Mikkeliläinen Jenni Rytkönen on kouluttautunut pitkälle ja edennyt johtavaan asemaan työssään, vaikka hänellä on keskivaikea kuulovamma.

 

Vain pie­net, vaa­leat kuu­lo­ko­jeet pal­jas­ta­vat, että mik­ke­li­läi­nen Jenni Ryt­kö­nen ei kuule yhtä hyvin kuin muut. Hänellä on kes­ki­vai­kea kuu­lo­vamma, diag­noo­sissa lukee sen­so­ri­neu­raa­li­nen huo­no­kuu­loi­suus.

Vamma on syn­nyn­näi­nen, vaikka se todet­tiin vasta, kun hän oli 27-vuo­tias. Viit­teitä kuulo-ongelma antoi jo, kun hän aloitti kou­lun. Luke­maan opet­te­le­mi­nen tak­kusi, ja kiel­ten kuu­lo­ko­keet meni­vät huo­nosti.

Hän ei anta­nut vam­man rajoit­taa kou­lu­tietä ja ammat­tiu­raa. Ryt­kö­nen työs­ken­te­lee joh­ta­jana Vaa­li­ja­lan Savo­se­tin nel­jässä yksi­kössä. Savo­set tar­joaa eri­lai­sia kun­tou­tus- ja työ­val­men­nus­pal­ve­luja pää­asiassa kehi­tys­vam­mai­sille. Työn ohessa hän opis­ke­lee rat­kai­su­kes­keistä psy­ko­te­ra­piaa ja tekee sosi­aa­li­työn toh­to­rio­pin­toja Itä-Suo­men yli­opis­tossa.

Liki aina löytyy keino tehdä työt

Vam­man kanssa kyllä pär­jää työ­elä­mässä, jos on sit­keä ja avoin, Jenni Ryt­kö­nen sanoo. Vam­mai­nen jou­tuu rai­vaa­maan itsel­leen tietä työ­elä­mässä ja kek­si­mään omat kei­not pär­jätä.

– Vamma ei ole este vaan hidaste. Minä­kin jou­dun pon­nis­te­le­maan kovem­min kuin ter­veet, mutta olen tot­tu­nut sii­hen.

– Vamma voi vai­keut­taa työ­teh­tä­vien teke­mistä. Lähes aina kui­ten­kin löy­tyy vaih­toeh­toi­nen tapa tehdä asia, jos niin haluaa, Ryt­kö­nen kan­nus­taa.

Koska ongelmat voidaan ratkaista, vammasta ei pidä tehdä kompastuskiveä työpaikalla.

Hän on itse jou­tu­nut etsi­mään kei­not, joilla hän pär­jää kuulo-ongel­man kanssa. Hän kuu­lee huo­nosti puhe­li­messa apu­lait­teista huo­li­matta. Siksi hän pitää yhteyttä mie­lui­ten säh­kö­pos­tilla tai tapaa ihmi­siä kas­vo­tus­ten.

Tilai­suuk­sissa hän menee etu­penk­kiin. Puhe kan­taa sinne edestä.

Pala­ve­reissa hän saat­taa käyt­tää apuna FM-ryh­mä­kuun­te­lu­lai­tetta. Jos­kus hän pyy­tää avuksi tuki­hen­ki­lön, jos kes­kus­te­lu­kump­pa­nin puheesta ei saa sel­vää. Tuki­hen­kilö tois­taa puheen niin, että hän ymmär­tää sen.

Kokouk­sissa Ryt­kö­nen istah­taa yleensä pöy­dän pää­hän. Siitä hän näkee, kuka puhuu ja lukee sanoja huu­lilta. Hänen pitää nähdä puhuja myös siksi, että hän ei tun­nista, mistä suun­nasta puhe tulee.

– Aiem­massa työ­pai­kassa kerä­sin kat­seita, kun menin pöy­dän pää­hän. Olin ker­to­nut avoi­mesti vai­keu­des­tani kuulla. Sitä ei aina uskottu, sillä yleensä kuu­len kah­den kes­ken hyvin. On ollut mielen­kiintoista seu­rata, kenellä suo­ma­lais­ten mie­lestä on oikeus istua pöy­dän päässä tai etu­pen­kissä.

Ryt­kö­nen tar­vit­see apua myös kokous­muis­tioi­den ja muis­tiin­pa­no­jen tekoon. Hänelle on haas­ta­vaa kuun­nella ja kir­joit­taa yhtä aikaa.

– Pyy­dän, että kes­kus­te­lu­kump­pa­nit sano­vat ryh­mässä nimeni ja kat­so­vat minua sil­miin, kun he aloit­ta­vat puheen­vuo­ron. Sil­loin tie­dän kuka puhuu ja mistä päin puhe tulee. Jos tar­vit­sen muis­tiin­pa­not tilai­suu­desta, pyy­dän jon­kun kir­jaa­maan kom­men­tit ylös.

Koska ongel­mat voi­daan rat­kaista, vam­masta ei pidä tehdä kom­pas­tus­ki­veä työ­pai­kalla, Ryt­kö­nen pai­not­taa.

– On parempi kes­kit­tyä ihmi­sen osaa­mi­seen kuin vam­maan. Jos ihmi­nen on niin sit­keä ja moti­voi­tu­nut, että pär­jää työ­elä­mässä vam­mas­taan huo­li­matta, hän osaa var­masti hoi­taa myös työ­teh­tä­vänsä.

Oman ja työpaikan asenteet ratkaisevat

Jenni Ryt­kö­nen on sel­vin­nyt opin­noissa hyvin kuu­lon ongel­mista huo­li­matta. Työ­elä­mässä hän on tör­män­nyt kiel­tei­siin asen­tei­siin.

– Kuu­lo­vam­maa olisi pitä­nyt pii­lo­tella. Sitä ei olisi saa­nut tuoda esiin niin avoi­mesti kuin tein. Jot­kut ovat myös epäil­leet, että vamma aiheut­taa pal­jon pois­sao­loja töistä. Vam­mai­nen ei lisäksi saa osa-aika­työtä yhtä hel­posti kuin esi­mer­kiksi opis­ke­lija.

Aikai­sem­massa työ­pai­kassa koh­ta­sin jos­kus ikä­viä tilan­teita, Ryt­kö­nen sanoo.

– Ulkoi­sesta ole­muk­sesta huo­mau­tel­tiin. Kun kuu­lo­vam­mai­nen pin­nis­te­lee ja yrit­tää kuulla, hän voi näyt­tää höl­möltä. Ival­li­nen huu­mori ja kom­men­tit louk­kaa­vat, kun ne ylit­tä­vät hyvän maun rajan. On epä­koh­te­liasta nau­raa, jos kuu­lo­vam­mai­nen ei tiedä, mille nau­re­taan. Muu­ten tulee tunne, että nau­run aihe olen minä. Jos pyy­dän, olisi koh­te­liasta tois­taa asia.

Oma asenne silti rat­kai­see pit­kälti, miten työssä ja elä­mässä muu­ten­kin sel­viää vam­man kanssa. Ryt­kö­nen sanoo, että häntä ovat aut­ta­neet huu­mori, avoi­muus ja oman tilan­teen hyväk­sy­mi­nen.

– Näillä eväillä pitää pär­jätä. Sur­kut­telu ei tilan­netta paranna, päin­vas­toin. Vii­saam­paa on se, että nau­tin jokai­sesta päi­västä ja iloit­sen kuu­losta, joka minulla vielä on jäl­jellä.

Hyvä itsetunto kannattelee työelämässä myös vammaista.

– Ajat­te­len vah­vasti, että voin olla asian­tun­tija siinä missä kuka tahansa muu­kin. Käy­tän koke­muk­siani vam­mai­suu­desta hyväksi, kun toi­min sosi­aa­lia­lan asian­tun­ti­jana.

Ryt­kö­nen kiit­te­lee nykyistä työ­nan­ta­jaa siitä, miten se suh­tau­tuu hänen kuulo–ongelmaan.

– Vamma näh­dään vain yhdeksi omi­nai­suu­deksi minussa, eikä siitä ole tehty nume­roa. Toi­voi­sin samaa asen­netta myös vam­mai­silta itsel­tään. Jos­kus vam­mai­suus ote­taan esiin joka pai­kassa ja vaa­di­taan eri­tyis­koh­te­lua. Mie­les­täni aina pitää mennä ihmi­nen ja osaa­mi­nen edellä, ei vam­mai­suus.

– Vam­mai­sen pitää itse huo­leh­tia eri­tyis­tar­peis­taan tai apu­kei­noista. Vam­maa ei sil­loin vält­tä­mättä edes huo­maa.

Jaksamisen rajat loppuelämän haaste

Jenni Ryt­kö­sen kuulo-ongelma on nyt kes­ki­vai­kean ja vai­kean rajalla. Kuulo heik­ke­nee nykyi­sestä ajan kanssa. Vam­maan liit­tyy myös tasa­pai­non vai­keuk­sia. Lisä­hait­taa tuot­taa tin­ni­tus, joka puh­kesi pari vuotta sit­ten.

– Kun ihmi­nen yrit­tää seu­rata, kuka puhuu ja ymmär­tää mitä hän sanoo ja samalla miet­tii itse asiaa, josta puhu­taan, aivot toi­mi­vat ääri­ra­joilla.

Siksi kuu­lo­vamma väsyt­tää. Tin­ni­tus vai­keut­taa kuu­le­mista enti­ses­tään.

Kun väsy­mi­nen on jo men­nyt liian pit­källe, kun se ilme­nee fyy­si­sinä oireina ja pahana olona. Toi­pu­mi­nen vaa­tii unta, lepoa ja hil­jai­suutta. Sitä on vai­kea välillä löy­tää, sillä kotona on pie­niä lap­sia.

– Kun tin­ni­tus alkoi, mel­kein jo nos­tin kädet ilmaan ja luo­vu­tin. Tun­tui, ettei elä­mästä tule mitään. Nyt olen löy­tä­nyt kei­noja sie­tää sitä. Luon­nossa liik­ku­mi­nen palaut­taa par­hai­ten.

– En ole ollut päi­vää­kään sai­raus­lo­malla kuu­lo­vam­mani vuoksi. Oman jak­sa­mi­sen rajo­jen tun­nis­ta­mi­nen kui­ten­kin on minulle lop­pue­lä­män haaste.

Koska kuu­lo­vamma pahe­nee, Jenni Ryt­kö­nen jou­tuu etsi­mään koko ajan uusia keino ja sel­vitä sen kanssa. Tin­ni­tus pysäytti hänet miet­ti­mään, mitä tehdä, jos hän ei tule­vai­suu­dessa jaksa koko­päi­vä­työtä. Hän varau­tuu sii­hen päi­vään opis­ke­le­malla psy­ko­te­ra­peu­tiksi.

– Pys­tyn käyt­tä­mään opin­to­jen anta­maa tie­toa hyö­dyksi nykyi­sessä työs­säni esi­mer­kiksi hen­ki­lös­tö­joh­ta­mi­sessa. Jos jou­dun jät­tä­mään päi­vä­työn, voin siir­tyä koko­naan psy­ko­te­ra­peu­tiksi ja asian­tun­ti­ja­teh­tä­viin osa-aikai­sesti. Minulla on kui­ten­kin kova halu ja moti­vaa­tio olla työ­elä­mässä. Aina­kin tähän asti olen pär­jän­nyt ja löy­tä­nyt kei­not sel­viy­tyä.

Jaana Lai­ti­nen