Kasvatusperiaate, jonka mukaan lasten kasvattamisessa ei pidä säännöstellä vitsan käyttöä, ei perustu tutkimus- tai kokemustietoon, vaan raamatunkäännösvirheeseen.

 

 

 

Alku­pe­räi­sessä teks­tissä ei mai­nittu vit­saa, vaan puhut­tiin kouk­ku­päi­sestä sau­vasta, jota pai­men käyt­tää lau­masta erkaan­tu­neen lam­paan ohjaa­mi­seen takai­sin omiensa pariin. Vertauskuvaa suo­men kie­lelle kään­tä­neen aja­tuk­sen­juoksu kulki ohjaa­mi­sen sijasta rankaisutoimenpiteisiin.

Hellämielinen kään­täjä ei roh­jen­nut suo­si­tella sau­valla lyö­mistä, vaan peh­mensi ohjetta ja puhui vitsasta.

Ilmankos noin joka toi­sessa suo­ma­lais­per­heessä usko­taan edel­leen las­ten ruu­miil­li­sen kuri­tuk­sen kas­va­tuk­sel­li­seen tehoon.

Pohjoismaisittain tar­kas­tel­tuna kuri­tuk­sen asema kas­va­tus­kei­nona on meillä pint­ty­neempi kuin naapurimaissa.

Meilläkin kas­va­tus­käy­tän­nöt muut­tu­vat rau­han­omai­sem­miksi, mutta hitaam­min kuin län­ti­sissä naa­pu­ri­maissa. Toisaalta EU-mais­ta­kin löy­tyy esi­merk­kejä vielä hitaam­masta kehi­tyk­sestä, ja itäi­set naa­pu­rit ovat asia erikseen.

Kurittamattomia uhkasi sakko

Pieleen men­nyt raa­ma­tun­kään­nös poh­justi kas­va­tus­käy­tän­töä, jonka muut­ta­mi­seksi kan­sa­kun­nan tulisi kyetä kään­tä­mään kas­va­tusi­deo­lo­giansa ylö­sa­lai­sin muu­ta­massa suku­pol­vessa. ”Ylösalaisin” tar­koit­taa tässä sanan­mu­kaista tavoitetta.

Esimerkkinä omat iso­van­hem­pani, jotka kas­vat­ti­vat suur­per­heensä pää­osin 1930- ja 1940-luvuilla sillä peri­aat­teella, että vit­soilla ei edes uhattu eikä muu­kaan käsiksi käy­mi­nen kuu­lu­nut asiaan.

Mitään Vuoden kas­vat­taja ‑pal­kin­toa ei iso­van­hem­pieni asen­teella kan­nat­ta­nut tavoi­tella. Heidän omak­su­mansa asenne ja kas­va­tus­käy­täntö kat­sot­tiin tuo­hon aikaan piit­taa­mat­to­muu­deksi, jonka tulok­sena lap­set toden­nä­köi­sesti pää­tyi­si­vät täy­del­li­selle tärviölle.

Kurituksen asema kasvatuskeinona on meillä pinttyneempi kuin naapurimaissa.

Niin ei mis­sään vai­heessa näyt­tä­nyt käy­vän, mutta se, miten asiat koet­tiin, meni tuo­hon­kin aikaan monelta fak­to­jen yli. Jopa niin pit­källe, että iso­van­hem­pia uhat­tiin sak­ko­ran­gais­tuk­sella. Se oli sen aikai­sen lain­sää­dän­nön mukai­nen, vaik­ka­kin toki tapaus­koh­tai­sesti har­kit­tava, seuraamus.

Taustalla vai­kutti edel­li­seltä vuo­si­sa­dalta periy­ty­nyt rikos­laki, jonka mukaan jo 7‑vuotiasta kolt­to­sen teh­nyttä lasta tuli van­hem­man ”toteen­saa­ta­vasti kurittaa”.

Jollei kurit­ta­nut, uhkasi sakko.

Eikä ruu­miil­lista kuri­tusta ollut tuo­hon aikaan kiel­letty mis­sään muu­alla kuin val­tion kou­luissa, ja sekin kielto oli enem­män reto­ri­nen kuin käytännöllinen.

Kotikasvatuksesta kuri­tus kit­ket­tiin lailla vasta 1980-luvulla, ja sitä­kin laki­muu­tosta pidet­tiin aluksi enem­män suo­si­tuk­sena kuin kieltona.

Nollatoleranssi ei ulotu aikuisiin

Sakonuhkaa pitem­mälle asia ei kui­ten­kaan eden­nyt, koska iso­äi­tini oli kir­kon­ky­lällä käy­des­sään pii­pah­ta­nut myös nimis­mie­hen jut­tusilla julis­ta­massa, että lap­sia kos­keva ruu­miil­li­sen kuri­tuk­sen nol­la­to­le­ranssi ei ulotu aikui­siin eikä eten­kään nimis­mie­heen, mikäli sakolla uhkailu jatkuu.

Kansalaispalaute esi­tet­tiin ilmei­sesti sen ver­ran vakuut­ta­vasti, että asi­aan ei sen koom­min mis­sään viran­omai­syh­tey­dessä palattu.

Perhe- ja lähi­pii­rissä pidet­tiin mah­dol­li­sena, että isoi­säni ammatti, teu­ras­taja, vai­kutti vies­tin peril­le­me­noon yhtä pal­jon kuin 150-sent­ti­sen mum­mon tun­tei­kas sanal­li­nen esitys.

Kari Matela