Uskonyhteisöissä hengellinen väkivalta on julmaa. Parisuhteessa se voi saada vakavia muotoja. Väkivaltaa saatetaan puolustaa saattamalla puolison vakaumus epäilyksenalaiseksi. Sitä kuvataan myös ojennukseksi puolison käytöksestä, joka on väkivaltaan syyllistyneen mielestä yhteisön tapojen tai raamatun opetusten vastaista.

Vanhoil­lis­les­ta­dio­lai­seen usko­nyh­tei­söön kuu­luva 58-vuo­tias Minna on suur­per­heen äiti. Hänellä on kah­dek­san lasta. Hän erosi mie­hes­tään pari vuotta sit­ten pit­kään jat­ku­neen hen­ki­sen väki­val­lan vuoksi. Siitä voi käyt­tää myös hen­gel­li­sen väki­val­lan nimitystä.

– Hän oli sai­raal­loi­sen mus­ta­suk­kai­nen ilman mitään syytä. En oival­ta­nut ongel­man vaka­vuutta. Lapsia oli pal­jon, ja ras­kauk­sien välissä kävin vielä töissä, Minna kertoo.

– Kerran herä­sin aamulla ja huo­ma­sin raa­ma­tun pöy­dällä. Se oli avoinna koh­dasta, missä puhu­taan huo­rin­te­ki­jän tuo­miosta ja kak­sin­nai­mi­sen ran­kai­se­mi­sesta. Kysyessäni siitä mies nau­res­keli ja sanoi minun kuvit­te­le­van asioita.

– Tilanteiden tois­tuessa aloin ihme­tellä. Samalla tajusin, miksi minun oli aina pitä­nyt selit­tää vii­py­mi­seni kaup­pa­reis­suilla ja näyt­tää ostos­kui­tit. Tai miksi mies oli tar­kis­ta­nut auton mittarilukemia.

Vieraiden käyn­nin jäl­keen mies kuu­lus­teli jäl­ki­kä­teen siitä, mitä Minna oli sano­nut. Kenellekään ei saa­nut ker­toa per­heen asioista, ei aina­kaan ongelmista.

– Mieheni saat­toi minua ran­gais­tak­seen jäädä olo­huo­neen soh­valle nuk­ku­maan. Minun piti pol­vil­lani rukoilla häneltä anteeksi tekoa, johon en ollut syyl­lis­ty­nyt. Mies kysyi, että ymmär­rätkö sinä nyt, mitä olet teh­nyt? Hän sanoi kas­vat­ta­vansa minua, Minna muistelee.

Mikä hengellinen väkivalta?

Politiikan tut­kija ja yli­opis­ton­leh­tori Aini Linjakumpu Lapin yli­opis­tosta on tut­ki­nut hen­gel­listä väki­val­taa kris­til­li­sissä yhtei­söissä, eri­tyi­sesti van­hoil­lis­les­ta­dio­lais­ten ja Jehovan todis­ta­jien kes­kuu­dessa. Hän on mää­ri­tel­lyt sen usko­nyh­tei­sön omiin jäse­niin koh­dis­tu­vaksi hen­ki­seksi tai fyy­si­seksi väkivallaksi.

– Se perus­tel­laan hen­gel­li­sistä läh­tö­koh­dista tai hen­gel­li­sen yhtei­sön jäse­nyy­dellä, Linjakumpu selittää.

Vaikutuksiltaan usein pit­kä­ai­kai­nen ja mui­hin­kin ihmi­siin ulot­tuva väki­valta vähen­tää ihmi­sen mah­dol­li­suutta mää­ri­tellä omaa toi­mi­juut­taan, hen­gel­li­syyt­tään ja tulevaisuuttaan.

– Sitä on vai­kea vas­tus­taa väki­val­lan luon­teen takia. Se kyt­key­tyy uskon­nol­li­sen yhtei­sön val­lan ja hal­lin­nan meka­nis­mei­hin, joi­den legi­ti­mi­tee­tin aja­tel­laan ole­van juma­lal­lista alkuperää.

Kirkon mää­ri­tel­män mukaan kyse on hen­ki­sestä väki­val­lasta, johon liit­tyy uskon­nol­li­nen ulot­tu­vuus. Ilmenemismuotoja ovat pelot­telu, kään­nyt­tä­mi­nen, syyl­lis­tä­mi­nen, eris­tä­mi­nen ja kont­rol­lointi. ”Tarkoituksena on nujer­taa toi­sen ihmi­sen elä­män­kat­so­mus, elä­män­tapa tai mielipide.”

Moraaliseen ohjauk­seen nojau­tu­van usko­nyh­tei­sön on vai­keaa tun­nus­taa toi­mi­vansa vää­rin. Väkivallan uhrien koke­muk­set ovat ris­ti­rii­dassa yhtei­sön perus­o­le­tuk­siin ja siitä luo­tuun oma­ku­vaan nähden.

– Hengellinen väki­valta pari­suh­teessa on esi­mer­kiksi sitä, että toi­sen ikä­vät koke­muk­set ja tun­teet jyrä­tään anteek­sian­non vel­vol­li­suu­den alle, kuvai­lee van­hoil­lis­les­ta­dio­lai­seen yhtei­söön aiem­min kuu­lu­nut ja herä­tys­lii­kettä tut­ki­nut Lapin yli­opis­ton sosi­aa­li­työn apu­lais­pro­fes­sori Johanna Hurtig.

Ei voi vapautua lainmukaisesta vastuusta sillä, että teko annetaan anteeksi.

Liikkeen ope­tuk­selle on lei­mal­lista oppi omasta yhtei­söstä Jumalan val­ta­kun­tana ja ainoana pelas­tuk­sen tuo­jana. Anteeksiantamuksessa välit­tyvä armo näh­dään herä­tys­liik­keessä sekä tapana, jol­laan tul­laan yhtei­sön jäse­neksi ja var­mis­te­taan pysyvä jäsenyys.

Hurtig on tul­lut tun­ne­tuksi tut­ki­muk­sis­taan las­ten sek­su­aa­li­sesta hyväk­si­käy­töstä van­hoil­lis­les­ta­dio­lai­sen liik­keessä. Otsikoihin 2000-luvulla nous­seet tapauk­set pakot­ti­vat herä­tys­liik­keen joh­don käy­mään jul­kista kes­kus­te­lua aiheesta. Se jou­tui tun­nus­ta­maan las­ten­suo­je­lul­li­set ongelmat.

– Aiemmin ei ollut hah­mo­tettu yksi­tyi­syy­teen liit­tyvä rik­ko­muk­sia ensi­si­jai­sesti rikok­sina. Niitä aja­tel­tiin enem­män­kin syn­teinä tai luon­teen heik­kouk­sina, Hurtig toteaa.

– Hyväksikäytön ja lähi­suh­de­vä­ki­val­lan nous­tua kes­kus­te­luun vah­vem­min mukaan alet­tiin koros­taa teko­jen riko­soi­keu­del­lista ulot­tu­vuutta. Ei voi vapau­tua lain­mu­kai­sesta vas­tuusta sillä tavalla, että teko anne­taan anteeksi.

Vertaistuki on voimavara

Ensi- ja tur­va­ko­tien lii­ton koor­di­noi­massa Miina-pro­jek­tissa (2008–2012) tuet­tiin väki­val­taa koke­nei­den nais­ten osal­li­suutta ja voi­maan­tu­mista. Samalla kehi­tet­tiin tavoi­tetta pal­ve­le­via työ­me­ne­tel­miä ja kokemusasiantuntijuutta.

Oulun ensi- ja tur­va­koti ry:ssä paneu­dut­tiin uskon­nol­lis­ten yhtei­sö­jen eri­tyis­ky­sy­myk­siin. Seudulla vah­vasti vai­kut­tava van­hoil­lis­les­ta­dio­lai­nen herä­tys­liike oli jul­kai­suis­saan tuo­nut esiin kiel­teistä kan­taansa perhe- ja lähi­suhde-väki­val­taan. Se vali­koi­tui luon­te­vasti koh­teeksi projektiin.

Projektia veti Riitta Pohjoisvirta, joka toi­mii tällä het­kellä lähi­suh­de­vä­ki­val­ta­työn tii­mi­vas­taa­vana Oulun ensi- ja tur­va­ko­dissa. Hän mai­nit­see yhden pro­jek­tin esiin nos­ta­mista kysymyksistä.

– Selkeyttämistä tar­vi­taan tilan­teissa, joissa lii­ku­taan amma­til­li­sen ja hen­gel­li­sen aut­ta­mi­sen rajoilla. Milloin asiat kuu­lu­vat viran­omai­sille ja mil­lai­sia viran­omais­ten toi­met voi­si­vat olla?

Projektin aikana saa­tiin hyviä koke­muk­sia nais­ten ver­tais­ryh­mistä. Heille suun­nat­tuja kurs­seja jär­jes­tet­tiin vielä pro­jek­tin jäl­keen­kin. ”Miinalaisista” koottu ver­tais­ryhmä kokoon­tuu edel­leen sään­nöl­li­sesti Pohjoisvirran johdolla.

Miina-työs­ken­te­lyssä mukana olleista van­hoil­li­si­les­ta­dio­lai­sista nai­sista neljä lupau­tui tähän haas­tat­te­luun. Heistä kolme on eron­nut ja yksi jat­kaa avio­lii­tossa. Naiset ovat iäl­tään 32–58-vuotiaita. Heillä kul­la­kin on kol­mesta kah­dek­saan lasta.

Naisten hen­ki­löl­li­syy­den suo­jaa­mi­seksi heistä ei teks­tissä käy­tetä hei­dän oikeita nimi­ään He ker­to­vat tari­nansa roh­kais­taak­seen mui­ta­kin väki­val­lasta kär­si­viä hake­maan apua ja antaak­seen sosiaali­alan ammat­ti­lai­sille eväitä usko­nyh­tei­sö­jen jäsen­ten koh­taa­mi­seen työssään.

– Vertaistuki on ollut val­tava voi­ma­vara. Sen tur­vin roh­ke­nin läh­teä tähän pro­ses­siin. Olin aiem­min hir­veän kiltti ja otin vain vas­taan, Minna sanoo.

– Miina opetti minut vetä­mään rajoja ja sano­maan, että minuun et koske, hän pukee sanoiksi haas­ta­tel­ta­vien kii­tol­li­suu­den ryh­mää ja sen vetä­jää Riitta Pohjoisvirtaa kohtaan.

Äitien kuritusväkivalta

– Naisten väki­val­tai­suus on yhteis­kun­nas­samme edel­leen tabu. Vielä vai­keam­paa sen havait­se­mi­nen ja käsit­tely on yhtei­sössä, jossa perin­tei­nen myyt­ti­nen äiti­kuva on vahva, sanoo Johanna Hurtig.

Syntyvyyden sään­nös­te­lyn kiel­tävä oppi tuot­taa nais­ten todel­li­suu­teen raken­teel­li­sen väki­val­lan ele­men­tin, koska monet äideistä uupu­vat suur­per­hettä hoi­taes­saan ja tur­vau­tu­vat väkivaltaan.

– Ehkäisykieltoa ei suo­raan myön­netä. Asian ker­ro­taan ole­van van­hem­pien har­kin­nassa. Samalla ope­te­taan, ettei saa toi­mia vas­toin Jumalan sanaa. Ja liik­keen tul­kin­nan mukaan luo­mis­työ­hön puut­tu­mi­nen on synti.

Lestadiolaisperheissä jou­tu­vat van­hem­mat sisa­ruk­set usein huo­leh­ti­maan nuo­rem­mis­taan. Se voi olla hyvä tapa ope­tella vas­tuul­li­suutta, mutta osa lap­sista ei jaksa sitä kan­taa. Aikuiselta saa­dun yksi­löl­li­sen huo­mion puute voi jät­tää lap­sen yksi­lönä itsel­leen epä­sel­väksi, jol­loin voi olla vai­kea nähdä ja yllä­pi­tää omia rajoja.

Hurtig viit­taa eri­tyi­sesti las­ten altis­tu­mi­seen sek­su­aa­li­selle hyväk­si­käy­tölle, mutta hän näkee siinä ris­kin lähi­suh­de­vä­ki­val­taan­kin. Se voi selit­tää myös teki­jän impul­sii­vista ja aggres­sii­vista käytöstä.

– Lestadiolaisessa liik­keessä yleis­ty­neet päihde-ongel­mat voi­vat ker­toa ris­ti­rii­dasta, joka syn­tyy liik­keessä pysy­mi­sen imusta samalla, kun elä­män­tapa on karan­nut jo kau­aksi les­ta­dio­lai­sesta todellisuudesta.

Helsingin kau­pun­gin vs. las­ten­suo­je­lun sosi­aa­li­työn pääl­likkö Sanna Teiro ker­too uskon­toon poh­jau­tu­van hen­ki­sen tai fyy­si­sen väki­val­lan ole­van todel­li­nen ongelma, johon on vai­kea puut­tua usko­nyh­tei­sö­jen eris­ty­nei­syy­den vuoksi.

– Lapset kas­va­vat uskon­nol­li­seen maa­il­man­ku­vaan. Lastensuojelu ei voi toi­mia, ellei lasta kos­keva asia tule las­ten­suo­je­luil­moi­tuk­sen tai muun yhtey­den­o­ton kautta vireille.

Helsingissä nousee vuo­sit­tain esiin eri­tyi­sesti lap­siin koh­dis­tu­vaa kuri­tus­vä­ki­val­taa, mitä perus­tel­laan raa­ma­tun ohjeilla. Näissä tilan­teissa on tehty ilmoi­tus polii­sille. Asianosaisia on ohjattu eri­lai­siin väki­val­tai­sen käyt­täy­ty­mi­sen hoitoihin.

– Käytössämme on myös per­he­kun­tou­tusta. Joskus lap­set on jou­duttu sijoit­ta­maan, mikäli sosi­aa­li­työn­te­ki­jät arvioi­vat väki­val­lan jat­ku­van, Teiro toteaa.

Hengellinen väki­valta ei vält­tä­mättä näy las­ten­suo­je­lussa hel­posti, sillä lap­set pitä­vät uskon­nol­li­sen yhtei­sön kas­va­tusta nor­maa­lina. Tästä syystä he eivät tuo sitä esille päi­vä­hoi­dossa tai koulussa.

– Lestadiolaisuus on avautunut, mutta keskustelu on autoritääristä ja heikkoa. Järkyttää, ettei liikkeen johdossa ole vieläkään yhtään naista, Johanna Hurtig sanoo.

– Lestadiolaisuus on avau­tu­nut, mutta kes­kus­telu on auto­ri­tää­ristä ja heik­koa. Järkyttää, ettei liik­keen joh­dossa ole vie­lä­kään yhtään naista, Johanna Hurtig sanoo. Kuva: Vesa Moilanen / Lehtikuva

”Mies itki kuin Niagara”

Merja ker­too olleensa lähes 30 vuotta nai­mi­sissa voi­ma­kas­tah­toi­sen mie­hen kanssa. Mies osasi ruok­kia hänen syyllisyydentuntoaan.

– Pelkästään mie­hel­läni oli oikeus olla vihai­nen. Jos pahas­tuin jos­tain, sen seli­tet­tiin joh­tu­van itsek­kyy­des­täni tai huo­nosta itse­tun­nos­tani. Vain mie­hen koh­del­lessa räi­keästi kal­toin hän myönsi teh­neensä vää­rin ja pyysi anteeksi.

Merjan mie­lestä anteek­si­pyyn­nön ollessa rehel­li­sellä poh­jalla siitä aiheu­tuu myös anteek­si­pyy­tä­välle osa­puo­lelle häpeää, mikä joh­taa käyt­täy­ty­mi­sen muutokseen.

– Hän ei häven­nyt. Mies ei yleensä itke­nyt, mutta täl­lai­sessa tapauk­sessa hän saat­toi itkeä kuin Niagara osoit­taak­seen var­sin­kin ulko­puo­li­sille katumusta.

– Se ritu­aali oli mah­tava. Että olen tosi usko­vai­nen, kun kadun näin kau­heasti ja pyy­dän anteeksi. Muutosta ei tapah­tu­nut kos­kaan, Merja luonnehtii.

Johanna Hurtig nimit­tää täl­laista anteek­sian­ta­muk­sen vää­rin­käyt­töä ”pika­laas­ta­riksi”, jolla tekijä vapau­te­taan syyl­li­syy­destä. Uhrin on haa­voit­tu­nei­suu­des­taan huo­li­matta kai­vet­tava itses­tään esiin armollisuus.

– Jos et anna anteeksi, niin ei tai­vaal­li­nen isä­kään anna anteeksi sinun syn­te­jäsi, Hurtig kuvai­lee alis­tus­suh­detta yllä­pi­tä­vää ja itse­ään ruok­ki­vaa kehä­mäistä ajattelutapaa.

Ida on nai­mi­sissa. He ovat puo­li­sonsa kanssa molem­mat jou­tu­neet tur­vau­tu­maan viran­omai­siin ja ammat­ti­aut­ta­jiin, joi­den tar­joa­man tuen tur­vin he ovat pääs­seet väki­val­ta­kier­teestä eroon. Hengellinen väki­valta ehti tulla tutuksi.

– Uskoani epäil­tiin pal­jon. Sitä todis­tel­tiin raa­ma­tun­lauseilla. Jos tuli tarve puhua, niin olin­kin anteek­sian­ta­ma­ton, kun kai­ve­lin van­hoja asioita. Usko on kui­ten­kin poh­jim­mil­taan iloi­nen ja tur­val­li­nen asia, johon ei pitäisi kuu­lua pelko.

Idan tun­tema häpeä ja syyl­li­syys esti­vät häntä aluksi hake­masta apua. Hän halusi myös suo­jella per­het­tään ja mie­hensä mainetta.

Ulkopuolinen ammattiapu voi vähitellen murtaa liikkeen sisälle muodostunutta valtarakennetta.

– Sitten roh­kais­tuin sano­maan ystä­väl­leni jota­kin, ja äkkiä se kaikki ryöp­sähti ulos suus­tani. Ystäväni jär­kyt­tyi tie­dosta ja kat­soi vel­vol­li­suu­dek­seen tehdä lastensuojeluilmoituksen.

Huolestuneet lähei­set oli­vat hel­pot­tu­neita, mutta miestä las­ten­suo­je­luil­moi­tus louk­kasi. Väkivalta lisään­tyi siinä mää­rin, että hätään­ty­neet ystä­vät vei­vät hänet las­ten kanssa turvakotiin.

Lastensuojeluilmoituksen pelko

Hurtig ker­too tapauk­sista, joissa monet ovat tien­neet väki­val­lasta per­heessä, mutta eivät ole halun­neet tai roh­jen­neet puut­tua asi­aan. Lastensuojeluilmoitukseen suh­tau­du­taan ris­ti­rii­tai­sesti. Lastensuojeluasiakkuuden näh­dään rik­ko­van usko­nyh­tei­sön sisäistä solidaarisuutta.

– Ulkopuolinen ammat­tiapu voi tar­jota mah­dol­li­suu­den kat­soa per­hee­seen vakiin­tu­neita tul­kin­toja muista näkö­kul­mista. Sellainen voi vähi­tel­len mur­taa liik­keen sisälle muo­dos­tu­nutta val­ta­ra­ken­netta, Hurtig toteaa.

– Nuorten psy­kiat­ri­sen osas­ton hen­ki­lö­kun­nalta olen kuul­lut, että näin menet­te­le­mällä on voitu saada koko perhe asiakkaaksi.

Idan per­heessä vai­kei­den jak­so­jen jäl­keen saat­toi tulla pitkä hyvä aika, jol­loin hän ehti tuu­dit­tau­tua uskoon, ettei mitään enää tapah­du­kaan. Sitten Ida alkoi nähdä pai­na­jai­sia trau­ma­muis­to­jen pus­kiessa pintaan.

– Kuvittelin ole­van aika käsi­tellä tapah­tu­nutta mie­heni kanssa. Se vei­kin uuteen väki­val­lan kau­teen. Hain kes­kus­te­lua­pua, mikä johti seu­raa­vaan las­ten­suo­je­luil­moi­tuk­seen. Itkin ja rukoi­lin, ettei sitä teh­täisi. Tiesin minua syyl­lis­tet­tä­vän tapahtuneesta.

– Tilanne kär­jis­tyi­kin enti­ses­tään. Silti olen tänään kii­tol­li­nen ilmoi­tuk­sesta. Se pelasti per­heemme. Ilman apua emme olisi selvinneet.

Idan vii­mei­nen tur­va­ko­ti­jakso ajoit­tui muut­to­vai­hee­seen, kun he oli­vat mie­hensä kanssa yhdessä päät­tä­neet asu­muse­rosta. Miehen pyyn­nöstä sosi­aa­li­vi­ran­omai­set jär­jes­ti­vät hänelle pie­nem­män asun­non, jotta Ida saat­toi jäädä las­ten kanssa kotiin. Eroa kesti vain lyhyen aikaa.

– Hyvin tär­keää oli myös se, että mie­heni sai sään­nöl­listä ja riit­tä­vän pit­kään jat­ku­nutta kes­kus­te­lua­pua. Meidän per­heel­lemme kuu­luu nyt hyvää, Ida sanoo kiitollisena.

Kaikki neljä naista pai­not­ta­vat sitä, ettei väki­valta koh­dis­tu­nut lap­siin. Mutta lap­set jou­tui­vat seu­raa­maan sivusta ja tun­te­maan tur­vat­to­muutta. Minnalla oli ero­vai­heessa koto­naan nuo­rin lapsi, 15-vuo­tias tytär. Hän otti rii­dat raskaasti.

– Kun tytär lähti minun mukaani, hänen isänsä kat­kaisi välit lap­seen ja alkoi pii­nata syyt­tä­villä puhe­luilla. Tyttö pel­käsi tule­vansa hul­luksi. Yhden yön hän tärisi ja itki sylissäni.

Minna vei tyt­tä­rensä aamulla Oulun kau­pun­gin las­ten- ja nuo­ri­sop­sy­kiat­ri­sen työ­ryh­män vas­taa­no­tolle. Hänen mie­les­tään hie­nosti toi­mi­nut työ­ryhmä pelasti tytön. Puolitoista vuotta jat­ku­neen tera­pian avulla tyttö sai elä­män­ha­lunsa takai­sin ja onnis­tui saat­ta­maan opin­tonsa loppuun.

Lestadiolaisasiakkaan kohtaaminen

Alle on koottu sekä haas­ta­tel­tu­jen nais­ten koke­muk­sia viran­omai­sa­vusta että Miina-ryh­män yhtey­teen perus­te­tun WhatsApp-ryh­män tätä jut­tua var­ten jär­jes­te­tyn verk­ko­kes­kus­te­lun poimintoja.

Kaikki nai­set koros­ta­vat, että suur­per­heen äidin avun­haku on aina otet­tava vaka­vasti. Useimmat ovat aluksi kään­ty­neet kir­kon per­hea­siain neu­vot­te­lu­kes­kuk­sen puo­leen. On hel­pompi tavata usko­vai­nen työn­te­kijä kuin ei uskova.

”Toivoisin ammatti-ihmi­siltä ymmär­rystä sii­hen, ettei se usko ole pel­käs­tään sään­töjä tai rajoi­tuk­sia. Se on val­tava voi­ma­vara ja lohtu.”

Vaikeiden krii­sien kes­täessä vuo­sia on luet­telo käy­te­tyistä viran­omai­sista pitkä: nais­ten linja, tur­va­ko­dit, sosi­aali- ja per­he­työn­te­ki­jät, las­ten­suo­jelu, las­ten­val­vo­jat, yksilö- ja pari­suh­de­te­ra­peu­tit, trauma- ja fysio­te­ra­peu­tit, psy­kiat­rit, kou­lu­ku­raat­to­rit, poliisipäivystys…

Miten nai­set toi­vo­vat itse­ään kohdeltavan?

”On tär­keää, että viran­omai­set­kaan eivät hen­gel­listä näitä mei­dän asioita, koska se on väärä läh­tö­kohta ja louk­kaa yhtei­sön jäse­niä. On tär­keää ottaa teko tekona ja miet­tiä sii­hen ratkaisua.”

”Itselle oli tosi tär­keää se, että taus­taani ei miten­kään koros­tettu tai otettu heti alussa esiin, vaan vasta, kun itse halusin asiasta kes­kus­tella. Sain olla tasa­ver­tai­nen mui­den asiak­kai­den kanssa.”

Väkivallan käyt­tä­jän suku on pidet­tävä erossa per­heen asian­hoi­dosta, ker­to­vat naiset.

”Heiltä ei pidä ottaa vas­taan uhria mus­ta­maa­laa­via vies­tejä tai soit­toja eikä heitä pidä ottaa las­ten­val­vo­jan tapaa­mi­siin mukaan, jos sii­hen ei ole mitään perustelua.”

”Juuri suvun vahva sekaan­tu­mi­nen per­heen asioi­hin, puo­lus­ta­malla väki­val­lan teki­jää ja mus­ta­maa­laa­malla uhria, on anta­nut tilan väki­val­lan kier­teelle avio­lii­tossa ja sen jat­ku­mi­selle myös eron jälkeen.”

”Väkivalta on läsnä myös viran­omais­ta­paa­mi­sissa. Jos viran­omai­nen ei tun­nista roo­leja tapaa­mi­sessa, niin väki­val­lan käyt­täjä jyrää uhrin hyvin näky­mät­tö­mästi pel­källä läsnäolollaan.”

– Ensi- ja turvakotien liiton verkkosivuille on tulossa materiaalia, joka auttaa työntekijöitä lähestymään tai käsittelemään kulttuurisia tai uskonnollisia näkökulmia, Riitta Pohjoisvrta kertoo.

– Ensi- ja tur­va­ko­tien lii­ton verk­ko­si­vuille on tulossa mate­ri­aa­lia, joka aut­taa työn­te­ki­jöitä lähes­ty­mään tai käsit­te­le­mään kult­tuu­ri­sia tai uskon­nol­li­sia näkö­kul­mia, Riitta Pohjoisvrta ker­too. Kuva: Kuvauljas oy

 

Uskonnonvapaus ei oikeuta väkivaltaa

Uskontojen uhrien tuki UUT ry on ilmais­sut huo­lensa las­ten hyvin­voin­nista eri­lai­sissa usko­nyh­tei­söissä Suomessa. Lapset altis­tu­vat muun muassa kuri­tus­vä­ki­val­lalle ja peloille maa­il­man­lo­pusta tai hel­vet­tiin jou­tu­mi­sesta. Maailmanloppu on eri­tyi­sesti Jehovan todis­ta­jien käyt­tä­mää kuvas­toa. Helvetti on tar­jolla usein hel­lun­tai­lais­ten ja van­hoil­lis­les­ta­dio­lais­ten opetuksissa.

Pahimmillaan kas­va­mi­nen tii­viissä usko­nyh­tei­söissä voi yhdis­tyk­sen mukaan joh­taa vaka­viin pel­koi­hin, mie­len­ter­vey­den ongel­miin, välien kat­kea­mi­seen per­hee­seen ja sukuun sekä syr­jäy­ty­mi­seen. Tiedossa on myös juu­ret­to­muu­desta aiheu­tu­neita aikuis­ten itsemurhia.

– Perustuslain mukaan jokai­sella on uskon­non vapaus, oikeus­mi­nis­teri Antti Häkkänen (kok.) toteaa.

Uskonnon tai oman­tun­non vapau­teen vedo­ten ei voida kui­ten­kaan har­joit­taa toi­mia, jotka louk­kaa­vat ihmi­sar­voa tai muita perus­oi­keuk­sia tai ovat oikeus­jär­jes­tyk­sen perus­tei­den vastaisia.

– Uskonnollisen yhdys­kun­nan pal­ve­luk­sessa tai luot­ta­mus­toi­messa toi­mi­vat hen­ki­löt ovat vel­vol­li­sia teke­mään las­ten­suo­jelu-ilmoi­tuk­sen, jos lap­sen kehi­tystä vaa­ran­ta­vat olo­suh­teet edel­lyt­tä­vät las­ten­suo­je­lun tar­peen sel­vit­tä­mistä, jat­kaa Häkkänen.

Rikoslaissa on sää­detty ran­gais­ta­vaksi paitsi ruu­miil­li­nen väki­valta myös hen­ki­nen väki­valta kuten toi­sen ter­vey­den vahin­goit­ta­mi­nen tai kivun aiheut­ta­mi­nen. Laiton uhkaus, pakot­ta­mi­nen ja vai­noa­mi­nen ovat niin ikään rangaistavia.

Lapsiasiavaltuutettu Tuomas Kurttila haluaa yhteis­kun­nalle parem­mat väli­neet arvioida usko­nyh­tei­sö­jen toi­min­taa, jos sen epäil­lään ole­van ris­ti­rii­dassa lap­sen edun kanssa. Kurttila on teh­nyt tätä asiaa kos­ke­van aloit­teen viime vuonna ope­tus- ja kulttuuriministeriölle.

Uskonnonvapauslaissa sää­detty asian­tun­ti­ja­lau­ta­kunta arvioi usko­nyh­tei­söä tämän hakiessa rekis­te­röin­tiä. Tämän jäl­keen toi­min­taa ei arvioida. Kurttila esit­tää arvioin­nin teke­mistä myö­hem­min­kin eten­kin las­ten näkö­kul­masta. Lautakunnassa tulisi olla las­ten oikeuk­sien ja lap­si­tut­ki­muk­sen asiantuntemusta.

”Minkä Jumala on yhdistänyt”

Oulun ensi- ja tur­va­koti otti Miina-pro­jek­tin aikana yhteyttä van­hoil­lis­les­ta­dio­lai­sen herä­tys­liik­keen joh­toon, Suomen rau­hanh­dis­tys­ten kes­kus­jär­jes­töön. Heidän tuel­laan oli mah­dol­lista mennä liik­keen kris­til­li­sille opis­toille kou­lut­ta­maan. Sen jäl­keen opis­tot ovat myös itse jär­jes­tä­neet jon­kin ver­ran koulutusta.

Riitta Pohjoisvirta on näh­nyt työs­sään, kuinka yhtei­sön sisältä on alka­nut tie­don kar­tut­tua ja luot­ta­muk­sen lisään­nyt­tyä tulla mukaan avun­ha­ki­joita. Pariskuntia, nai­sia ja mie­hiä, väki­val­lan teki­jöitä ja sen uhreja.

– Vain ihmis­ten oman osal­lis­tu­mi­sen avulla ja hei­dän itse­mää­rää­mi­soi­keut­taan kun­nioit-taen voi­daan yksi­löi­den ja yhtei­sön elä­män­laa­tua paran­taa, Pohjoisvirta korostaa.

– On pitä­nyt tehdä monta vuotta työtä, jotta väki­val­lan uhrit ovat voi­maan­tu­neet ja pääs­seet sit­ten itse vai­kut­ta­maan yhteisössä.

Asiakkaille on avio­eron tar­joa­mi­nen en-sim­mäi­seksi vaih­toeh­doksi vai­keaa usko­nyh­tei­sön suh­tau­tu­mi­sen takia. ”Ja minkä Jumala on yhdis­tä­nyt, sitä älköön ihmi­nen erot­tako”, sano­taan raamatussa.

– Täytyy kysyä sitä­kin, että minne eron­nut äiti voi läh­teä kah­dek­san lap­sen kanssa? Pohjoisvirta muis­tut­taa hen­ki­sestä ja talou­del­li­sesta kynnyksestä.

Vaikutukset ulot­tu­vat tii­viissä yhtei­sössä laa­jalle. Omien las­ten lisäksi eroa­vien suvuissa on pal­jon lap­sia ja lap­sen­lap­sia. Eropäätökset ovat­kin syn­ty­neet pit­käl­lis­ten ja tus­kal­lis­ten pro­ses­sien jälkeen.

– Vaikka meille vah­vasti ope­te­taan eron ole­van vää­rin, niin olen koke­nut monen myös ymmär­tä­vän, että jois­sa­kin tilan­teissa se on vält­tä­mä­tön, Minna huomauttaa.

”Puhujat” ovat yhtei­sössä neu­vo­nan­ta­jan ja opin tul­kit­si­jan ase­maan nimet­tyjä luot­ta­mus­hen­ki­löitä. Heidän puo­leensa kään­ny­tään usein ongel­ma­ti­lan­teissa. Merja jou­tui puhu­jan jul­ki­sen arvos­te­lun koh­teeksi ero­pää­tök­sen tul­tua laa­jem­paan tietoon.

Noora pää­tyi avio­eroon mie­hensä ”hen­ki­sen väki­val­lan ja täy­del­li­sen vas­tuut­to­muu­den vuoksi”. Suurin jär­ky­tys oli hänelle se, kuinka usko­vai­nen ihmi­nen saat­toi käyt­täy­tyä sillä tavalla.

– Väkivaltaan on saa­tava ammat­tia­pua. Vanhoillislestadiolaiset kuvit­te­le­vat liian usein, että uskon­nol­li­nen vakau­mus tekee ihmi­sestä kelpo aut­ta­jan, Noora tähdentää.

– Kristinuskon pitää­kin antaa ymmär­rys ihmi­sen arvok­kuu­desta ja elä­män suo­jel­ta­vuu­desta, mutta eihän se tee kenes­tä­kään asiantuntijaa.

Erossa lapset jäävät usein vähemmän ansaitsevan tai kotona olevan naisen huollettaviksi.

Nooran mie­lestä maal­li­kon tar­joama ”hen­gel­li­nen apu” per­heen kriit­ti­sessä tilan­teessa voi jos­kus olla jopa vaa­ral­lista puos­ka­roin­tia. Kun yhtei­sössä saa­tiin tie­tää ongel­mista Nooran per­heessä, häntä alet­tiin vie­rok­sua. Pelätessään las­tensa jou­tu­van samalla tavalla eris­te­tyiksi hän muutti toi­seen kaupunginosaan.

– Se johti sii­hen, että sain kotiini vie­raita per­he­dia­ko­nia­toi­mi­kun­nasta. He ojen­si­vat minua muut­ta­mi­sesta yhtei­sön tark­kai­lun ulot­tu­mat­to­miin, Noora häm­mäs­te­lee loukkaantuneena.

Vanhoillislestadiolaisessa liik­keessä on ruvettu kehit­tä­mään perhe- ja dia­ko­nia­työtä. Noora tar­joaa yhtei­sölle haasteen.

– Rauhanyhdistys voisi läh­teä kes­kus­te­le­maan pari­suh­teen hoi­dosta. Meillä puhu­taan pal­jon anteek­sian­ta­mi­sesta, mutta se pel­kis­tää lii­aksi nai­sen ja mie­hen välistä vuo­ro­vai­ku­tusta. Siihen kuu­luu pal­jon toi­sen huo­mioon otta­mista ja kunnioittamista.

Elatusmaksut suuri ongelma

Nooralla meni nai­mat­to­mana talou­del­li­sesti muka­vasti. Oli ammatti, työ­paikka ja ostettu asunto. Avioliiton jäl­keen pal­jas­tui­vat mie­hen velat, joita Noorakin jou­tui mak­sa­maan estääk­seen yhtei­sen lai­van uppoamisen.

Noora muutti lopulta las­tensa kanssa pois. Hän tyy­tyi vuo­si­kausien ajaksi asu­muse­roon. Havaitessaan tilan­teen estä­vän häntä teke­mästä itse­näi­siä han­kin­toja ja talou­del­li­sia sitou­muk­sia Noora lähti hake­maan sekä avio­eroa että ositusta.

Mies vit­kut­teli, mutta vih­doin ero saa­tiin voi­maan. Nooran häm­mäs­tyk­seksi mies, joka ei avio­lii­ton aikana hoi­ta­nut vel­ko­jaan, mak­soi vai­monsa ulos talosta. Elatusmaksuja hän ei aluksi mak­sa­nut, mutta nii­den ollessa siir­ty­mässä Kelan perit­tä­viksi mies antoi periksi.

Elatusmaksut ovat todella suuri ongelma eron­nei­den tai eril­lään asu­vien van­hoil­lis­les­ta­dio­lais­ten nais­ten kes­kuu­dessa. Perheet ovat suu­ria, ja lap­set jää­vät useim­mi­ten vähem­män ansait­se­van tai jopa työ­elä­män ulko­puo­lella ole­van nai­sen huollettaviksi.

Monet yhtei­sön nai­sista ker­to­vat mies­ten valeh­te­le­van tulo­jaan, jol­loin ela­tus­mak­sut jää­vät pie­niksi. Joskus niitä ei mak­seta lain­kaan. Merja koros­taa avio­ero­pro­ses­sin vie­rautta usko­nyh­tei­sössä. Viranomaisilta saa­tava tieto oikein toi­mi­mi­seksi on tärkeää.

– Omaisuuden jako puo­liksi tun­tuu usko­vai­sen sil­missä vie­raalta ja vää­räl­tä­kin. Miestä laki suo­je­lee, kun se ei tunne seu­raa­muk­sia asioi­den vii­vyt­tä­mi­sestä tai asia­kir­jo­jen toi­mit­ta­matta jät­tä­mi­sestä, Merja pohtii.

Merjan mies pit­kitti ela­tus­mak­suista sopi­mista juuri noilla kei­noilla. Vanhemmat voi­vat sopia lap­sen ela­tusa­vusta ja sen suu­ruu­desta kes­ke­nään tai las­ten­val­vo­jan luona. Vanhempien kes­ki­näi­nen sopi­mus lap­sen ela­tusa­vusta ei ole täy­tän­töön­pa­no­kel­poi­nen eli sopi­mus ei ole ulosottokelpoinen.

Markku Tasala

 

Lähteet

Johanna Hurtig: Taivaan tai­met. Uskonnollinen yhtei­söl­li­syys ja väki­valta. Vastapaino 2013.

Aini Linjakumpu: Uskonnon var­jot. Hengellinen väki­valta kris­til­li­sissä yhtei­söissä. Vastapaino 2015.

Auli Ojuri: ”Toivo ja tule­vai­suus takai­sin.” Miina – väki­val­taa koke­nei­den nais­ten osal­li­suu­den ja voi­maan­tu­mi­sen tuke­mi­nen ‑pro­jekti (2008–2012). Ensi- ja tur­va­ko­tien lii­ton työ­pa­pe­reita 4/2013.

Joni Valkila: Selvitys lap­sia­sia­val­tuu­te­tulle: ”Joitakin las­ten hyvin­voin­nin kan­nalta ongel­mal­li­sia ilmiöitä usko­nyh­tei­söissä.” Uskontojen uhrien tuki ry:n sel­vi­tyk­siä 1/2015.