Sote. Mitähän kaikkea tässä mah­taakaan vielä tapah­tua ennen kuin Suomes­sa toteu­tuu sosi­aali- ja ter­veysalan palvelu-uud­is­tus, mene ja tiedä. Miltä se lop­ul­ta näyt­tää, miltä se pitää sisäl­lään, mihin sil­lä lop­ul­ta pyritään, mitä se tulee ole­maan.

Kan­to­ja, käsi­tyk­siä ja kup­pikun­tia on yhtä mon­ta kuin sopas­sa kokke­ja ja luo­jaties, niitä on mon­ta. Mut­ta yhdestä näytetään ole­van yhtä mieltä: Asi­akkaan on saata­va vali­ta.

Paljon hoet­tu valin­nan­va­paus ei tässä yhtey­dessä arvatenkaan kansalais-käyt­täji­in saak­ka yllä, mut­ta vaik­ka yltäisikin, mitä se sit­ten oikein tarkoit­taisi? Mitä se sel­l­ainen ter­veys- ja sosi­aali­palvelu­jen asi­akas sit­ten oikein val­it­sisi? Minkälainen haaveku­va ihmis­es­tä tämän puheen takana val­lit­see?

Sel­l­ainenko, jos­sa palel­e­va ja delir­i­u­mi­nen alko­holisti muina miehinä istah­taa puis­ton­penkille selaile­maan neliv­äriesit­teitä ja tekemään ratio­naal­ista pun­nin­taa eri katkaisuasemien välil­lä? Per­heessään pelkäävä panee kauhun­sa het­kek­si syr­jään ja alkaa hel­vettin­sä keskel­lä selail­la net­ti­sivu­ja ja ver­tail­la, etkä ketkä ottaisi­vat lapseni huostaan käte­vim­min?

Yhdestä näytetään olevan yhtä mieltä: Asiakkaan on saatava valita.

Tai ääniä päässään kuule­va ei kävele järveen, vaan sen sijaan askeltaa sote-päät­teelle, jol­la jonkin kivan appsin avul­la ver­tailee eri toimip­is­tei­den hoit­o­me­tode­ja skit­sofren­ian suh­teen? Sänkyn­sä poh­jalle kohmettunut käyt­tää ilmeisen lup­poaikansa depres­sion­hoit­o­me­tode­ja kil­pailut­taen? Rin­ta­syöpä, fan­tasti­nen mah­dol­lisu­us tutus­tua eri aluei­den tuumoriosaamiseen? Supis­taako – foku­soi nyt eri toim­i­joiden syn­ny­tyskult­tuurei­hin!

Valin­nan­varas­ta puhumi­nen juuri sosi­aali- ja ter­veyspalveluis­sa on eri­tyisen irvokas­ta, kos­ka juuri ter­veys- ja sosi­aali­palveluis­sa vaeltaes­saan kansalainen toivoo, että jotkut muut ovat osan­neet vali­ta hänen puolestaan. Etukä­teen. Hyvin. Apua, tukea ja hoitoa tarvites­saan meistä jokainen on tois­t­en armoil­la ja silmät kiin­ni toivoo, että hänestä otta­vat kopin taita­vat kädet.

Asi­akku­u­teen kyken­emme vain ylimäärän val­lites­sa – minkä uuden käsi­laukun han­kkisin, mitkä sukat, mikä hotel­li olisi loma­l­la paras. Asi­akku­us voi olla ihmisen iden­ti­teet­ti sil­loin, kun hän on ter­ve, vapaa ja voimakas.

Sil­loin taas, kun ihmi­nen on sairas, van­ha, pieni tai jostain kohdin klonkallaan, hän vain toivoo. Että tämä jotenkin hoi­tu­isi, että tämä menisi ohi, että tämä paranisi, että kaik­ki kävisi hyvin.

Sosi­aali- ja ter­veyspuoli asioi ihmisen kanssa juuri sil­loin, kun hänen koke­muk­sen­sa ole­mas­saolosta on asi­akku­ud­es­ta kaikkein kauim­pana. Asi­akas on ehjä, potra ja toim­intakykyi­nen ja riit­tää itse itselleen. Se, joka tarvit­see tukea, apua ja jeesiä, tukeu­tuu lähim­pään käsi­pari­in, siihen, mikä hänen puoleen­sa ojen­tuu.

Kylien, kaupunkien, kun­tien ja alueel­lis­ten liit­tymien kannal­ta sosi­aali ja ter­veys voi olla tuot­tei­ta, palvelu­ja ja tuotan­tokokon­aisuuk­sia, mut­ta mei­dän kannal­tamme kyse on elämästä, sen arvaa­mat­to­muud­es­ta ja sat­tuman­varaisu­ud­es­ta, ja lop­ul­ta siitä, että me olemme tääl­lä yhdessä. Nyt ja aina.