Mitä sanoa ihmiselle, jonka läheinen on kuollut? Tekisikö mieli karata paikalta, koska ei löydy sanoja. Miksi on niin vaikeaa kohdata sureva ihminen?

 

Kohtaa­minen on vaikeaa myös surevalle itselleen. Meillä on puutteel­liset keinot käsit­teel­listää surua. Se johtuu suurelta osin surukä­si­tyk­ses­tämme, siitä mitä ajatte­lemme surusta ja erityi­sesti sen etene­mi­sestä, sanoo uskon­to­tie­teilijä Mari Pulkkinen, joka viimeis­telee väitös­kir­jaansa läheisen menet­tä­misen kokemuk­sista.

– Suomessa käytetään yleisesti surutyö-käsitettä: suru nähdään ikään kuin suori­tuksena, joka pitää tehdä, saattaa päätökseen ja josta lopulta palataan normaaliin elämään. Siitä syntyy Pulkkisen mukaan helposti tilan­teita, joista surevat pahoit­tavat mielensä. Lähei­sensä menet­tä­neistä voi tuntua silta, että muut kiireh­tivät heitä jatkamaan elämäänsä.

– Ulkomaailma saattaa ajatella, että hauta­jaisten jälkeen lähei­sensä menet­tänyt palaa takaisin töihin ja jatkaa siitä eteenpäin. Jos hän kuitenkin on menet­tänyt esimer­kiksi lapsensa tai puoli­sonsa, elämä muuttuu pysyvästi, Pulkkinen sanoo.

Surusta puhumiseen voi vaikuttaa lisäksi se, että suomen kielessä on vain vähän kuole­man­surua kuvaavia sanoja. Tämä on Pulkkisen mukaan saattanut edesauttaa surutyö-käsitteen yleis­ty­mistä. Toisaalta surun kuvaus työnä sopii puurta­mista arvos­tavaan kulttuu­riimme. Suoma­laisia pidetään hiljaisina. Meille kyky sanoa surevalle lohdut­tavia sanoja voi  tuntua vaikeam­malta kuin esimer­kiksi amerik­ka­lai­sille.

– Olkaan taputus tai halaus tuntuu surevista sinänsä hyvältä, sillä se osoittaa myötä­tuntoa. Olisi kuitenkin tärkeää, että pystyy kommu­ni­koimaan sanal­li­sesti ja jakamaan kokemuksia, Pulkkinen sanoo.

Työntekijän kannattaa yhdessä surevan kanssa miettiä, mikä tätä auttaisi.

Surevan mielestä kamalinta on, jos kanssaih­miset eivät mitenkään huomioi hänen menetystään. Vaike­ne­minen tai tilan­teesta pakene­minen tuntuu pahalta.

Ainoa työväline: oma ihmisyys

 

Opiske­luaikana Pulkkisen oma isä menehtyi aivove­ren­vuotoon. Myöhemmin hän menetti lyhyessä ajassa kaksi synty­mä­töntä lastaan. Pulkkinen kysee­na­laistaa näkemyksen siitä, että suru on ajassa etenevä prosessi, joka jossain vaiheessa päättyy.

– Puhuisin ennemmin läheisen menet­tä­misen kokemuk­sesta. Se ei koskaan pyyhkiydy pois, vaan siitä jää jälki. Jokainen menetys on ainut­laa­tuinen, ja jokainen kokee menetykset omalla tavallaan, Pulkkinen pohtii.

Tutki­mustyön lisäksi Pulkkinen kouluttaa suruun ja kuolemaan liitty­vistä aiheista. Hänen mielestään surevan kohtaa­mi­sessa ainoa käyttö­kel­poinen työväline on oma ihmisyys.

Neuvojen ja ohjeiden antamista kannattaa välttää, jos on surevan tuttava tai sukulainen. Esimer­kiksi leski tuskin arvostaa sitä, jos häntä kehottaa etsimään uutta puolisoa tai kertoo surun helpot­tavan vuodessa.

– Surevaa saatetaan lohduttaa niin, että selitetään pienem­mäksi hänen menetystään. Viitataan vaikkapa kuolleen läheisen korkeaan ikään tai kesken­menon saaneelle raskaus­viik­kojen vähyyteen. Surevalle tallainen lohdutus näyttäytyy vähät­telynä.

Ammat­ti­lai­selta odotetaan neuvoja

 

Monet sosiaali- ja tervey­salan ammat­ti­laiset tapaavat työssään lähei­sensä menet­tä­neitä. Heiltä surevat odottavat ohjeita ja neuvoja, toisin kuin tutuilta ja sukulai­silta. Tämä luo Pulkkisen mukaan kovan paineen.

– Tilanne on erityisen hankala nuorille ammat­ti­lai­sille, jotka eivät välttä­mättä koskaan ole joutuneet kuoleman ja surun kanssa tekemisiin, Pulkkinen miettii.Ammattilaiset saattavat hyödyntää vuosi­kym­meniä vanhoja suruteo­rioita.

Vanhat teoriat surusta eri vaiheineen pitäisi Pulkkisen mielestä kysee­na­laistaa: surun kaltaista inhimil­listä kokemusta ei voi puristaa yhteen muottiin.

– Työnte­kijän olisi tärkeää itse pohtia suruun ja kuolemaan liittyviä asioita. Jos aihe tuntuu etäiseltä ja vaikealta, vaikuttaa se työhön surevien kanssa. Tavoit­teena on, että työntekijä pystyy valjas­tamaan ihmisyyden ammatil­li­suuden rinnalle, kun hän kohtaa lähei­sensä menet­täneen.

Ohjeiden ja neuvojen antaminen surevalle voi tuntua vaikealta. Työnte­kijän kannattaa yhdessä surevan kanssa miettiä, mikä tätä auttaisi. Tämä on parempi ratkaisu kuin se, että työntekijä yksipuo­li­sesti kertoo tilan­teeseen ratkaisun. Pulkkisen mielestä työntekijä voi näyttää tunteensa surevalle. On sallittua näyttää ihmisyyttä, ja suurin osa surevista haluaa tätä ammat­ti­lai­silta.

– Työnte­kijän täytyy silti pystyä hoitamaan ne tehtävät, joita häneltä ammatil­li­sesti vaaditaan.Pulkkinen korostaa, että ihmiset odottavat ammat­ti­lai­silta eri asioita, joten yleis­pä­tevää neuvoa kaikkiin kohtaa­mis­ti­lan­teisiin ei voi antaa. Joku esimer­kiksi haluaa tulla halatuksi, toinen taas ei. Ammat­ti­laisen tehtävä on arvioida, mikä on sopiva läheisyys kunkin kanssa.

Surun kulttuuri muuttu­massa

 

Ihmiset elävät länsi­maissa yhä vanhem­miksi, joten moni kohtaa kuole­man­surun vasta iäkkäänä. Sen vuoksi surusta helposti etään­nytään. Suruun liitty­vässä kulttuu­rissa eletään nyt kuitenkin Pulkkisen mukaan murros­kautta. Siihen syynä on sosiaa­linen media.

– Siellä kirjoi­tetaan asioita, joita on vaikea kertoa kasvokkain. Some antaa mahdol­li­suuden tuoda oma suru julki ja toisaalta ottaa osaa toisen suruun. Jos surevalle ei pysty sanomaan mitään, niin vähintään pestataan sydänemoji.– Kun jää on ikään kuin jo rikottu somessa, on helpompi kohdata menetyksen kohdannut työkaveri ja lohduttaa häntä.

 

Johanna Merilä