Mikke­li­läinen Jenni Rytkönen on koulut­tau­tunut pitkälle ja edennyt johtavaan asemaan työssään, vaikka hänellä on keski­vaikea kuulovamma.

 

Vain pienet, vaaleat kuulo­kojeet paljas­tavat, että mikke­li­läinen Jenni Rytkönen ei kuule yhtä hyvin kuin muut. Hänellä on keski­vaikea kuulo­vamma, diagnoo­sissa lukee senso­ri­neu­raa­linen huonokuuloisuus.

Vamma on synnyn­näinen, vaikka se todettiin vasta, kun hän oli 27-vuotias. Viitteitä kuulo-ongelma antoi jo, kun hän aloitti koulun. Lukemaan opette­le­minen takkusi, ja kielten kuulo­kokeet menivät huonosti.

Hän ei antanut vamman rajoittaa koulu­tietä ja ammat­tiuraa. Rytkönen työsken­telee johtajana Vaali­jalan Savosetin neljässä yksikössä. Savoset tarjoaa erilaisia kuntoutus- ja työval­men­nus­pal­veluja pääasiassa kehitys­vam­mai­sille. Työn ohessa hän opiskelee ratkai­su­kes­keistä psyko­te­rapiaa ja tekee sosiaa­lityön tohto­rio­pintoja Itä-Suomen yliopistossa.

Liki aina löytyy keino tehdä työt

Vamman kanssa kyllä pärjää työelä­mässä, jos on sitkeä ja avoin, Jenni Rytkönen sanoo. Vammainen joutuu raivaamaan itselleen tietä työelä­mässä ja keksimään omat keinot pärjätä.

– Vamma ei ole este vaan hidaste. Minäkin joudun ponnis­te­lemaan kovemmin kuin terveet, mutta olen tottunut siihen.

– Vamma voi vaikeuttaa työteh­tävien tekemistä. Lähes aina kuitenkin löytyy vaihtoeh­toinen tapa tehdä asia, jos niin haluaa, Rytkönen kannustaa.

Koska ongelmat voidaan ratkaista, vammasta ei pidä tehdä kompastuskiveä työpaikalla.

Hän on itse joutunut etsimään keinot, joilla hän pärjää kuulo-ongelman kanssa. Hän kuulee huonosti puheli­messa apulait­teista huoli­matta. Siksi hän pitää yhteyttä mieluiten sähkö­pos­tilla tai tapaa ihmisiä kasvotusten.

Tilai­suuk­sissa hän menee etupenkkiin. Puhe kantaa sinne edestä.

Palave­reissa hän saattaa käyttää apuna FM-ryhmä­kuun­te­lu­lai­tetta. Joskus hän pyytää avuksi tukihen­kilön, jos keskus­te­lu­kump­panin puheesta ei saa selvää. Tukihenkilö toistaa puheen niin, että hän ymmärtää sen.

Kokouk­sissa Rytkönen istahtaa yleensä pöydän päähän. Siitä hän näkee, kuka puhuu ja lukee sanoja huulilta. Hänen pitää nähdä puhuja myös siksi, että hän ei tunnista, mistä suunnasta puhe tulee.

– Aiemmassa työpai­kassa keräsin katseita, kun menin pöydän päähän. Olin kertonut avoimesti vaikeu­destani kuulla. Sitä ei aina uskottu, sillä yleensä kuulen kahden kesken hyvin. On ollut mielen­kiintoista seurata, kenellä suoma­laisten mielestä on oikeus istua pöydän päässä tai etupenkissä.

Rytkönen tarvitsee apua myös kokous­muis­tioiden ja muistiin­pa­nojen tekoon. Hänelle on haastavaa kuunnella ja kirjoittaa yhtä aikaa.

– Pyydän, että keskus­te­lu­kump­panit sanovat ryhmässä nimeni ja katsovat minua silmiin, kun he aloit­tavat puheen­vuoron. Silloin tiedän kuka puhuu ja mistä päin puhe tulee. Jos tarvitsen muistiin­panot tilai­suu­desta, pyydän jonkun kirjaamaan kommentit ylös.

Koska ongelmat voidaan ratkaista, vammasta ei pidä tehdä kompas­tus­kiveä työpai­kalla, Rytkönen painottaa.

– On parempi keskittyä ihmisen osaamiseen kuin vammaan. Jos ihminen on niin sitkeä ja motivoi­tunut, että pärjää työelä­mässä vammastaan huoli­matta, hän osaa varmasti hoitaa myös työtehtävänsä.

Oman ja työpaikan asenteet ratkaisevat

Jenni Rytkönen on selvinnyt opinnoissa hyvin kuulon ongel­mista huoli­matta. Työelä­mässä hän on törmännyt kielteisiin asenteisiin.

– Kuulo­vammaa olisi pitänyt piilo­tella. Sitä ei olisi saanut tuoda esiin niin avoimesti kuin tein. Jotkut ovat myös epäilleet, että vamma aiheuttaa paljon poissaoloja töistä. Vammainen ei lisäksi saa osa-aikatyötä yhtä helposti kuin esimer­kiksi opiskelija.

Aikai­sem­massa työpai­kassa kohtasin joskus ikäviä tilan­teita, Rytkönen sanoo.

– Ulkoi­sesta olemuk­sesta huomau­teltiin. Kun kuulo­vam­mainen pinnis­telee ja yrittää kuulla, hän voi näyttää hölmöltä. Ivallinen huumori ja kommentit loukkaavat, kun ne ylittävät hyvän maun rajan. On epäkoh­te­liasta nauraa, jos kuulo­vam­mainen ei tiedä, mille nauretaan. Muuten tulee tunne, että naurun aihe olen minä. Jos pyydän, olisi kohte­liasta toistaa asia.

Oma asenne silti ratkaisee pitkälti, miten työssä ja elämässä muutenkin selviää vamman kanssa. Rytkönen sanoo, että häntä ovat auttaneet huumori, avoimuus ja oman tilanteen hyväksyminen.

– Näillä eväillä pitää pärjätä. Surkuttelu ei tilan­netta paranna, päinvastoin. Viisaampaa on se, että nautin jokai­sesta päivästä ja iloitsen kuulosta, joka minulla vielä on jäljellä.

Hyvä itsetunto kannattelee työelämässä myös vammaista.

– Ajattelen vahvasti, että voin olla asian­tuntija siinä missä kuka tahansa muukin. Käytän kokemuk­siani vammai­suu­desta hyväksi, kun toimin sosiaa­lialan asiantuntijana.

Rytkönen kiittelee nykyistä työnan­tajaa siitä, miten se suhtautuu hänen kuulo – ongelmaan.

– Vamma nähdään vain yhdeksi ominai­suu­deksi minussa, eikä siitä ole tehty numeroa. Toivoisin samaa asennetta myös vammai­silta itseltään. Joskus vammaisuus otetaan esiin joka paikassa ja vaaditaan erityis­koh­telua. Mielestäni aina pitää mennä ihminen ja osaaminen edellä, ei vammaisuus.

– Vammaisen pitää itse huolehtia erityis­tar­peistaan tai apukei­noista. Vammaa ei silloin välttä­mättä edes huomaa.

Jaksa­misen rajat loppue­lämän haaste

Jenni Rytkösen kuulo-ongelma on nyt keski­vaikean ja vaikean rajalla. Kuulo heikkenee nykyi­sestä ajan kanssa. Vammaan liittyy myös tasapainon vaikeuksia. Lisähaittaa tuottaa tinnitus, joka puhkesi pari vuotta sitten.

– Kun ihminen yrittää seurata, kuka puhuu ja ymmärtää mitä hän sanoo ja samalla miettii itse asiaa, josta puhutaan, aivot toimivat äärirajoilla.

Siksi kuulo­vamma väsyttää. Tinnitus vaikeuttaa kuule­mista entisestään.

Kun väsyminen on jo mennyt liian pitkälle, kun se ilmenee fyysisinä oireina ja pahana olona. Toipu­minen vaatii unta, lepoa ja hiljai­suutta. Sitä on vaikea välillä löytää, sillä kotona on pieniä lapsia.

– Kun tinnitus alkoi, melkein jo nostin kädet ilmaan ja luovutin. Tuntui, ettei elämästä tule mitään. Nyt olen löytänyt keinoja sietää sitä. Luonnossa liikku­minen palauttaa parhaiten.

– En ole ollut päivääkään sairaus­lo­malla kuulo­vammani vuoksi. Oman jaksa­misen rajojen tunnis­ta­minen kuitenkin on minulle loppue­lämän haaste.

Koska kuulo­vamma pahenee, Jenni Rytkönen joutuu etsimään koko ajan uusia keino ja selvitä sen kanssa. Tinnitus pysäytti hänet miettimään, mitä tehdä, jos hän ei tulevai­suu­dessa jaksa kokopäi­vä­työtä. Hän varautuu siihen päivään opiske­le­malla psykoterapeutiksi.

– Pystyn käyttämään opintojen antamaa tietoa hyödyksi nykyi­sessä työssäni esimer­kiksi henki­lös­tö­joh­ta­mi­sessa. Jos joudun jättämään päivätyön, voin siirtyä kokonaan psyko­te­ra­peu­tiksi ja asian­tun­ti­ja­teh­täviin osa-aikai­sesti. Minulla on kuitenkin kova halu ja motivaatio olla työelä­mässä. Ainakin tähän asti olen pärjännyt ja löytänyt keinot selviytyä.

Jaana Laitinen