Mitä sanoa ihmiselle, jonka läheinen on kuollut? Tekisikö mieli karata paikalta, koska ei löydy sanoja. Miksi on niin vaikeaa kohdata sureva ihminen?

 

Kohtaa­mi­nen on vai­keaa myös sure­valle itsel­leen. Meillä on puut­teel­li­set kei­not käsit­teel­lis­tää surua. Se joh­tuu suu­relta osin suru­kä­si­tyk­ses­tämme, siitä mitä ajat­te­lemme surusta ja eri­tyi­sesti sen ete­ne­mi­sestä, sanoo uskon­to­tie­tei­lijä Mari Pulkkinen, joka vii­meis­te­lee väi­tös­kir­jaansa lähei­sen menet­tä­mi­sen kokemuksista.

– Suomessa käy­te­tään ylei­sesti suru­työ-käsi­tettä: suru näh­dään ikään kuin suo­ri­tuk­sena, joka pitää tehdä, saat­taa pää­tök­seen ja josta lopulta pala­taan nor­maa­liin elä­mään. Siitä syn­tyy Pulkkisen mukaan hel­posti tilan­teita, joista sure­vat pahoit­ta­vat mie­lensä. Läheisensä menet­tä­neistä voi tun­tua silta, että muut kii­reh­ti­vät heitä jat­ka­maan elämäänsä.

– Ulkomaailma saat­taa aja­tella, että hau­ta­jais­ten jäl­keen lähei­sensä menet­tä­nyt palaa takai­sin töi­hin ja jat­kaa siitä eteen­päin. Jos hän kui­ten­kin on menet­tä­nyt esi­mer­kiksi lap­sensa tai puo­li­sonsa, elämä muut­tuu pysy­västi, Pulkkinen sanoo.

Surusta puhu­mi­seen voi vai­kut­taa lisäksi se, että suo­men kie­lessä on vain vähän kuo­le­man­su­rua kuvaa­via sanoja. Tämä on Pulkkisen mukaan saat­ta­nut ede­saut­taa suru­työ-käsit­teen yleis­ty­mistä. Toisaalta surun kuvaus työnä sopii puur­ta­mista arvos­ta­vaan kult­tuu­riimme. Suomalaisia pide­tään hil­jai­sina. Meille kyky sanoa sure­valle loh­dut­ta­via sanoja voi  tun­tua vai­keam­malta kuin esi­mer­kiksi amerikkalaisille.

– Olkaan tapu­tus tai halaus tun­tuu sure­vista sinänsä hyvältä, sillä se osoit­taa myö­tä­tun­toa. Olisi kui­ten­kin tär­keää, että pys­tyy kom­mu­ni­koi­maan sanal­li­sesti ja jaka­maan koke­muk­sia, Pulkkinen sanoo.

Työntekijän kannattaa yhdessä surevan kanssa miettiä, mikä tätä auttaisi.

Surevan mie­lestä kama­linta on, jos kans­saih­mi­set eivät miten­kään huo­mioi hänen mene­tys­tään. Vaikeneminen tai tilan­teesta pake­ne­mi­nen tun­tuu pahalta.

Ainoa työväline: oma ihmisyys

 

Opiskeluaikana Pulkkisen oma isä meneh­tyi aivo­ve­ren­vuo­toon. Myöhemmin hän menetti lyhyessä ajassa kaksi syn­ty­mä­töntä las­taan. Pulkkinen kyseen­alaistaa näke­myk­sen siitä, että suru on ajassa ete­nevä pro­sessi, joka jos­sain vai­heessa päättyy.

– Puhuisin ennem­min lähei­sen menet­tä­mi­sen koke­muk­sesta. Se ei kos­kaan pyyh­kiydy pois, vaan siitä jää jälki. Jokainen mene­tys on ainut­laa­tui­nen, ja jokai­nen kokee mene­tyk­set omalla taval­laan, Pulkkinen pohtii.

Tutkimustyön lisäksi Pulkkinen kou­lut­taa suruun ja kuo­le­maan liit­ty­vistä aiheista. Hänen mie­les­tään sure­van koh­taa­mi­sessa ainoa käyt­tö­kel­poi­nen työ­vä­line on oma ihmisyys.

Neuvojen ja ohjei­den anta­mista kan­nat­taa vält­tää, jos on sure­van tut­tava tai suku­lai­nen. Esimerkiksi leski tus­kin arvos­taa sitä, jos häntä kehot­taa etsi­mään uutta puo­li­soa tai ker­too surun hel­pot­ta­van vuodessa.

– Surevaa saa­te­taan loh­dut­taa niin, että seli­te­tään pie­nem­mäksi hänen mene­tys­tään. Viitataan vaik­kapa kuol­leen lähei­sen kor­ke­aan ikään tai kes­ken­me­non saa­neelle ras­kaus­viik­ko­jen vähyy­teen. Surevalle tal­lai­nen loh­du­tus näyt­täy­tyy vähättelynä.

Ammattilaiselta odotetaan neuvoja

 

Monet sosi­aali- ja ter­vey­sa­lan ammat­ti­lai­set tapaa­vat työs­sään lähei­sensä menet­tä­neitä. Heiltä sure­vat odot­ta­vat ohjeita ja neu­voja, toi­sin kuin tutuilta ja suku­lai­silta. Tämä luo Pulkkisen mukaan kovan paineen.

– Tilanne on eri­tyi­sen han­kala nuo­rille ammat­ti­lai­sille, jotka eivät vält­tä­mättä kos­kaan ole jou­tu­neet kuo­le­man ja surun kanssa teke­mi­siin, Pulkkinen miettii.Ammattilaiset saat­ta­vat hyö­dyn­tää vuo­si­kym­me­niä van­hoja suruteorioita.

Vanhat teo­riat surusta eri vai­hei­neen pitäisi Pulkkisen mie­lestä kyseen­alaistaa: surun kal­taista inhi­mil­listä koke­musta ei voi puris­taa yhteen muottiin.

– Työntekijän olisi tär­keää itse poh­tia suruun ja kuo­le­maan liit­ty­viä asioita. Jos aihe tun­tuu etäi­seltä ja vai­kealta, vai­kut­taa se työ­hön sure­vien kanssa. Tavoitteena on, että työn­te­kijä pys­tyy val­jas­ta­maan ihmi­syy­den amma­til­li­suu­den rin­nalle, kun hän koh­taa lähei­sensä menettäneen.

Ohjeiden ja neu­vo­jen anta­mi­nen sure­valle voi tun­tua vai­kealta. Työntekijän kan­nat­taa yhdessä sure­van kanssa miet­tiä, mikä tätä aut­taisi. Tämä on parempi rat­kaisu kuin se, että työn­te­kijä yksi­puo­li­sesti ker­too tilan­tee­seen rat­kai­sun. Pulkkisen mie­lestä työn­te­kijä voi näyt­tää tun­teensa sure­valle. On sal­lit­tua näyt­tää ihmi­syyttä, ja suu­rin osa sure­vista haluaa tätä ammattilaisilta.

– Työntekijän täy­tyy silti pys­tyä hoi­ta­maan ne teh­tä­vät, joita häneltä amma­til­li­sesti vaaditaan.Pulkkinen koros­taa, että ihmi­set odot­ta­vat ammat­ti­lai­silta eri asioita, joten yleis­pä­te­vää neu­voa kaik­kiin koh­taa­mis­ti­lan­tei­siin ei voi antaa. Joku esi­mer­kiksi haluaa tulla hala­tuksi, toi­nen taas ei. Ammattilaisen teh­tävä on arvioida, mikä on sopiva lähei­syys kun­kin kanssa.

Surun kulttuuri muuttumassa

 

Ihmiset elä­vät län­si­maissa yhä van­hem­miksi, joten moni koh­taa kuo­le­man­su­run vasta iäk­käänä. Sen vuoksi surusta hel­posti etään­ny­tään. Suruun liit­ty­vässä kult­tuu­rissa ele­tään nyt kui­ten­kin Pulkkisen mukaan mur­ros­kautta. Siihen syynä on sosi­aa­li­nen media.

– Siellä kir­joi­te­taan asioita, joita on vai­kea ker­toa kas­vok­kain. Some antaa mah­dol­li­suu­den tuoda oma suru julki ja toi­saalta ottaa osaa toi­sen suruun. Jos sure­valle ei pysty sano­maan mitään, niin vähin­tään pes­ta­taan sydä­ne­moji.– Kun jää on ikään kuin jo rikottu somessa, on hel­pompi koh­data mene­tyk­sen koh­dan­nut työ­ka­veri ja loh­dut­taa häntä.

 

Johanna Merilä