Mitä sanoa ihmiselle, jonka läheinen on kuollut? Tekisikö mieli karata paikalta, koska ei löydy sanoja. Miksi on niin vaikeaa kohdata sureva ihminen?

 

Kohtaa­mi­nen on vai­keaa myös sure­valle itsel­leen. Meillä on puut­teel­li­set kei­not käsit­teel­lis­tää surua. Se joh­tuu suu­relta osin suru­kä­si­tyk­ses­tämme, siitä mitä ajat­te­lemme surusta ja eri­tyi­sesti sen ete­ne­mi­sestä, sanoo uskon­to­tie­tei­lijä Mari Pulk­ki­nen, joka vii­meis­te­lee väi­tös­kir­jaansa lähei­sen menet­tä­mi­sen koke­muk­sista.

– Suo­messa käy­te­tään ylei­sesti suru­työ-käsi­tettä: suru näh­dään ikään kuin suo­ri­tuk­sena, joka pitää tehdä, saat­taa pää­tök­seen ja josta lopulta pala­taan nor­maa­liin elä­mään. Siitä syn­tyy Pulk­ki­sen mukaan hel­posti tilan­teita, joista sure­vat pahoit­ta­vat mie­lensä. Lähei­sensä menet­tä­neistä voi tun­tua silta, että muut kii­reh­ti­vät heitä jat­ka­maan elä­määnsä.

– Ulko­maa­ilma saat­taa aja­tella, että hau­ta­jais­ten jäl­keen lähei­sensä menet­tä­nyt palaa takai­sin töi­hin ja jat­kaa siitä eteen­päin. Jos hän kui­ten­kin on menet­tä­nyt esi­mer­kiksi lap­sensa tai puo­li­sonsa, elämä muut­tuu pysy­västi, Pulk­ki­nen sanoo.

Surusta puhu­mi­seen voi vai­kut­taa lisäksi se, että suo­men kie­lessä on vain vähän kuo­le­man­su­rua kuvaa­via sanoja. Tämä on Pulk­ki­sen mukaan saat­ta­nut ede­saut­taa suru­työ-käsit­teen yleis­ty­mistä. Toi­saalta surun kuvaus työnä sopii puur­ta­mista arvos­ta­vaan kult­tuu­riimme. Suo­ma­lai­sia pide­tään hil­jai­sina. Meille kyky sanoa sure­valle loh­dut­ta­via sanoja voi  tun­tua vai­keam­malta kuin esi­mer­kiksi ame­rik­ka­lai­sille.

– Olkaan tapu­tus tai halaus tun­tuu sure­vista sinänsä hyvältä, sillä se osoit­taa myö­tä­tun­toa. Olisi kui­ten­kin tär­keää, että pys­tyy kom­mu­ni­koi­maan sanal­li­sesti ja jaka­maan koke­muk­sia, Pulk­ki­nen sanoo.

Työntekijän kannattaa yhdessä surevan kanssa miettiä, mikä tätä auttaisi.

Sure­van mie­lestä kama­linta on, jos kans­saih­mi­set eivät miten­kään huo­mioi hänen mene­tys­tään. Vai­ke­ne­mi­nen tai tilan­teesta pake­ne­mi­nen tun­tuu pahalta.

Ainoa työväline: oma ihmisyys

 

Opis­ke­luai­kana Pulk­ki­sen oma isä meneh­tyi aivo­ve­ren­vuo­toon. Myö­hem­min hän menetti lyhyessä ajassa kaksi syn­ty­mä­töntä las­taan. Pulk­ki­nen kysee­na­lais­taa näke­myk­sen siitä, että suru on ajassa ete­nevä pro­sessi, joka jos­sain vai­heessa päät­tyy.

– Puhui­sin ennem­min lähei­sen menet­tä­mi­sen koke­muk­sesta. Se ei kos­kaan pyyh­kiydy pois, vaan siitä jää jälki. Jokai­nen mene­tys on ainut­laa­tui­nen, ja jokai­nen kokee mene­tyk­set omalla taval­laan, Pulk­ki­nen poh­tii.

Tut­ki­mus­työn lisäksi Pulk­ki­nen kou­lut­taa suruun ja kuo­le­maan liit­ty­vistä aiheista. Hänen mie­les­tään sure­van koh­taa­mi­sessa ainoa käyt­tö­kel­poi­nen työ­vä­line on oma ihmi­syys.

Neu­vo­jen ja ohjei­den anta­mista kan­nat­taa vält­tää, jos on sure­van tut­tava tai suku­lai­nen. Esi­mer­kiksi leski tus­kin arvos­taa sitä, jos häntä kehot­taa etsi­mään uutta puo­li­soa tai ker­too surun hel­pot­ta­van vuo­dessa.

– Sure­vaa saa­te­taan loh­dut­taa niin, että seli­te­tään pie­nem­mäksi hänen mene­tys­tään. Vii­ta­taan vaik­kapa kuol­leen lähei­sen kor­ke­aan ikään tai kes­ken­me­non saa­neelle ras­kaus­viik­ko­jen vähyy­teen. Sure­valle tal­lai­nen loh­du­tus näyt­täy­tyy vähät­te­lynä.

Ammattilaiselta odotetaan neuvoja

 

Monet sosi­aali- ja ter­vey­sa­lan ammat­ti­lai­set tapaa­vat työs­sään lähei­sensä menet­tä­neitä. Heiltä sure­vat odot­ta­vat ohjeita ja neu­voja, toi­sin kuin tutuilta ja suku­lai­silta. Tämä luo Pulk­ki­sen mukaan kovan pai­neen.

– Tilanne on eri­tyi­sen han­kala nuo­rille ammat­ti­lai­sille, jotka eivät vält­tä­mättä kos­kaan ole jou­tu­neet kuo­le­man ja surun kanssa teke­mi­siin, Pulk­ki­nen miettii.Ammattilaiset saat­ta­vat hyö­dyn­tää vuo­si­kym­me­niä van­hoja suru­teo­rioita.

Van­hat teo­riat surusta eri vai­hei­neen pitäisi Pulk­ki­sen mie­lestä kysee­na­lais­taa: surun kal­taista inhi­mil­listä koke­musta ei voi puris­taa yhteen muot­tiin.

– Työn­te­ki­jän olisi tär­keää itse poh­tia suruun ja kuo­le­maan liit­ty­viä asioita. Jos aihe tun­tuu etäi­seltä ja vai­kealta, vai­kut­taa se työ­hön sure­vien kanssa. Tavoit­teena on, että työn­te­kijä pys­tyy val­jas­ta­maan ihmi­syy­den amma­til­li­suu­den rin­nalle, kun hän koh­taa lähei­sensä menet­tä­neen.

Ohjei­den ja neu­vo­jen anta­mi­nen sure­valle voi tun­tua vai­kealta. Työn­te­ki­jän kan­nat­taa yhdessä sure­van kanssa miet­tiä, mikä tätä aut­taisi. Tämä on parempi rat­kaisu kuin se, että työn­te­kijä yksi­puo­li­sesti ker­too tilan­tee­seen rat­kai­sun. Pulk­ki­sen mie­lestä työn­te­kijä voi näyt­tää tun­teensa sure­valle. On sal­lit­tua näyt­tää ihmi­syyttä, ja suu­rin osa sure­vista haluaa tätä ammat­ti­lai­silta.

– Työn­te­ki­jän täy­tyy silti pys­tyä hoi­ta­maan ne teh­tä­vät, joita häneltä amma­til­li­sesti vaaditaan.Pulkkinen koros­taa, että ihmi­set odot­ta­vat ammat­ti­lai­silta eri asioita, joten yleis­pä­te­vää neu­voa kaik­kiin koh­taa­mis­ti­lan­tei­siin ei voi antaa. Joku esi­mer­kiksi haluaa tulla hala­tuksi, toi­nen taas ei. Ammat­ti­lai­sen teh­tävä on arvioida, mikä on sopiva lähei­syys kun­kin kanssa.

Surun kulttuuri muuttumassa

 

Ihmi­set elä­vät län­si­maissa yhä van­hem­miksi, joten moni koh­taa kuo­le­man­su­run vasta iäk­käänä. Sen vuoksi surusta hel­posti etään­ny­tään. Suruun liit­ty­vässä kult­tuu­rissa ele­tään nyt kui­ten­kin Pulk­ki­sen mukaan mur­ros­kautta. Sii­hen syynä on sosi­aa­li­nen media.

– Siellä kir­joi­te­taan asioita, joita on vai­kea ker­toa kas­vok­kain. Some antaa mah­dol­li­suu­den tuoda oma suru julki ja toi­saalta ottaa osaa toi­sen suruun. Jos sure­valle ei pysty sano­maan mitään, niin vähin­tään pes­ta­taan sydä­ne­moji.– Kun jää on ikään kuin jo rikottu somessa, on hel­pompi koh­data mene­tyk­sen koh­dan­nut työ­ka­veri ja loh­dut­taa häntä.

 

Johanna Merilä