Costa Ricassa sosiaalityön asiakkailta edellytetään aktiivisuutta oman elämäntilanteen kohentamiseen. Suurin osa tuesta kohdistetaan yksinhuoltajaäitien perheille.

 

 

Sosi­aal­i­työn­tek­i­jä Gina Espinoza Cubero harp­poo ulos sosi­aa­likeskus IMASin oves­ta ja hyp­pää skoot­terin­sa selkään. Edessä on per­he­vierailu­jen päivä noin 25 000 asukkaan costar­i­calaises­sa pikkukaupungis­sa Nicoy­as­sa. Sosi­aa­likeskuk­sen käytössä on kak­si autoa, mut­ta ne on varat­tu pidem­mälle suun­tau­tu­vi­in matkoi­hin.

Noin 10 min­uutin ajo­matkan jäl­keen asu­tus käy harvem­mak­si ja asfal­toitu tie päät­tyy. Espinoza kur­vaa May­bueyn asuinalueelle, jos­sa värikkäät kah­den huoneen omakoti­talot reunus­ta­vat kat­ua.

Talot ovat val­tion raken­nut­tamia, ja ne on suun­nat­tu kaikkein köy­him­mille. Sosi­aa­likeskuk­sen asi­akkaat ovat jonos­sa etusi­jal­la, kun uusia asun­to­ja raken­netaan ja asum­isoikeuk­sia myön­netään.

Lore­na San­di Agüero avaa oven ja ter­ve­htii tuli­joi­ta. Yleen­sä sosi­aal­i­työn­tek­i­jän käyn­nit tule­vat yllä­tyk­senä, mut­ta täl­lä ker­taa asi­as­ta on sovit­tu etukä­teen. Yllä­tyskäyn­nin ideana on nähdä asi­akkaan todel­li­nen arki, eikä työn­tek­i­jää varten har­joitel­tua näytelmää.

Espinozan ja Sandin kohtaami­nen on tun­teikas. San­di on osal­lis­tunut kah­den vuo­den aikuisk­oulu­tuk­seen leipuri-kondi­it­to­ril­in­jal­la, ja tutk­in­to­todis­tus on luvas­sa seu­raaval­la viikol­la.

Standardoidut lomakkeet, mutta ei tietoa avun saannin kriteereistä

IMAS, Insti­tu­to Mix­to de Ayu­da Social on Cos­ta Rican julki­nen, val­tion rahoit­ta­ma sosi­aa­likeskus, joka on toimin­ut vuodes­ta 1971 alka­en. IMAS koordi­noi eri­laisia sosi­aali­avus­tuk­sia sekä tukee ihmis­ten koulut­tau­tu­mista ja työl­listymistä.

Costa ­Ricassa ­aktiivisuus on tuen saamisen ehtona.

Gina Espinoza työsken­telee äärim­mäisessä köy­hyy­dessä elävien per­hei­den kanssa. Kent­täpäivän aikana hän kohtaa parhaim­mil­laan 10 per­het­tä eri puo­lil­la kaupunkia ja ympäröivää maaseu­tua.

Uudet asi­akkaat haas­tatel­laan stan­dar­d­oidun lomak­keen avul­la. Haas­tat­telu­jen tulok­set ja havain­not per­hei­den arjes­ta kir­jataan koneelle seu­raavien toimistopäivien aikana. Tietoko­neo­hjel­ma yhdis­tää tiedot ja määrit­telee, mihin köy­hyyskat­e­go­ri­aan kyseinen per­he aset­tuu. Eri tilanteisi­in on tar­jol­la eri­laisia avus­tu­so­hjelmia.

Esimerkik­si opiske­li­jat voivat saa­da tukea 17–24-vuotiaille nuo­rille suun­na­tus­ta ohjel­mas­ta. Yksi tukio­hjel­ma on suun­nat­tu per­heille, jois­sa on ali­ravit­tu­ja lap­sia. Asi­akasti­eto­jär­jestelmä mah­dol­lis­taa tieto­jen jakamisen tuen tarpeesta val­tion eri sek­tor­ei­den välil­lä.

Espinozan mukaan sosi­aal­i­työn­tek­i­jät eivät tiedä, miten äärim­mäi­nen köy­hyys määritel­lään ja mil­loin oikeus tukeen syn­tyy.

– Jos tietäisimme tarkat kri­teer­it, työn­tek­i­jöille voisi syn­tyä kiusaus tulki­ta tilan­net­ta asi­akkaan hyödyk­si siten, että kri­teer­it täyt­tyvät, Espinoza perustelee.

Aktivointiohjelma tukee kykyjen käyttöön ottoa

Lore­na San­di meni naimisi­in 16-vuo­ti­aana ja sai kolme las­ta. Hänen elämän­sä oli taloudel­lis­es­ti tur­vat­tua, eikä mies antanut hänen työsken­nel­lä kodin ulkop­uolel­la.

Kodin seinät eivät kuitenkaan tuo tur­vaa oman puoli­son väki­val­lal­ta. Siitä Sandil­la on edelleen muis­tona puut­tuvia ham­pai­ta ja silmän her­movau­rio.

Viimein 43-vuo­ti­aana San­di haki avio­eroa ja pää­tyi samal­la taloudel­lis­es­ti tyhjän päälle. Hän elät­ti itseään ja lap­si­aan myymäl­lä rihka­mako­ru­ja puis­tossa ja tekemäl­lä sat­un­nais­es­ti tilausleivon­naisia.

Myöhem­min hänestä tuli tyt­tären­poikansa huolta­ja, ja hän haki sosi­aali­avus­tus­ta lapsen elät­tämiseen.

Yhtey­de­not­to sosi­aa­likeskuk­seen toi muu­tok­sen Sandin elämään. Hänelle tar­jot­ti­in mah­dol­lisu­ut­ta osal­lis­tua kak­sivuo­tiseen aktivoin­tio­hjel­maan.

Ohjel­maan osal­lis­tu­va saa noin 120 euroa kuukaudessa perus­toimeen­tu­loon. Keskipalk­ka Cos­ta Ric­as­sa on noin 700 euroa kuukaudessa, ja maaseu­tu­alueil­la keskipalk­ka voi jäädä noin 450 euroon kuukaudessa.

Tukea voi saa­da enin­tään kahdek­si vuodek­si, ja sen saamisen ehtona on suun­nitel­malli­nen työsken­te­ly oman elämän­ti­lanteen paran­tamisek­si. Sen jäl­keen ihmis­ten on tul­ta­va toimeen omil­laan, ellei jokin vam­ma tai pitkäaikais­sairaus ole selkeästi esteenä työl­listymiseen.

– Sosi­aal­i­työn lähtöko­h­ta on, että kaikil­la on kykyjä, joi­ta hei­dän tulisi voi­da hyö­dyn­tää oman ja per­heen­sä elan­non tur­vaamiseen, Espinoza tiivistää.

Unelmia toteutetaan tai jäädään kurjuuteen

Sosi­aal­i­työn­tek­i­jän työaikaa menee myös suun­nitelmien toteu­tu­misen seu­ran­taan ja yhtey­den­pitoon asi­akkaiden kanssa. Gina Espinoza jakaa pienen työhuoneen toisen sosi­aal­i­työn­tek­i­jän kanssa, ja kum­mal­lakin on tuoli asi­akas­ta varten oman pöytän­sä edessä.

Parhail­laan työn alla on muun muas­sa kodin perus­paran­nustyöt per­heväki­val­lan uhrik­si joutuneelle naiselle, jol­la on 9 las­ta. Sosi­aa­likeskuk­sen rooli­na on koordi­noi­da muu­tostöitä sekä varmis­taa, että tarvit­ta­vat luvat ovat kun­nos­sa ja asi­at etenevät niin kuin on sovit­tu. Se edel­lyt­tää puhe­lin­soit­to­ja ja asioiden selvit­te­lyä.

Joka kuukau­den toise­na torstaina sosi­aa­likeskuk­ses­sa jär­jestetään avoimien ovien päivä, jol­loin kuka tahansa voi tul­la käymään ja keskustele­maan ilman ajan­va­raus­ta.

Yksi työn­tek­i­jä vas­taa ker­ral­laan noin 170 per­heestä. Espinoza käy tapaa­mas­sa jokaista per­het­tä noin kol­mesti vuodessa. Lisäk­si ollaan yhtey­dessä puhe­limel­la.

Yksi sosiaali­työntekijä vastaa 170 ­perheestä.

Perus­toimeen­tu­lon lisäk­si asi­akkaan on mah­dol­lista saa­da kohdis­tet­tua tukea oman elinkeino­toimin­nan aloit­tamiseen. Esimerkik­si San­di sai tukea pitopalvelu­vä­linei­den han­kkimiseen. Nyt hänel­lä on lau­ta­sia ja ruokailu­vä­lineitä yhteen­sä 100 hen­gen tar­joilun jär­jestämiseen.

Joskus apu voi olla esimerkik­si siemeniä, joi­ta annetaan niille per­heille, joil­la on maa­ta, mut­ta ei varaa han­kkia siemeniä ja taimia kas­vatet­tavak­si puu­tarhas­sa.

Espinoza kokee, että osa asi­akkaista ei pääse köy­hyy­destä irti, kos­ka he halu­a­vat olla köy­hiä. Tarvet­ta ja moti­vaa­tio­ta muu­tok­seen ei ole.

– Osa nai­sista ilmoit­tau­tuu yksin­huolta­jak­si saadak­seen parem­pia etu­ja, vaik­ka heil­lä todel­lisu­udessa on elämänkump­pani. Myös pimeää työtä tehdään ilmoit­ta­mat­ta siitä, Espinoza sanoo.
Paras­ta sosi­aal­i­työssä on Espinoza­lle silti tietoisu­us siitä, että hän tekee työtä, jon­ka vaiku­tuk­set näkyvät konkreet­tis­es­ti ihmis­ten elämässä hyv­in­voin­nin lisään­tymisenä ja voimaan­tu­mise­na.

Lore­na San­di on liikut­tunut ja pyyhkii silmiään. Koulu­tus on tuonut osaamista ja tar­joaa hänelle parem­mat mah­dol­lisu­udet oman itsen­sä työl­listämiseen jatkos­sa. Tämä on kuitenkin vain osa sosi­aal­i­työn vaiku­tus­ta.

– Koen ensim­mäistä ker­taa elämässäni, että olen saavut­tanut jotain ja pystynyt toteut­ta­maan unel­mani. En enää koe itseäni merk­i­tyk­set­tömäk­si, San­di tiivistää.

Lore­na San­di Agüero opiske­li cateringalaa ja sai sosi­aa­likeskuk­ses­ta tukea asti­as­ton ja pitopalvelu­vä­linei­den han­kkimiseen. Oman kodin pienessä keit­tiössä valmis­tuu parhaim­mil­laan juh­la-­ate­ria 100 hen­gelle. Kuva: Aiko Ota

Costa Rica päihittää naapurinsa inhimillisessä kehityksessä

Cos­ta Rica on kiin­nit­tänyt paljon huomio­ta maan inhimil­liseen kehi­tyk­seen viime vuosikym­menten aikana. Nyky­isin läh­es kaikil­la on pääsy koulu­tuk­seen ja julkiseen ter­vey­den­huoltoon sekä oikeus eläk­keeseen.

Köy­hyys, taloudelli­nen eri­ar­voisu­us ja sukupuolten väli­nen epä­tasa-arvo ovat mata­lat suh­teessa muuhun Lati­nalaiseen Amerikkaan, mut­ta korkeat ver­rat­tua OECD-maid­en keski­arvoon.

Työt­tömyys kohdis­tuu eri­tyis­es­ti nuori­in ja mata­lasti koulutet­tui­hin. Noin 43 pros­ent­tia costar­i­calai­sista työsken­telee epävi­ral­lisel­la sek­to­ril­la.

– Suurin sosi­aa­li­nen ongel­ma on menetet­ty toi­vo ja tunne siitä, että ei kel­paa mihinkään. Lähdemme siitä, että kaik­ista on johonkin ja pyrimme anta­maan siihen mah­dol­lisu­u­den, sosi­aal­i­työn­tek­i­jä Gina Espinoza Cubero sanoo.

Sosiaalityön koulutusta 1940-luvulta alkaen

Poh­ja sosi­aal­i­työn koulu­tuk­selle luoti­in Cos­ta Ric­as­sa vuosi­na 1942–1952. Maan poli­it­tista kehi­tys­tä seu­ran­nut juristi Héc­tor Beeche Luján teki esi­tyk­sen ope­tus­min­is­ter­iölle sosiaali­työn koulu­tuk­sen aloit­tamis­es­ta.

Tuol­loin Cos­ta Ric­as­sa suun­nitelti­in uut­ta sosi­aal­i­tur­vaan liit­tyvää lain­säädän­töä. Kuvios­ta kuitenkin puut­tui ammat­ti­taitoinen henkilöstö, joka pysty­isi toteut­ta­maan suun­nitel­lut refor­mit myös käytän­nössä.

Beechen aloit­teesta perustet­ti­in sosi­aalialan korkeak­oulu, joka pyrit­ti­in liit­tämään yliopis­tosek­torin osak­si. Alus­sa sosi­aal­i­työn koulu­tus oli nimel­lis­es­ti osa talous- ja yhteiskun­tati­etei­den tiedekun­taa, mut­ta sille ei käytän­nössä ollut tilaa yliopis­tossa. Ensim­mäiset sosi­aal­i­työn luen­not pidet­ti­inkin alak­oulus­sa.

Myös Cos­ta Rican sisäl­lis­so­ta vuon­na 1948 hidasti uuden koulu­tusalan luomista. Sisäisen kuo­hun­nan keskel­lä esimerkik­si sosi­aal­i­työn ensim­mäiset opet­ta­jat vai­hdet­ti­in poli­it­tis­ten voima­suhtei­den muuttues­sa.

Nyky­isin sosi­aal­i­työtä voi opiskel­la useis­sa yliopis­tois­sa eri puo­lil­la maa­ta. Alem­pi korkeak­oulu­tutk­in­to kestää neljä vuot­ta, ja maisteri­opintoihin tarvi­taan yksi luku­vu­osi lisää.

Han­na Moila­nen