Elämme nopeasti muuttuvaa poikkeusaikaa.

 

 

Kirjoi­tin tämän kolum­nin ensim­mäi­sen ver­sion 15.3., toi­sen 22.3. ja tilan­teen muut­tuessa kol­man­nen ver­sion tänään 3.4. Lehden ilmes­tyessä tämä­kin teksti voi olla vanhentunut.

Poikkeustilanteen sosiaali­­set seu­rauk­set alka­vat saada huo­miota myös jul­ki­sessa kes­kus­te­lussa. Vanhojen ihmis­ten ris­kit on tie­detty alusta pitäen, mutta kou­lu­jen etä­ope­tuk­sen jat­kuessa las­ten ja per­hei­den vai­keu­det ovat nous­seet näkyviin.

Sosiaalihuollolla ei ole käy­tet­tä­vis­sään saman­laista tie­teel­li­siin tut­ki­muk­siin perus­tu­vaa ennus­te­tie­toa kuin ter­vey­den­huol­lolla. Oman maan aikai­sem­mat tra­ge­diat, kuten Lapuan pat­ruu­na­teh­taan räjäh­dys 1976 tai 1990-luvun lama, eivät ole ver­rat­ta­vissa koro­nan aiheut­ta­maan poik­keus­ti­laan, vaikka nii­den­kin seu­rauk­siin ja koke­muk­siin kan­nat­taa perehtyä.

Kriisillä voi olla myös ­kestäviä ­myönteisiä ­vaikutuksia.

Nyt on aika koota voi­mat, jotta seu­raa­van pan­de­mian tul­lessa sosiaali­alan tie­to­pohja on nykyistä vah­vempi. Valtionhallinto on kuor­mit­tu­nut akuu­tin krii­sin toi­missa, joten aloit­teel­li­suutta tar­vi­taan muu­al­la­kin. En ole tut­kija, mutta roh­ke­nen silti esit­tää joi­ta­kin kysy­myk­siä alan tutkimusyhteisöille.

Voisivatko sosi­aa­li­huol­lon tut­ki­jat, ammat­ti­lai­set ja esim. jär­jes­tö­jen asian­tun­ti­jat koota voi­mansa niin, että kaikki maa­il­malla käy­tet­tä­vissä oleva tieto vas­taa­vien epi­de­mioi­den sosi­aa­li­sista seu­rauk­sista saa­daan koo­tusti yhtei­seen käyt­töön? Nykyisen tie­to­tek­no­lo­gian avulla kan­sain­vä­li­nen tieto on var­masti saa­ta­vissa nopeas­ti­kin. Vaikka sovel­tu­vuus suo­ma­lai­siin oloi­hin vaa­tii har­kin­taa, on tämä tieto itses­sään jo arvo­kasta. Mikä taho ottaisi vas­tuun tut­ki­mus­ta­ho­jen kokoa­mi­sesta ja teh­tä­vien sopimisesta?

Tarvitsemme vii­py­mättä myös koti­maista tie­toa. Pitkiä val­mis­te­luja ja apu­ra­ha­ha­ke­muk­sia vaa­ti­vien tie­teel­lis­ten tut­ki­mus­ten aika on myö­hem­min. Niiden poh­jaksi tar­vi­taan vapaa­muo­toista, ker­to­vaa tie­toa niistä teki­jöistä, jotka juuri nyt kuor­mit­ta­vat sosi­aa­li­huol­lon asiak­kaita ja ammat­ti­lai­sia: mitkä tar­peet koros­tu­vat, mitkä asia­kas­ryh­mät ovat eri­tyi­sen haa­voit­tu­via, tuleeko uusia asia­kas­ryh­miä, miten ammat­ti­lais­ten työ on muut­tu­nut? Miten ter­veys­so­si­aa­li­työ aset­tuu suh­teessa epi­de­mi­aan ja miten oppi­las­huolto muuttuu?

Mikä taho/tahot keräisi täl­laista ”raa­ka­ma­te­ri­aa­lia” ja kuka sen ana­ly­soisi myö­hem­pien tut­ki­mus­ten käyttöön?

Kriisillä voi olla myös kes­tä­viä myön­tei­siä vai­ku­tuk­sia. Bostonin yöker­ho­pa­lossa vuonna 1942 kuoli 492 ja vahin­goit­tui yli sata ihmistä. Psykiatrian pro­fes­sori Erich Lindemann tun­nisti poti­las­työs­sään omais­ten sure­mi­sessa yhtei­siä lain­alaisuuksia. Tällä poh­jalla raken­tui krii­si­teo­ria, jota – myö­hem­pien tut­ki­mus­ten täs­men­tä­mänä – sosiaali­työntekijät ja muut ihmis­työn ammat­ti­lai­set hyö­dyn­tä­vät edel­leen omassa työssään.