Suomessa kunniaan liittyvän väkivallan muodot vaihte­levat sosiaa­li­sesta rajoit­ta­mi­sesta vakavaan henkiseen ja fyysiseen väkivaltaan. Sosiaa­li­työssä kohdataan perheen tai yhteisön kunnian vuoksi tehtyjä uhkauksia ja väkival­lan­tekoja.

Ihmisoi­keus­liiton selvi­tyksen mukaan viran­omai­silla ja ammat­ti­lai­silla on ”riittä­mät­tömät tiedot kunniaan liittyvän väkivallan yhtei­söl­li­sistä erityis­piir­teistä ja siihen puuttu­mi­sesta”. Osaaminen vaihtelee, vaikka yksit­täi­sillä viran­hal­ti­joilla osaamista onkin.

Liitto tarkas­telee ilmiötä yhtenä sukupuo­lit­tuneen lähisuh­de­vä­ki­vallan muotona. Näkökulmaa on koros­tanut väkival­ta­tutkija, filosofian tohtori ja rikosoi­keuden historian dosentti Satu Lidman Turun yliopis­tosta.

– Merkittävä ero lähisuh­de­vä­ki­vallan ja kunniaan liittyvän väkivallan välillä on se, että ensiksi mainitun taustalta puuttuu yhteisön tai suvun aiheuttama sosiaa­linen paine ratkaista tilanne väkivalloin, sanoo Lidman.

Lähisuh­de­vä­ki­valtaa selit­tävät enemmän yksilön omat häpeän, turhau­tu­misen tai epäon­nis­tu­misen kokemukset. Jälkim­mäinen kytkeytyy sellaisiin kulttuu­risiin normeihin ja tapoihin, jotka ovat pääosin kadonneet länsi­maiden kanta­väes­töjen keskuu­desta.

– Niitä ovat tiivis yhtei­söl­lisyys, sukupuo­li­roolien voimakas eriyty­neisyys ja sellaiset haital­liset perinteet kuin tyttöjen koulu­tuksen vähek­sy­minen tai neitsyyden ihannointi, Lidman mainitsee.

Mediassa on puhuttu kunniaan liitty­västä väkival­lasta tietyn­laisten pahoin­pi­te­lyjen ja henki­ri­kosten yhtey­dessä. Tekijöiksi on esitetty maahan­muut­ta­ja­taus­taisia miehiä tai yhteisöjä. Erityi­sesti muslimien kunnia­kä­si­tyksien ja seksu­aa­li­mo­raalin on katsottu johtaneen konflik­teihin.

Lidmanin mielestä väkivallan selit­tä­minen pelkästään maahan­muu­tolla ja islamin-uskolla vääristää monimut­kaista todel­li­suutta. Vaikka konfliktien taustalla vaikut­tavat arvot ja niissä käytetyt toimin­ta­tavat ovat risti­rii­dassa länsi­maisen oikeus­valtion periaat­teiden kanssa, kyse on kulttuu­ri­sista käytän­nöistä eikä uskon­nosta.

– Mutta väkivallan ja kulttuurin yhdis­tä­minen arkipu­heessa on sekin usein harhaan­joh­tavaa. Väkivaltaa ei voi selittää kulttuu­rilla kokonai­suutena. Jokai­sessa kulttuu­rissa on myös myönteisiä ja raken­tavia piirteitä.

Pääsääntönä turvata lapsi

Ihmisoi­keus­liiton selvi­tyk­sessä todetaan kunniaan liitty­vällä väkival­lalla pyrit­tävän ”suojaamaan tai palaut­tamaan perheen, suvun tai yhteisön kunniaa kun epäillään, että henkilö ei noudata tai ei aio noudattaa sukupuoleen ja seksu­aa­li­suuteen liittyviä käyttäy­ty­mis­sääntöjä, arvoja ja normeja”

Lidmanin mukaan väkivaltaan syyllistyy tyypil­li­sesti naista lähellä oleva mies kuten isä, aviomies, veli tai setä. Mies voi käyttää henkistä painos­tusta, kiristää ja uhkailla. Hän saattaa vahin­goittaa naista fyysi­sesti tai seksu­aa­li­sesti.

– Yhteisön näkökul­masta osa väkival­lasta ehkäisee häpeää ennalta, Lidman muistuttaa mainiten esimerk­keinä pakkoa­vio­liitot ja tyttöjen sukue­linten silpo­mis­pe­rinteen.

Kunniaan liittyvä väkivalta on suurim­maksi osaksi henkistä. Nuorten naimat­tomien tyttöjen vapautta rajoi­tetaan vahti­malla heidän sosiaa­lisia suhteitaan, känny­kän­käyt­töään ja pukeu­tu­mistaan. Tyttöjen ja naisten lisäksi myös pojat ja miehet kohtaavat kunniaan liittyvää painos­tusta ja väkivaltaa, erityi­sesti heidän kuuluessaan sukupuoli- ja seksu­aa­li­vä­hem­mis­töihin.

Ihmisoi­keus­liiton selvi­tyksen polii­sia­sia­kirja-aineis­tossa yleisimmät kunniaan liitty­väksi väkival­laksi ymmär­retyt rikos­ni­mikkeet ovat pahoin­pitely ja laiton uhkaus. Jälkim­mäi­sessä on useim­miten kyse tappouh­kauk­sesta.

Helsingin kaupungin vs. lasten­suojelun sosiaa­lityön päällikkö Sanna Teiro kertoo sosiaa­li­työssä ilmenevän ajoittain tällaisia uhkauksia tai väkival­lan­tekoja.

– Usein ne nousevat esiin nuoren tytön aloit­taessa seurus­telun tai liikkuessa koulu­ka­verien kanssa suvun sääntöjä vapaammin. Yhtey­den­ottoja tulee koulusta tai nuorelta itseltään. Joskus tyttö uhataan lähettää pois Suomesta.

– Pääsääntönä meillä on turvata lapsi vaikka sijoit­ta­malla ja käydä keskus­telua perheen kanssa, Teiro sanoo.

Valitet­tavan usein nuoret peruvat kerto­muk­sensa perheen painos­tuksen alla. Näin rikos­tut­kin­nasta ei ole apua. Teiron mukaan nuori joutuu ottamaan suuren riskin pitäessään kiinni ”suoma­lai­sesta” elämän­ta­vasta. Häntä uhkaa hylkää­minen.

– Muistan useamman tilanteen, jossa nuori on päätetty sijoittaa, minkä jälkeen hänen vanhem­pansa ovat hylänneet hänet.

– Työntekijöille ei usein jää muuta keinoa turvata lapsi kuin sijoittaa hänet, Sanna Teiro toteaa.

Helsin­gissä lasten­suojelun asiak­kaiksi hakeutuu pakkoa­vio­liittoa pelkääviä tyttöjä.
– Työnte­ki­jöille ei usein jää muuta keinoa turvata lapsi kuin sijoittaa hänet, Sanna Teiro toteaa. Kuva: Veikko Somerpuro

Fadimen kunnia­murha

Kunniaan liitty­välle väkival­lalle on antanut pohjois­maiset kasvot ruotsa­lainen kurdi­taus­tainen nainen Fadime Sahindal. Hän joutui kunnia­murhan uhriksi Uppsa­lassa vuonna 2002. Perhe ei hyväk­synyt Sahin­dalin suhdetta iranilais-ruotsa­laiseen mieheen. Pari joutui jatku­vasti piiles­ke­lemään ja pelkäämään.

Tytärtä rangaistiin perheen kunnian tähden. Rakas­tuneet nuoret pahoin­pi­deltiin. Poikays­tävän kuolema liiken­neon­net­to­muu­dessa ei poistanut moraa­lit­tomana pidetyn seksu­aa­li­suhteen häpeää. Sahindal oli rohkea ja toi kokemuk­sensa julki­suuteen. Osin media­nä­ky­vyyden takia hänen isänsä ja veljensä oli tuomittu laitto­mista uhkauk­sista ja pahoin­pi­te­lystä. Tytär meni isänsä estelyistä huoli­matta kuolleen poikays­tä­vänsä haudalle. Isä saapui paikalle ja ampui hänet kuoli­aaksi. Isä tuomittiin teosta elinkau­tiseen vankeuteen.

Suomessa ei viran­omaisten tietoon ole tullut kunnia­mur­haksi määri­teltyä henki­ri­kosta. Helsingin käräjä­oikeus antoi kesällä 2015 tiettä­västi ensim­mäisen tuomion kunnia­kä­si­tyk­sillä perus­tellun henki­ri­koksen valmis­te­lusta. Iraki­lais­taus­tainen 20-vuotias mies oli pahoin­pi­dellyt toistu­vasti 16-vuotiasta sisartaan ja rajoit­tanut hänen sosiaa­lisia suhteitaan. Sisaren karattua kotoa veli oli lähet­tänyt sisaren ystävän puhelimeen lukuisia viestejä, joissa hän oli vannonut tappa­vansa sisaren. Veli tuomittiin yli kahdeksi vuodeksi ehdot­tomaan vankeuteen.

Hovioi­keu­dessa syyte törkeän henkeen tai terveyteen kohdis­tuvan rikoksen valmis­telun osalta kumottiin. Tekijä sai tuomion vain pahoin­pi­te­lystä. Korkein oikeus vapautti miehen viime heinä­kuussa lopul­li­sesti valmis­telua koske­neesta syytteestä. 

KKO korosti ennak­ko­pää­tök­sessään, ettei ”pelkkiä pahoja ajatuksia” voida krimi­na­li­soida. Yleinen valmius väkivallan käyttöön ei riittänyt osoit­tamaan, että syytetty olisi tehnyt yksityis­koh­taisen suunni­telman sisarensa tappa­mi­sesta.

Oikeus­mi­nisteri Antti Häkkänen kertoo, että törkeimpien rikosten valmis­telua koskevat säännökset lisättiin rikos­lakiin vuonna 2013.

– Törkeimpien rikosten valmis­teluun voidaan puuttua tehok­kaasti, kun valmis­telua on syytä epäillä eli esitut­kin­ta­kynnys ylittyy. Sääntely täyttää siten tarkoi­tuk­sensa, vaikka osa valmis­telua koske­vista syytteistä tuleekin hylätyksi.

Yli puolet väkival­ta­ri­koksen valmis­telua koske­vista syytteistä on vuosina 2013 – 2016 johtanut syyksi lukevaan tuomioon. Tilastot viittaavat Häkkäsen mielestä siihen, että sääntelyä voidaan pitää toimivana.

– Tehokasta moni­ammatillista yhteis­työtä on se, että lastensuojelu­viranomaiset ja poliisi yhdessä kehittävät keinoja kunniaan liittyvään väkivaltaan puuttumiseksi, Antti Häkkänen esittää.

– Tehokasta moni­ammatillista yhteis­työtä on se, että lastensuojelu­viranomaiset ja poliisi yhdessä kehit­tävät keinoja kunniaan liittyvään väkivaltaan puuttu­mi­seksi, Antti Häkkänen esittää. Kuva: Laura Kotila, valtio­neu­voston kanslia

Pakkoa­vio­liittoja solmitaan

Helsingin yliopiston Krimi­no­logian ja oikeus-politiikan insti­tuutti laati viime vuonna oikeus­mi­nis­teriön pyynnöstä selvi­tyksen pakkoa­vio­liit­tojen esiin­ty­mi­sestä ja ilmitu­losta Suomessa.

Selvi­tyksen toteut­tanut tutkija, oikeus­tieteen tohtori Virve-Maria Toivonen määrit­telee pakkoa­vio­liiton tässä yhtey­dessä aviolii­toksi tai sen kaltai­seksi suhteeksi, ”jossa toinen – tai molemmat puoli­soista – ei ole voinut itse vaikuttaa avioliiton solmi­miseen tai puolison valintaan pelkää­mättä uhkaa tai painos­tusta perheen tai suvun taholta”.

Uhka tai painostus ymmär­retään tapah­tu­vaksi niin fyysisenä, psyyk­kisenä, talou­del­lisena kuin hengel­li­se­näkin. Merki­tystä ei ole sillä, tunnus­taako Suomen lainsää­däntö pakolla solmitun avioliiton.

Selvi­tyksen tekemiseen kannus­tivat eri toimi­joiden havainnot ilmiöstä. Haasta­tel­tavina kuultiin toista­kym­mentä virka­miestä ja järjes­töjen työnte­kijää, joiden edusta­mista tahoista mainit­takoon pääkau­pun­ki­seudun lasten­suojelu, Lasten­suojelun Keskus­liitto, Voima­va­ra­keskus Monika ja Maahan­muut­to­vi­rasto.

Pakkoa­vio­liit­toihin törmätään joitakin kymmeniä kertoja vuosittain, mitä määrää haasta­tellut pitivät vain ”jäävuoren huippuna”. Tieto tapauk­sista tai niitä koske­vista epäilyistä voi tulla uhrilta itseltään, tämän lähei­seltä tai toiselta viran­omai­selta. Eniten yhtey­den­ottoja saadaan toisen asteen oppilai­tok­sissa toimi­vilta ammat­ti­lai­silta.

”Koululta tulleiden ilmoi­tusten perus­teena voi olla tytön oma kertomus tai opettajan huoli kadon­neesta oppilaasta”, Toivonen kirjoittaa selvi­tyk­sessään.

Haasta­tellut eivät useinkaan halunneet nimetä määrättyjä alueita tai kulttuureja, joista saapuvia ihmisiä pakkoa­vio­liitot koskevat. Tällä hetkellä koros­tuvat Syyria, Somalia, Afganistan ja Iran sen takia, että noista maista on tullut väkeä Suomeen viime aikoina eniten.

Pakkoa­vio­liitot eivät juuri näy poliisi- tai tuomiois­tuin­ti­las­toissa. Pakot­ta­minen tapahtuu tyypil­li­sesti läheis- tai luotta­mus­suh­teessa, ja se vaikeuttaa asian etene­mistä rikos­pro­sessiin. Avioliittoon suostuva tyttö voi pelätä vanhem­piensa tai toisen heistä tappavan itsensä, jos liittoa ei solmita.

Pakkoa­vio­liiton solmi­misen taustalla saattavat vaikuttaa myös oleske­lu­luvan saaminen tai talou­del­liset syyt. Joissakin tapauk­sissa on ollut kyse puhtaasti ihmis­kau­pasta. Rajanveto ei ole aina helppoa, sillä aviolii­toilla voi olla erilaisia ja toisiinsa nivou­tu­neita motiiveja.

Lasta kuultava myös yksin

Lasten­suojelun asiak­kaiksi on Helsin­gissä hakeu­tunut pakkoa­vio­liittoa pelän­neitä tyttöjä. Tilanne paljastuu usein vasta nuoren tultua raskaaksi. Yhtey­denotto tulee monesti synny­tys­sai­raa­lasta, mikäli perheen osalta on noussut esiin muitakin huole­nai­heita.

– Meidän viimeinen ja usein ainoa keinomme turvata lapsi on sijoittaa hänet, pyrkiä vahvis­tamaan lasta vastus­tamaan pakko-avioliittoa ja keskus­tella vanhempien kanssa, Sanna Teiro toteaa.

Pakkoa­vio­lii­tosta tulee erottaa järjes­tetty avioliitto, missä osapuolet saattaa yhteen jokin ulkopuo­linen taho. Liitto solmitaan ainakin jossain määrin kihla­kump­panien suostu­muk­sella. Virve-Maria Toivonen kertoo järjes­tet­tyjen avioliit­tojen määrän kasvaneen myös Suomessa maahan­muuton lisään­tyessä.

Lapsia­vio­lii­tolla taas tarkoi­tetaan avioliittoa tai sen kaltaista suhdetta, jossa toinen tai molemmat puoli­soista ovat alle 18-vuotiaita. Kansain­vä­listen selvi­tysten mukaan noin neljännes tai kolmannes länsi­maissa esiin tulevista pakkoa­vio­lii­toista on lapsia­vio­liittoja.

Suomessa avioliiton solmi­minen edellyttää 18 vuoden ikää. Oikeus­mi­nis­teriö voi erityi­sestä syystä myöntää myös alaikäi­selle luvan. Tilas­to­kes­kuksen mukaan vuonna 2015 solmittiin yhteensä 22 avioliittoa, joissa toinen puoli­soista oli alaikäinen.

”Kaikki alaikäisinä avioi­tuneet olivat naisia. Vain yhdek­sässä tapauk­sessa molem­milla puoli­soilla oli kotipaikka Suomessa”, Toivonen muistuttaa selvi­tyk­sessään.

Lapsia­sia­val­tuu­tettu Tuomas Kurttila on katsonut, ettei poikkeus­lu­pa­me­nettely ole lapsen oikeuksien eikä lapsen edun mukaista. Se on käytän­nössä kirjal­lista eikä lasta kuulla. Lapselle annettava infor­maatio ja luotta­muk­sel­lisen kuule­mis­ti­lai­suuden järjes­tä­minen ovatkin Toivosen mielestä vähim­mäis­vaa­ti­muksia, jotta lapseen kohdis­tu­vista mahdol­li­sista uhista voitaisiin saada riittä­västi tietoa.

Aikuisen apu ja tuki ovat lapsen kuule­mi­sessa tärkeitä. Toivonen muistuttaa, että toisinaan lasta on kuitenkin suojeltava vanhem­milta tai muilta lähei­siltä. Siksi lapselle on turvattava mahdol­lisuus tulla kuulluksi myös yksin.

Sanna Teiron mukaan kuule­mis­ti­lai­suudet eivät ole aina ongel­mat­tomia. Mikäli lapsen suomen kielen taito on riittä­mätön, on tulkin merkitys ratkaiseva. Välillä on käynyt ilmi, ettei lapsi uskalla puhua tulkin ollessa läsnä.

– Joskus tulkki on kääntänyt tarkoi­tuk­sella väärin. Sosiaa­li­työn­te­kijän on vaikea näitä tilan­teita huomata oman kieli­tai­dot­to­muu­tensa vuoksi, Teiro selittää.

– Lapsen kuule­minen, mutta myös luotta­muksen raken­ta­minen lapseen ovat ehdot­toman tärkeitä. Tämä on resurs­si­ky­symys. Varsinkin trauma­ti­soi­tuneen lapsen ollessa kyseessä tarvitaan useita tapaa­misia, eikä lasta voi niissä kiirehtiä.

Sukupuo­lit­tu­nutta väkivaltaa

Satu Lidmanin mukaan kunniaan liitty­vässä väkival­lassa yhteisön maine ja kunnia asettuvat yksilön tahdon edelle. Mies on hierark­ki­sesti naisen yläpuo­lella, vaikka sosiaa­linen kontrolli koskeekin molempia. Naisen kulttuu­rinen liikku­matila on ahdas. Hänen on toteltava ja elettävä siveel­li­sesti.

– Miehen rooliin kuuluu rangaista yhteisön tulkinnan mukaan sivee­töntä naista. Näin tuotetaan kulttuu­ri­sesti raken­tu­nutta sukupuo­lit­tu­nutta väkivaltaa.

Alisteiset valta­suhteet ovat ominaisia patriar­kaa­li­sille kulttuu­reille. Näin oli myös esimo­der­nissa euroop­pa­lai­sessa yhteis­kun­nassa. Siellä ihanteel­linen kotitalous muodostui isännästä hallit­sijana ja muusta talon­väestä hänen alamai­sinaan, joita isännän oli pidettävä kurissa ja nuhteessa.

Kunniae­tiikan mukai­sessa elämässä, esimer­kiksi perin­tei­sessä arabi- tai kurdi­kult­tuu­rissa, naisen on otettava huomioon, että hänen käytök­sensä määrittää muiden suhtau­tu­mista naista lähellä oleviin miehiin.

Naisen häpeäl­lisenä pidetty käytös voi viedä mieheltä kaiken merki­tyk­sel­lisen. Kontrolli ja väkivalta naista kohtaan voivat näyttäytyä ainoana ulospääsynä tilan­teesta. Myös homomiehet voivat joutua väkivallan kohteeksi, koska he eivät sovi ihanteel­lisen masku­lii­ni­suuden muottiin.

– Vastaavia piirteitä on sekä romani­kult­tuurin perin­tei­sissä tulkin­noissa että joissakin kristil­li­sissä pienkult­tuu­reissa kuten vanhoil­lis­les­ta­dio­lai­silla, Lidman toteaa.

Virve-Maria Toivosen mukaan turvapaikkaprosesseissa ilmi tuleviin pakkoavioliittoihin voi liittyä myös työ- tai prostituutioperäistä ihmiskauppaa.

Virve-Maria Toivosen mukaan turva­paik­ka­pro­ses­seissa ilmi tuleviin pakkoa­vio­liit­toihin voi liittyä myös työ- tai prosti­tuu­tio­pe­räistä ihmis­kauppaa. Kuva: Liisa Takala

Viran­omai­sille koulu­tusta

Ihmisoi­keus­liitto kehottaa selvi­tyk­sessään tarjoamaan viran­omai­sille koulu­tusta kunnia­kä­si­tyk­sistä ja niihin liitty­västä väkival­lasta. Ammat­ti­lai­sille tulisi kehittää sekä verkko­poh­jaisia että muita laajasti levitet­täviä toimin­taoh­jeita ja yhteis­työ­käy­täntöjä. Tarvetta olisi moniam­ma­til­li­sille työmal­leille.

Satu Lidman suosit­telee kulttuu­ri­sen­si­tii­vistä työotetta, mutta väkivaltaan syyllis­ty­nyttä tai siitä epäiltyä ei tule kohdella silkki­han­sikkain. Työnte­ki­jöiden on herkis­tyttävä pohtimaan, miten kulttuuri saattaa vaikuttaa ja rajata yksilön toimintaa.

– Mieheltä saatetaan vaatia kontrol­lointia jo lapsena, kun veljien tehtä­väksi tulee vartioida siskojaan. Toisaalta naisen voi olla vaikea puhua väkival­ta­ko­ke­muk­sista, koska hänellä on paine kunnioittaa viite­ryh­määnsä.

– Sensi­tiivyys on siis väkivallan dynamiikan ja taustojen ymmär­tä­mistä, ei missään tapauk­sessa rikos­vastuun kaven­tu­mista eikä tekojen hyväk­syntää, Lidman täsmentää.

Virve-Maria Toivosen kuulemat asian­tun­tijat perään­kuu­lut­tivat myös ohjeis­tuksen ja koulu­tuksen lisää­mistä. Luotta­muksen raken­ta­mista auttaisi, jos erilaisiin auttamis- ja tukiver­kos­toihin saataisiin maahan­muut­ta­ja­taus­taisia työnte­ki­jöitä.

Toivosen haastat­te­luissa nousi esiin myös ajatus lasten­suojelun työnte­ki­jöiden erikois­tu­mi­sesta. Osaamista voitaisiin keskittää tietyille työnte­ki­jöille, jotka sekä tekisivät asiakas­työtä että konsul­toi­sivat muita.

Sanna Teiron mukaan lasten­suojelu kohtaa Helsin­gissä usein monikult­tuu­ri­suutta lapsi­väestön rakenteen vuoksi. Koulu­tusta on tarjolla monikult­tuu­ri­suutta, lähisuh­de­vä­ki­valtaa ja kunniaan liittyvää väkivaltaa koskeviin kysymyksiin.

Luennoit­sijana toimivat kaupungin omat asian­tun­tijat, poliisi tai järjes­töjen edustajat. Helsingin kaupungin lähisuh­de­vä­ki­vallan ehkäi­sy­työ­ryhmä ja Turval­linen Helsinki järjes­tävät säännöl­li­sesti koulu­tusta.

Käytössä ei ole erillisiä toimin­taoh­jeita. Teiro kertoo lasten­suojelun työnte­ki­jöiden saaneen konsul­taa­tioita asiakas­ti­lan­teissa SOS-kriisi­kes­kuk­selta, turva­ko­deista, Monika-Naisista ja muista järjes­töistä.

Valmis­te­lukin on rikos

Euroopan neuvoston yleis­so­pimus, niin sanottu Istan­bulin sopimus, velvoittaa jäsen­val­tioita krimi­na­li­soimaan avioliittoon pakot­ta­misen. Suomen rikos­laissa ei ole erikseen tällaista rikos­ni­mi­kettä. Oikeus­mi­nisteri Antti Häkkäsen (kok.) mukaan avioliittoon pakot­ta­minen on kuitenkin rangais­tavaa ihmis­kauppana, törkeänä ihmis­kauppana tai pakot­ta­misena.

– Rangais­tavaa on paitsi varsi­nainen pakot­ta­minen myös henkilön luovut­ta­minen, kuljet­ta­minen, vastaa­not­ta­minen ja majoit­ta­minen hänen saatta­mi­sekseen pakkoa­vio­liittoon, Häkkänen sanoo.

Pakot­ta­misen valmis­te­luakin koskevat tekotavat ovat siten jo nykyään rangais­tavia, samoin avunanto ja muu osallisuus rikokseen. Lainsää­dän­nössä on huomioitu, että tekoon voi osallistua useita henki­löitä eri rooleissa.

– Lainsää­däntö täyttää myös pakkoa­vio­liittoa koskevat kansain­vä­liset velvoitteet. Nykyisen avioliit­tolain mukaan kaikki avioliiton purka­mis­ta­paukset käsitellään avioeroina. Kohtuut­tomia tilan­teita varten on säädetty erityinen sovit­te­lusäännös omaisuuden ositusta varten.

Häkkänen korostaa, että pakkoa­vio­liit­toihin puuttu­mi­sessa tärkeää on ehkäisevä toiminta. Keskeistä on ilmiön tunnis­ta­minen ja viran­omai­syh­teistyön toimivuus. Oikeus­mi­nis­teriö kutsuikin vuoden 2017 lopulla viran­omais­tahoja ajankoh­tais­kes­kus­teluun pakkoa­vio­liit­tojen ehkäi­systä Suomessa.

Minis­te­riössä selvi­tetään myös alaikäisen avioliittoa koskevien säännösten uudis­tus­tar­vetta. Poikkeus­lupaa hakevan tilanteen selvit­tä­mistä on kehitettävä. On tarkas­teltava, olisiko tätä mahdol­li­suutta perus­teltua rajoittaa säätä­mällä avioliiton solmi­mi­selle ehdoton alaikäraja.

– Tulen tekemään linjaukset mahdol­listen lainmuu­tosten valmis­te­lusta kevään 2018 aikana, Häkkänen lupaa.

Virve-Maria Toivosen haastat­te­lemat asian­tun­tijat pitivät avioliittoon pakot­ta­misen erillis­kri­mi­na­li­sointia tai sen tarpeen selvit­tä­mistä oikeana. Heidän mielestään lainsää­dännön ollessa selkeää tilaa ei jää tulkin­noille. Pakkoa­vio­liitto tulisi nähdä ennen kaikkea ihmisoi­keus­louk­kauksena. Monet eivät pitäneet ”ihmis­kaupan” ja ”pakot­ta­misen” tunnus­mer­kistöjä sopivina meillä tavat­taviin tyypil­lisiin tapauksiin.

Istan­bulin sopimuksen mukaan pakkoa­vio­liitot tulisi voida ”mitätöidä, kumota tai purkaa aiheut­ta­matta uhreille kohtuu­tonta talou­del­lista tai hallin­nol­lista taakkaa”. Satu Lidmanin mielestä avioero ei ole oikea ratkaisu. Parempi vaihtoehto on mitätöinti. Ero leimaa ja sillä on omanlai­siaan oikeus­vai­ku­tuksia.

– Pakkoa­vio­liitto voi jäädä viran­omai­silta myös täysin piiloon, mikäli sitä ei solmita Suomen lain mukaan. Yhteisön hyväk­symänä liitto on osapuo­lille sitova ja tosi. Siitä ei pääse irti eroamalla tai mitätöi­mällä, Lidman huomauttaa.

Silpo­mi­sesta on ilmoi­tettava

Silpo­mi­sessa, josta käytetään myös nimitystä ympäri­leikkaus, on kyse tuhansia vuosia vanhasta, pääosin afrik­ka­lai­sesta käytän­nöstä, joka sai alkunsa heimo­yh­tei­söissä. Perin­nettä harjoit­tavat niin muslimit, juuta­laiset, kristityt kuin animis­titkin. Maail­massa on tällä hetkellä arviolta yli 200 miljoonaa toimen­piteen kohteeksi joutu­nutta naista ja tyttöä.

Syksyllä 2017 julkaistiin Fenix Helsinki ry:n selvitys Suomessa synty­neiden maahan­muut­ta­ja­taus­taisten tyttöjen sukue­linten silpo­mi­sesta. Selvi­tykseen oli haasta­teltu neljää tyttöä. He olivat olleet tapah­tu­ma­het­kellä 6 – 9-vuotiaita. Silpo­miset oli tehty joko Egyptissä, Somaliassa, Iranissa tai Syyriassa.

Epäilyjä tapah­tu­neista silpo­mi­sista oli ollut ennen selvi­tys­täkin. Muun muassa sairaa­loissa on ollut tapauksia, joissa tytöille on haettu apua silpo­misen jälkeisiin ongelmiin ja Turun yliopis­tol­li­sessa keskus­sai­raa­lassa on tehty avaus­leik­kauksia.

Fenix Helsingin selvitys aiheutti julki­suu­dessa keskus­telua. Ihmetystä herätti se, että niin tervey­den­huollon ja koulu­ter­vey­den­huollon ammat­ti­laiset kuin opetta­jatkin olivat olleet tietoisia vastaa­vista tapauk­sista. He eivät kuitenkaan olleet tehneet lasten­suo­je­luil­moi­tusta tai rikosil­moi­tusta.

– Sukue­linten silpo­minen on vakava rikos, johon on aina puututtava. Rikos­laissa on säädetty velvol­lisuus ilmoittaa polii­sille valmis­teilla olevasta törkeästä pahoin­pi­te­lystä kuten silpo­mi­sesta, sanoo oikeus­mi­nisteri Häkkänen.

Ilmoi­tus­vel­vol­li­suu­desta säädetään myös lasten­suo­je­lu­laissa. Uskon­nolla, tradi­tiolla tai kulttuu­rilla ei voida perus­tella tai oikeuttaa vakavia väkival­lan­tekoja. Minis­terin mielestä silpo­misen ehkäi­syssä tärkeim­mässä asemassa ovat tervey­den­huolto ja lasten­suojelu.

Häkkänen ei pidä silpo­misen erillis­kri­mi­na­li­sointia tarpeel­lisena. Teko on jo säädetty rangais­ta­vaksi pahoin­pi­te­ly­ri­koksena. Lidman on samoilla linjoilla. Erillis­kri­mi­na­li­sointi voi aiheuttaa ilmiön painu­misen maan alle, koska se syyllistää yhteisöjä. Sama riski koskee myös pakkoa­vio­liittoja.

– Tietoa silpo­misen terveys­vai­ku­tuk­sista pitää jakaa laajalti, myös jo neuvo­loissa lasten tuleville isille ilman syyllis­tä­mistä, Lidman ehdottaa.

Hän muistuttaa naisten saattavan kokea vain leikatun naisen olevan säädyl­linen. Se on tapaa ylläpi­tä­vissä yhtei­söissä initaa­tio­riitti, ja hyvän avioliiton takaava puhdis­ta­minen. Miehet eivät välttä­mättä tunne tästä aiheu­tuvia tervey­del­lisiä seurauksia, jotka voivat olla elini­käisiä ja jopa hengen­vaa­ral­lisia.

– Saatuaan tietoa he saattavat alkaa puhua perin­nettä vastaan. Tämä on oleel­lista, koska yksilö ei voi muuttaa näin syvälle juurtu­neita tapoja. Siihen tarvitaan kollek­tii­vinen päätös. Naiset pitävät perin­nettä yllä, mutta toimivat patriar­kaa­lisen kulttuurin ehdoilla, toteaa Lidman.

Sosiaali- ja terveys­mi­nis­teriö on myöntänyt vuoden 2017 lopulla 80 000 euron määrä­rahan, jonka avulla laaditaan ja toimeen­pannaan uusi naisten ja tyttöjen silpo­misen estämisen toimin­taoh­jelma. Samalla kehitetään ammat­ti­lai­sille koulu­tusta silpo­misen ottami­sesta puheeksi ja havaittuun tekoon liitty­västä ilmoi­tus­vel­vol­li­suu­desta.

Markku Tasala

Lisätietoa Tyttöjen ja naisten ympäri­leik­kausten (FGM) ehkäi­systä THL:n verkko­si­vuilta: https://urly.fi/Vz1.

 

Lähteet

Ahmed, Ujuni & Ylispangar, Emmi (2017). Selvitys Suomessa synty­neiden tyttöjen ympäri­leik­kauk­sesta. Fenix Helsinki ry.

Hansen, Saana, Maija Jäppinen, Johanna Latvala & Anni Sams (2016). Kunnia­kä­si­tykset ja väkivalta – selvitys kunniaan liitty­västä väkival­lasta ja siihen puuttu­mi­sesta Suomessa. Ihmisoi­keus­liiton julkaisu.

KKO:n tuomio 5.7.2017. Diaari­numero R2016/245.

Lidman, Satu (2015). Väkival­ta­kult­tuurin perintö. Sukupuoli, asenteet ja historia. Gaudeamus.

Toivonen, Virve-Maria (2017). Pakkoa­vio­liit­tojen esiin­ty­minen ja ilmitulo Suomessa. Krimi­no­logian ja oikeus­po­li­tiikan insti­tuutin selvi­tys­muistio. Helsingin yliopisto.