Mitä sanoa ihmiselle, jonka läheinen on kuollut? Tekisikö mieli karata paikalta, koska ei löydy sanoja. Miksi on niin vaikeaa kohdata sureva ihminen?

 

Kohtaami­nen on vaikeaa myös surevalle itselleen. Meil­lä on puut­teel­liset keinot käsit­teel­listää surua. Se johtuu suurelta osin surukäsi­tyk­ses­tämme, siitä mitä ajat­telemme surus­ta ja eri­tyis­es­ti sen eten­e­mis­es­tä, sanoo uskon­toti­eteil­i­jä Mari Pulkki­nen, joka viimeis­telee väitöskir­jaansa läheisen menet­tämisen koke­muk­sista.

– Suomes­sa käytetään yleis­es­ti suru­työ-käsitet­tä: suru nähdään ikään kuin suorituk­se­na, joka pitää tehdä, saat­taa päätök­seen ja jos­ta lop­ul­ta palataan nor­maali­in elämään. Siitä syn­tyy Pulkkisen mukaan hel­posti tilantei­ta, joista sure­vat pahoit­ta­vat mie­len­sä. Läheisen­sä menet­täneistä voi tun­tua sil­ta, että muut kiire­htivät heitä jatka­maan elämään­sä.

– Ulko­maail­ma saat­taa ajatel­la, että hau­ta­jais­ten jäl­keen läheisen­sä menet­tänyt palaa takaisin töi­hin ja jatkaa siitä eteen­päin. Jos hän kuitenkin on menet­tänyt esimerkik­si lapsen­sa tai puolison­sa, elämä muut­tuu pysyvästi, Pulkki­nen sanoo.

Surus­ta puhu­miseen voi vaikut­taa lisäk­si se, että suomen kielessä on vain vähän kuole­mansu­rua kuvaavia sano­ja. Tämä on Pulkkisen mukaan saat­tanut edesaut­taa suru­työ-käsit­teen yleistymistä. Toisaal­ta surun kuvaus työnä sopii puur­tamista arvostavaan kult­tuuri­imme. Suo­ma­laisia pide­tään hil­jaisi­na. Meille kyky sanoa surevalle lohdut­tavia sano­ja voi  tun­tua vaikeam­mal­ta kuin esimerkik­si amerikkalaisille.

– Olka­an tapu­tus tai halaus tun­tuu sure­vista sinän­sä hyvältä, sil­lä se osoit­taa myötä­tun­toa. Olisi kuitenkin tärkeää, että pystyy kom­mu­nikoimaan sanal­lis­es­ti ja jaka­maan koke­muk­sia, Pulkki­nen sanoo.

Työntekijän kannattaa yhdessä surevan kanssa miettiä, mikä tätä auttaisi.

Sure­van mielestä kama­l­in­ta on, jos kans­saih­miset eivät mitenkään huomioi hänen mene­tys­tään. Vaiken­e­m­i­nen tai tilanteesta pak­en­e­m­i­nen tun­tuu pahal­ta.

Ainoa työväline: oma ihmisyys

 

Opiskelu­aikana Pulkkisen oma isä mene­htyi aivov­eren­vuo­toon. Myöhem­min hän menet­ti lyhyessä ajas­sa kak­si syn­tymätön­tä las­taan. Pulkki­nen kyseenalais­taa näke­myk­sen siitä, että suru on ajas­sa etenevä pros­es­si, joka jos­sain vai­heessa päät­tyy.

– Puhuisin ennem­min läheisen menet­tämisen koke­muk­ses­ta. Se ei koskaan pyyhkiy­dy pois, vaan siitä jää jäl­ki. Jokainen mene­tys on ain­ut­laa­tu­inen, ja jokainen kokee mene­tyk­set oma­l­la taval­laan, Pulkki­nen pohtii.

Tutkimustyön lisäk­si Pulkki­nen koulut­taa suru­un ja kuole­maan liit­tyvistä aiheista. Hänen mielestään sure­van kohtaamises­sa ain­oa käyt­tökelpoinen työvä­line on oma ihmisyys.

Neu­vo­jen ja ohjei­den antamista kan­nat­taa vält­tää, jos on sure­van tut­ta­va tai suku­lainen. Esimerkik­si les­ki tuskin arvostaa sitä, jos hän­tä kehot­taa etsimään uut­ta puolisoa tai ker­too surun helpot­ta­van vuodessa.

– Sure­vaa saate­taan lohdut­taa niin, että selitetään pienem­mäk­si hänen mene­tys­tään. Viitataan vaikka­pa kuolleen läheisen korkeaan ikään tai kesken­menon saa­neelle raskausvi­ikko­jen vähyy­teen. Surevalle tal­lainen lohdu­tus näyt­täy­tyy vähät­te­lynä.

Ammattilaiselta odotetaan neuvoja

 

Mon­et sosi­aali- ja ter­veysalan ammat­ti­laiset tapaa­vat työssään läheisen­sä menet­täneitä. Heiltä sure­vat odot­ta­vat ohjei­ta ja neu­vo­ja, toisin kuin tutu­il­ta ja suku­laisil­ta. Tämä luo Pulkkisen mukaan kovan paineen.

– Tilanne on eri­tyisen han­kala nuo­rille ammat­ti­laisille, jot­ka eivät vält­tämät­tä koskaan ole joutuneet kuole­man ja surun kanssa tekemisi­in, Pulkki­nen miettii.Ammattilaiset saat­ta­vat hyö­dyn­tää vuosikym­meniä van­ho­ja suru­te­o­ri­oi­ta.

Van­hat teo­ri­at surus­ta eri vai­hei­neen pitäisi Pulkkisen mielestä kyseenalais­taa: surun kaltaista inhimil­listä koke­mus­ta ei voi puris­taa yhteen muot­ti­in.

– Työn­tek­i­jän olisi tärkeää itse pohtia suru­un ja kuole­maan liit­tyviä asioi­ta. Jos aihe tun­tuu etäiseltä ja vaikeal­ta, vaikut­taa se työhön sure­vien kanssa. Tavoit­teena on, että työn­tek­i­jä pystyy val­jas­ta­maan ihmisyy­den ammatil­lisu­u­den rin­nalle, kun hän kohtaa läheisen­sä menet­täneen.

Ohjei­den ja neu­vo­jen anta­mi­nen surevalle voi tun­tua vaikeal­ta. Työn­tek­i­jän kan­nat­taa yhdessä sure­van kanssa miet­tiä, mikä tätä aut­taisi. Tämä on parem­pi ratkaisu kuin se, että työn­tek­i­jä yksipuolis­es­ti ker­too tilanteeseen ratkaisun. Pulkkisen mielestä työn­tek­i­jä voi näyt­tää tun­teen­sa surevalle. On sal­lit­tua näyt­tää ihmisyyt­tä, ja suurin osa sure­vista halu­aa tätä ammat­ti­laisil­ta.

– Työn­tek­i­jän täy­tyy silti pystyä hoita­maan ne tehtävät, joi­ta häneltä ammatil­lis­es­ti vaaditaan.Pulkkinen korostaa, että ihmiset odot­ta­vat ammat­ti­laisil­ta eri asioi­ta, joten yleis­pätevää neu­voa kaikki­in kohtaamisti­lanteisi­in ei voi antaa. Joku esimerkik­si halu­aa tul­la halatuk­si, toinen taas ei. Ammat­ti­laisen tehtävä on arvioi­da, mikä on sopi­va läheisyys kunkin kanssa.

Surun kulttuuri muuttumassa

 

Ihmiset elävät län­si­mais­sa yhä van­hem­mik­si, joten moni kohtaa kuole­mansu­run vas­ta iäkkäänä. Sen vuok­si surus­ta hel­posti etään­nytään. Suru­un liit­tyvässä kult­tuuris­sa eletään nyt kuitenkin Pulkkisen mukaan mur­roskaut­ta. Siihen syynä on sosi­aa­li­nen media.

– Siel­lä kir­joite­taan asioi­ta, joi­ta on vaikea ker­toa kas­vokkain. Some antaa mah­dol­lisu­u­den tuo­da oma suru jul­ki ja toisaal­ta ottaa osaa toisen suru­un. Jos surevalle ei pysty sanomaan mitään, niin vähin­tään pes­tataan sydänemo­ji.– Kun jää on ikään kuin jo rikot­tu somes­sa, on helpom­pi koh­da­ta mene­tyk­sen kohdan­nut työkaveri ja lohdut­taa hän­tä.

 

Johan­na Mer­ilä