Costa Ricassa sosiaalityön asiakkailta edellytetään aktiivisuutta oman elämäntilanteen kohentamiseen. Suurin osa tuesta kohdistetaan yksinhuoltajaäitien perheille.

 

 

Sosi­aa­li­työn­te­kijä Gina Espinoza Cubero harp­poo ulos sosi­aa­li­kes­kus IMASin ovesta ja hyp­pää skoot­te­rinsa sel­kään. Edessä on per­he­vie­rai­lu­jen päivä noin 25 000 asuk­kaan cos­ta­rica­lai­sessa pik­ku­kau­pun­gissa Nicoyassa. Sosiaalikeskuksen käy­tössä on kaksi autoa, mutta ne on varattu pidem­mälle suun­tau­tu­viin matkoihin.

Noin 10 minuu­tin ajo­mat­kan jäl­keen asu­tus käy har­vem­maksi ja asfal­toitu tie päät­tyy. Espinoza kur­vaa Maybueyn asui­na­lu­eelle, jossa värik­käät kah­den huo­neen oma­ko­ti­ta­lot reu­nus­ta­vat katua.

Talot ovat val­tion raken­nut­ta­mia, ja ne on suun­nattu kaik­kein köy­him­mille. Sosiaalikeskuksen asiak­kaat ovat jonossa etusi­jalla, kun uusia asun­toja raken­ne­taan ja asu­mi­soi­keuk­sia myönnetään.

Lorena Sandi Agüero avaa oven ja ter­veh­tii tuli­joita. Yleensä sosi­aa­li­työn­te­ki­jän käyn­nit tule­vat yllä­tyk­senä, mutta tällä ker­taa asiasta on sovittu etu­kä­teen. Yllätyskäynnin ideana on nähdä asiak­kaan todel­li­nen arki, eikä työn­te­ki­jää var­ten har­joi­tel­tua näytelmää.

Espinozan ja Sandin koh­taa­mi­nen on tun­tei­kas. Sandi on osal­lis­tu­nut kah­den vuo­den aikuis­kou­lu­tuk­seen lei­puri-kon­diit­to­ri­lin­jalla, ja tut­kin­to­to­dis­tus on luvassa seu­raa­valla viikolla.

Standardoidut lomakkeet, mutta ei tietoa avun saannin kriteereistä

IMAS, Instituto Mixto de Ayuda Social on Costa Rican jul­ki­nen, val­tion rahoit­tama sosi­aa­li­kes­kus, joka on toi­mi­nut vuo­desta 1971 alkaen. IMAS koor­di­noi eri­lai­sia sosi­aa­li­avus­tuk­sia sekä tukee ihmis­ten kou­lut­tau­tu­mista ja työllistymistä.

Costa ­Ricassa ­aktiivisuus on tuen saamisen ehtona.

Gina Espinoza työs­ken­te­lee äärim­mäi­sessä köy­hyy­dessä elä­vien per­hei­den kanssa. Kenttäpäivän aikana hän koh­taa par­haim­mil­laan 10 per­hettä eri puo­lilla kau­pun­kia ja ympä­röi­vää maaseutua.

Uudet asiak­kaat haas­ta­tel­laan stan­dar­doi­dun lomak­keen avulla. Haastattelujen tulok­set ja havain­not per­hei­den arjesta kir­ja­taan koneelle seu­raa­vien toi­mis­to­päi­vien aikana. Tietokoneohjelma yhdis­tää tie­dot ja mää­rit­te­lee, mihin köy­hyys­ka­te­go­ri­aan kysei­nen perhe aset­tuu. Eri tilan­tei­siin on tar­jolla eri­lai­sia avustusohjelmia.

Esimerkiksi opis­ke­li­jat voi­vat saada tukea 17–24-vuotiaille nuo­rille suun­na­tusta ohjel­masta. Yksi tukioh­jelma on suun­nattu per­heille, joissa on ali­ra­vit­tuja lap­sia. Asiakastietojärjestelmä mah­dol­lis­taa tie­to­jen jaka­mi­sen tuen tar­peesta val­tion eri sek­to­rei­den välillä.

Espinozan mukaan sosi­aa­li­työn­te­ki­jät eivät tiedä, miten äärim­mäi­nen köy­hyys mää­ri­tel­lään ja mil­loin oikeus tukeen syntyy.

– Jos tie­täi­simme tar­kat kri­tee­rit, työn­te­ki­jöille voisi syn­tyä kiusaus tul­kita tilan­netta asiak­kaan hyö­dyksi siten, että kri­tee­rit täyt­ty­vät, Espinoza perustelee.

Aktivointiohjelma tukee kykyjen käyttöön ottoa

Lorena Sandi meni nai­mi­siin 16-vuo­ti­aana ja sai kolme lasta. Hänen elä­mänsä oli talou­del­li­sesti tur­vat­tua, eikä mies anta­nut hänen työs­ken­nellä kodin ulkopuolella.

Kodin sei­nät eivät kui­ten­kaan tuo tur­vaa oman puo­li­son väki­val­lalta. Siitä Sandilla on edel­leen muis­tona puut­tu­via ham­paita ja sil­män hermovaurio.

Viimein 43-vuo­ti­aana Sandi haki avio­eroa ja pää­tyi samalla talou­del­li­sesti tyh­jän päälle. Hän elätti itse­ään ja lap­si­aan myy­mällä rih­ka­ma­ko­ruja puis­tossa ja teke­mällä satun­nai­sesti tilausleivonnaisia.

Myöhemmin hänestä tuli tyt­tä­ren­poi­kansa huol­taja, ja hän haki sosi­aa­li­avus­tusta lap­sen elättämiseen.

Yhteydenotto sosi­aa­li­kes­kuk­seen toi muu­tok­sen Sandin elä­mään. Hänelle tar­jot­tiin mah­dol­li­suutta osal­lis­tua kak­si­vuo­ti­seen aktivointiohjelmaan.

Ohjelmaan osal­lis­tuva saa noin 120 euroa kuu­kau­dessa perus­toi­meen­tu­loon. Keskipalkka Costa Ricassa on noin 700 euroa kuu­kau­dessa, ja maa­seu­tua­lueilla kes­ki­palkka voi jäädä noin 450 euroon kuukaudessa.

Tukea voi saada enin­tään kah­deksi vuo­deksi, ja sen saa­mi­sen ehtona on suun­ni­tel­mal­li­nen työs­ken­tely oman elä­män­ti­lan­teen paran­ta­mi­seksi. Sen jäl­keen ihmis­ten on tul­tava toi­meen omil­laan, ellei jokin vamma tai pit­kä­ai­kais­sai­raus ole sel­keästi esteenä työllistymiseen.

– Sosiaalityön läh­tö­kohta on, että kai­killa on kykyjä, joita hei­dän tulisi voida hyö­dyn­tää oman ja per­heensä elan­non tur­vaa­mi­seen, Espinoza tiivistää.

Unelmia toteutetaan tai jäädään kurjuuteen

Sosiaalityöntekijän työ­ai­kaa menee myös suun­ni­tel­mien toteu­tu­mi­sen seu­ran­taan ja yhtey­den­pi­toon asiak­kai­den kanssa. Gina Espinoza jakaa pie­nen työ­huo­neen toi­sen sosi­aa­li­työn­te­ki­jän kanssa, ja kum­mal­la­kin on tuoli asia­kasta var­ten oman pöy­tänsä edessä.

Parhaillaan työn alla on muun muassa kodin perus­pa­ran­nus­työt per­he­vä­ki­val­lan uhriksi jou­tu­neelle nai­selle, jolla on 9 lasta. Sosiaalikeskuksen roo­lina on koor­di­noida muu­tos­töitä sekä var­mis­taa, että tar­vit­ta­vat luvat ovat kun­nossa ja asiat ete­ne­vät niin kuin on sovittu. Se edel­lyt­tää puhe­lin­soit­toja ja asioi­den selvittelyä.

Joka kuu­kau­den toi­sena tors­taina sosi­aa­li­kes­kuk­sessa jär­jes­te­tään avoi­mien ovien päivä, jol­loin kuka tahansa voi tulla käy­mään ja kes­kus­te­le­maan ilman ajanvarausta.

Yksi työn­te­kijä vas­taa ker­ral­laan noin 170 per­heestä. Espinoza käy tapaa­massa jokaista per­hettä noin kol­mesti vuo­dessa. Lisäksi ollaan yhtey­dessä puhelimella.

Yksi sosiaali­työntekijä vastaa 170 ­perheestä.

Perustoimeentulon lisäksi asiak­kaan on mah­dol­lista saada koh­dis­tet­tua tukea oman elin­kei­no­toi­min­nan aloit­ta­mi­seen. Esimerkiksi Sandi sai tukea pito­pal­ve­lu­vä­li­nei­den hank­ki­mi­seen. Nyt hänellä on lau­ta­sia ja ruo­kai­lu­vä­li­neitä yhteensä 100 hen­gen tar­joi­lun järjestämiseen.

Joskus apu voi olla esi­mer­kiksi sie­me­niä, joita anne­taan niille per­heille, joilla on maata, mutta ei varaa hank­kia sie­me­niä ja tai­mia kas­va­tet­ta­vaksi puutarhassa.

Espinoza kokee, että osa asiak­kaista ei pääse köy­hyy­destä irti, koska he halua­vat olla köy­hiä. Tarvetta ja moti­vaa­tiota muu­tok­seen ei ole.

– Osa nai­sista ilmoit­tau­tuu yksin­huol­ta­jaksi saa­dak­seen parem­pia etuja, vaikka heillä todel­li­suu­dessa on elä­män­kump­pani. Myös pimeää työtä teh­dään ilmoit­ta­matta siitä, Espinoza sanoo.
Parasta sosi­aa­li­työssä on Espinozalle silti tie­toi­suus siitä, että hän tekee työtä, jonka vai­ku­tuk­set näky­vät kon­kreet­ti­sesti ihmis­ten elä­mässä hyvin­voin­nin lisään­ty­mi­senä ja voimaantumisena.

Lorena Sandi on lii­kut­tu­nut ja pyyh­kii sil­mi­ään. Koulutus on tuo­nut osaa­mista ja tar­joaa hänelle parem­mat mah­dol­li­suu­det oman itsensä työl­lis­tä­mi­seen jat­kossa. Tämä on kui­ten­kin vain osa sosi­aa­li­työn vaikutusta.

– Koen ensim­mäistä ker­taa elä­mäs­säni, että olen saa­vut­ta­nut jotain ja pys­ty­nyt toteut­ta­maan unel­mani. En enää koe itseäni mer­ki­tyk­set­tö­mäksi, Sandi tiivistää.

Lorena Sandi Agüero opis­keli cate­rin­ga­laa ja sai sosi­aa­li­kes­kuk­sesta tukea astias­ton ja pito­pal­ve­lu­vä­li­nei­den hank­ki­mi­seen. Oman kodin pie­nessä keit­tiössä val­mis­tuu par­haim­mil­laan juhla-­ate­ria 100 hen­gelle. Kuva: Aiko Ota

Costa Rica päihittää naapurinsa inhimillisessä kehityksessä

Costa Rica on kiin­nit­tä­nyt pal­jon huo­miota maan inhi­mil­li­seen kehi­tyk­seen viime vuo­si­kym­men­ten aikana. Nykyisin lähes kai­killa on pääsy kou­lu­tuk­seen ja jul­ki­seen ter­vey­den­huol­toon sekä oikeus eläkkeeseen.

Köyhyys, talou­del­li­nen eriar­voi­suus ja suku­puol­ten väli­nen epä­tasa-arvo ovat mata­lat suh­teessa muu­hun Latinalaiseen Amerikkaan, mutta kor­keat ver­rat­tua OECD-mai­den keskiarvoon.

Työttömyys koh­dis­tuu eri­tyi­sesti nuo­riin ja mata­lasti kou­lu­tet­tui­hin. Noin 43 pro­sent­tia cos­ta­rica­lai­sista työs­ken­te­lee epä­vi­ral­li­sella sektorilla.

– Suurin sosi­aa­li­nen ongelma on mene­tetty toivo ja tunne siitä, että ei kel­paa mihin­kään. Lähdemme siitä, että kai­kista on johon­kin ja pyrimme anta­maan sii­hen mah­dol­li­suu­den, sosi­aa­li­työn­te­kijä Gina Espinoza Cubero sanoo.

Sosiaalityön koulutusta 1940-luvulta alkaen

Pohja sosi­aa­li­työn kou­lu­tuk­selle luo­tiin Costa Ricassa vuo­sina 1942–1952. Maan poliit­tista kehi­tystä seu­ran­nut juristi Héctor Beeche Luján teki esi­tyk­sen ope­tus­mi­nis­te­riölle sosiaali­työn kou­lu­tuk­sen aloittamisesta.

Tuolloin Costa Ricassa suun­ni­tel­tiin uutta sosi­aa­li­tur­vaan liit­ty­vää lain­sää­dän­töä. Kuviosta kui­ten­kin puut­tui ammat­ti­tai­toi­nen hen­ki­löstö, joka pys­tyisi toteut­ta­maan suun­ni­tel­lut refor­mit myös käytännössä.

Beechen aloit­teesta perus­tet­tiin sosi­aa­lia­lan kor­kea­koulu, joka pyrit­tiin liit­tä­mään yli­opis­to­sek­to­rin osaksi. Alussa sosi­aa­li­työn kou­lu­tus oli nimel­li­sesti osa talous- ja yhteis­kun­ta­tie­tei­den tie­de­kun­taa, mutta sille ei käy­tän­nössä ollut tilaa yli­opis­tossa. Ensimmäiset sosi­aa­li­työn luen­not pidet­tiin­kin alakoulussa.

Myös Costa Rican sisäl­lis­sota vuonna 1948 hidasti uuden kou­lu­tusa­lan luo­mista. Sisäisen kuo­hun­nan kes­kellä esi­mer­kiksi sosi­aa­li­työn ensim­mäi­set opet­ta­jat vaih­det­tiin poliit­tis­ten voi­ma­suh­tei­den muuttuessa.

Nykyisin sosi­aa­li­työtä voi opis­kella useissa yli­opis­toissa eri puo­lilla maata. Alempi kor­kea­kou­lu­tut­kinto kes­tää neljä vuotta, ja maisteri­opintoihin tar­vi­taan yksi luku­vuosi lisää.

Hanna Moilanen