Vammaissosiaalityön suuret asiakasmäärät on tiedetty jo pitkään, ja monet asiakkaat ovat olleet tyytymättömiä päätösten käsittelyaikoihin ja palvelujen tavoitettavuuteen.

 

 

Vammais­so­si­aa­lityön kuormi­tuk­sesta synty­vistä ongel­mista ovat kirjoit­taneet vammaisten asiak­kaiden osalli­suuden VamO-hankkeen toimijat (Talentia-lehti 7/2018), ja asiasta tehtiin vuosi sitten myös kirjal­linen kysymys eduskun­nassa. Siihen perhe- ja perus­pal­ve­lu­mi­nisteri Annika Saarikko vastasi, että sosiaali- ja terveys­mi­nis­teriö selvittää asiaa osana sosiaa­li­huollon ammat­ti­hen­ki­lö­neu­vot­te­lu­kunnan työtä.

Esimer­kiksi Tampe­reella vammais­pal­ve­lu­toi­miston yhdellä työnte­ki­jällä on keski­määrin 550 asiakasta. Asiakas­määrä ilman kulje­tus­pal­ve­lu­pää­töksen saavia asiak­kaita on yli 400.

Kehitys­vam­ma­lakiin vuonna 2016 lisätyt pykälät itsemää­rää­mi­soi­keu­desta työllis­tävät erikseen erityi­sesti niitä sosiaa­li­työn­te­ki­jöitä, joiden asiak­kaina on tehos­te­tussa palve­lua­su­mi­sessa asuvia kehitys­vam­maisia. Näitä asiak­kaita Tampe­reella on noin 300, ja heidän palve­lusuun­ni­tel­maansa tulisi lain mukaan tarkistaa jopa noin puolen vuoden välein, sillä voidakseen tehdä rajoi­tus­pää­töksiä asiak­kailleen, tulee sosiaa­li­työn­te­kijän tuntea kyseisten asiak­kaiden ajankoh­taiset olosuhteet.

Sosiaa­li­työn­te­ki­jöiden vaihtuvuus on Tampe­reella edelleen suurta, vaikka ongelmaa on yritetty ratkaista. Jatkuvien työnte­ki­jä­vaih­dosten vuoksi vammais­so­si­aa­lityön asiakastyö ruuhkautuu eikä asian­tun­temus voi olla uudella työnte­ki­jällä yhtä hyvä kuin pidempään toimi­neella.

Varautumista tulevaan

Vammais­pal­ve­lulaki on 1980-luvulta ja sen lähtö­kohta on ollut vammaisten henki­löiden tasa-arvo ja osallisuus yhteis­kun­nassa. Uudis­tu­vassa kehitys­vam­malain ja vammais­pal­ve­lulain yhdis­tä­vässä laissa on sama lähtö­kohta. Vammais­so­si­aa­lityön yhtenä tärkeänä tavoit­teena on vammaisten henki­löiden mahdol­lisuus toimia subjektina omassa elämässään. Tämä edellyttää asiakas­osal­li­suutta.

Asiakas­osal­lisuus vammais­pal­ve­luissa ei ole vain jonkun tietyn asiakas­ryhmän edustuk­sel­li­suutta suunnit­te­lussa tai vammais­neu­voston kannan­ottoja vammais­pal­ve­luihin kunnassa. Näiden edustuk­sel­listen elementtien avulla voidaan toki kehittää palveluja asiakas­läh­töiseen suuntaan.

Palve­lusuun­nit­te­lussa eri asiakas­ryhmien kanssa tulisi voida käyttää esimer­kiksi vaihtoeh­toisia kommu­ni­kaa­tio­keinoja eikä kiire saisi leimata tapaa­misia. Asiak­kaita ja heidän määrit­tä­määnsä lähiver­kostoa tulisi voida tavata nykyistä useammin ja kiireet­tö­mästi. Sosiaa­li­työn­te­ki­jällä pitäisi olla laaja tietämys eri palve­luista ja niiden sisäl­löistä.

Jos palvelusuunnitelmaa odottaa puoli vuotta, se ei ole kohtuullista.

Palve­lusuun­ni­telman tulisi olla ajanta­sainen asiakirja, jonka pohjalle riittävät palvelut ja tukitoimet raken­netaan. Jos asiakas joutuu odottamaan esimer­kiksi henki­lö­koh­taisen avustajan päätöstä liki tai jopa yli lain säätämän kolmen kuukauden ajan tai palve­lusuun­ni­telman valmis­tu­mista joskus jopa puolikin vuotta, voi ajatella, ettei vammais­so­si­aa­li­työssä olla lähel­läkään kohtuul­lista tilan­netta.

Vammaissosiaalityön arkea

Vammais­pal­velun sosiaa­lityö kattaa isossa kaupun­gissa valtavan määrän erilaisia osaami­sa­lueita. Pikku­lap­si­per­heiden tarpeet ovat toisen­laiset kuin aikuis­tuvan nuoren, aikuisen vaikea­vam­maisen henkilön tai ikään­tyvän kehitys­vam­maisen. Aina on lisäksi selvi­tettävä ovatko perus­pal­velut riittäviä tai sopivia ja täytty­vätkö vammai­suuden kriteerit.

Tampere hankkii kehitys­vam­maisten palve­luista 80 prosenttia yksityi­siltä palve­lun­tuot­ta­jilta. Oman palve­lu­tuo­tannon lisäksi työnte­kijän on tunnettava nämä muut palve­lun­tuot­tajat, jotta pystyisi ohjaamaan asiakasta tutus­tumaan hänelle mahdol­li­sesti sovel­tuvaan ja häntä kiinnos­tavaan palveluun.

Hallinto tuo tähän myös oman näkökul­mansa: palveluja hankitaan vain erilaisten sopimusten piirissä olevilta palve­lun­tuot­ta­jilta määrä­ra­hojen puitteissa. Määrä­rahat ovat vuosia olleet alimi­toi­tetut, eivätkä kaikki tarjolla olevat palvelut sovellu kaikille asiak­kaille. Kehitys­vam­maisten laitos­hoidon purka­misen myötä asiakas­määrät ovat lisään­tyneet ja itsemää­rää­mi­soi­keuteen liittyvät lakimuu­tokset työllis­tävät vammais­pal­velun sosiaa­li­työssä.

Työvä­li­neinä vammais­pal­ve­luissa oman sosiaa­lityön viite­ke­hyksen lisäksi on useita kymmeniä erilaisia tieto­jär­jes­telmiä ja ‑ohjelmia. Kaikki järjes­telmät vaativat oman pereh­ty­nei­syy­tensä eivätkä eri ohjelmat aina taivu keskenään yhteis­työhön. Vuosien saatossa järjes­telmiä on kehitetty entisten sisään ja oheen ja tämä on johtanut järjes­telmien sekamelskaan.

Oma alueensa ovat kunnan päihde- ja mielen­ter­veys­pal­velut, joiden piiriin esimer­kiksi kehitys­vam­maisen henkilön on vaikea päästä. Kaupungin työnte­ki­jöi­denkin keskuu­dessa elää sitkeä myytti, että kehitys­vam­mai­sille on omat päihde- ja mielen­ter­veys­pal­ve­lunsa. Vammaisten palve­luiden toteu­tu­mi­sessa on siis myös raken­teel­lisia ongelmia.

Eettisesti kestävää

Tässä risti­aal­lo­kossa sosiaa­li­työn­te­kijän etiikkaan kuuluu turvata, että vammais­pal­veluja tarvit­sevia asiak­kaita kohdellaan yhden­ver­taisina kunta­laisina.

Tampe­reella tähän vaativan vammais­pal­velun työn sisältöön on haettu uusia ratkaisuja työnjakoa kehit­tä­mällä. Esimer­kiksi tietyt työnte­kijät vastaavat lasten ja nuorten vammais­pal­velun sosiaa­li­työstä ja tietyt asumis­pal­ve­luissa asuvien vammais­pal­ve­luiden sosiaa­li­työstä. Kotiin annet­tavat palvelut on keski­tetty tietylle ryhmälle ja lisäksi on uusien asiak­kaiden palve­lujen tarpeen arvioinnin tiimi. Näin eri alueiden erityis­asian­tun­te­musta on edes jonkin verran pystytty keskit­tämään tiettyjen työnte­ki­jöiden vastuulle.

Työn sisäl­löl­linen kehit­tä­minen jää luonnol­li­sesti tämän arkisen selviy­ty­misen alle.

Tarja Sipponen
vammais­pal­velun sosiaa­li­työn­tekijä, yht.lis
Tampere