vit­see tukea, apua ja jee­siä, tukeu­tuu lähim­pään käsi­pa­riin, sii­hen, mikä hänen puo­leensa ojentuu.

Kylien, kau­pun­kien, kun­tien ja alu­eel­lis­ten liit­ty­mien kan­nalta sosi­aali ja ter­veys voi olla tuot­teita, pal­ve­luja ja tuo­tan­to­ko­ko­nai­suuk­sia, mutta mei­dän kan­nal­tamme kyse on elä­mästä, sen arvaa­mat­to­muu­desta ja sat­tu­man­va­rai­suu­desta, ja lopulta siitä, että me olemme täällä yhdessä. Nyt ja aina.