Uskonyh­tei­söissä hengel­linen väkivalta on julmaa. Parisuh­teessa se voi saada vakavia muotoja. Väkivaltaa saatetaan puolustaa saatta­malla puolison vakaumus epäilyk­se­na­lai­seksi. Sitä kuvataan myös ojennuk­seksi puolison käytök­sestä, joka on väkivaltaan syyllis­tyneen mielestä yhteisön tapojen tai raamatun opetusten vastaista.

Vanhoil­lis­les­ta­dio­laiseen uskonyh­teisöön kuuluva 58-vuotias Minna on suurperheen äiti. Hänellä on kahdeksan lasta. Hän erosi miehestään pari vuotta sitten pitkään jatkuneen henkisen väkivallan vuoksi. Siitä voi käyttää myös hengel­lisen väkivallan nimitystä.

– Hän oli sairaal­loisen musta­suk­kainen ilman mitään syytä. En oival­tanut ongelman vakavuutta. Lapsia oli paljon, ja raskauksien välissä kävin vielä töissä, Minna kertoo.

– Kerran heräsin aamulla ja huomasin raamatun pöydällä. Se oli avoinna kohdasta, missä puhutaan huorin­te­kijän tuomiosta ja kaksin­nai­misen rankai­se­mi­sesta. Kysyessäni siitä mies naureskeli ja sanoi minun kuvit­te­levan asioita.

– Tilan­teiden toistuessa aloin ihmetellä. Samalla tajusin, miksi minun oli aina pitänyt selittää viipy­miseni kauppa­reis­suilla ja näyttää ostos­kuitit. Tai miksi mies oli tarkis­tanut auton mitta­ri­lu­kemia.

Vieraiden käynnin jälkeen mies kuulusteli jälki­käteen siitä, mitä Minna oli sanonut. Kenel­lekään ei saanut kertoa perheen asioista, ei ainakaan ongel­mista.

– Mieheni saattoi minua rangais­takseen jäädä olohuoneen sohvalle nukkumaan. Minun piti polvillani rukoilla häneltä anteeksi tekoa, johon en ollut syyllis­tynyt. Mies kysyi, että ymmär­rätkö sinä nyt, mitä olet tehnyt? Hän sanoi kasvat­ta­vansa minua, Minna muistelee.

Mikä hengel­linen väkivalta?

Politiikan tutkija ja yliopis­ton­lehtori Aini Linja­kumpu Lapin yliopis­tosta on tutkinut hengel­listä väkivaltaa kristil­li­sissä yhtei­söissä, erityi­sesti vanhoil­lis­les­ta­dio­laisten ja Jehovan todis­tajien keskuu­dessa. Hän on määri­tellyt sen uskonyh­teisön omiin jäseniin kohdis­tu­vaksi henki­seksi tai fyysi­seksi väkival­laksi.

– Se perus­tellaan hengel­li­sistä lähtö­koh­dista tai hengel­lisen yhteisön jäsenyy­dellä, Linja­kumpu selittää.

Vaiku­tuk­siltaan usein pitkä­ai­kainen ja muihinkin ihmisiin ulottuva väkivalta vähentää ihmisen mahdol­li­suutta määri­tellä omaa toimi­juuttaan, hengel­li­syyttään ja tulevai­suuttaan.

– Sitä on vaikea vastustaa väkivallan luonteen takia. Se kytkeytyy uskon­nol­lisen yhteisön vallan ja hallinnan mekanis­meihin, joiden legiti­mi­teetin ajatellaan olevan jumalal­lista alkuperää.

Kirkon määri­telmän mukaan kyse on henki­sestä väkival­lasta, johon liittyy uskon­nol­linen ulottuvuus. Ilmene­mis­muotoja ovat pelottelu, käännyt­tä­minen, syyllis­tä­minen, eristä­minen ja kontrol­lointi. ”Tarkoi­tuksena on nujertaa toisen ihmisen elämän­kat­somus, elämäntapa tai mielipide.”

Moraa­liseen ohjaukseen nojau­tuvan uskonyh­teisön on vaikeaa tunnustaa toimi­vansa väärin. Väkivallan uhrien kokemukset ovat risti­rii­dassa yhteisön perus­o­le­tuksiin ja siitä luotuun omakuvaan nähden.

– Hengel­linen väkivalta parisuh­teessa on esimer­kiksi sitä, että toisen ikävät kokemukset ja tunteet jyrätään anteek­siannon velvol­li­suuden alle, kuvailee vanhoil­lis­les­ta­dio­laiseen yhteisöön aiemmin kuulunut ja herätys­lii­kettä tutkinut Lapin yliopiston sosiaa­lityön apulais­pro­fessori Johanna Hurtig.

Ei voi vapautua lainmukaisesta vastuusta sillä, että teko annetaan anteeksi.

Liikkeen opetuk­selle on leimal­lista oppi omasta yhtei­söstä Jumalan valta­kuntana ja ainoana pelas­tuksen tuojana. Anteek­sian­ta­muk­sessa välittyvä armo nähdään herätys­liik­keessä sekä tapana, jollaan tullaan yhteisön jäseneksi ja varmis­tetaan pysyvä jäsenyys.

Hurtig on tullut tunne­tuksi tutki­muk­sistaan lasten seksu­aa­li­sesta hyväk­si­käy­töstä vanhoil­lis­les­ta­dio­laisen liikkeessä. Otsikoihin 2000-luvulla nousseet tapaukset pakot­tivat herätys­liikkeen johdon käymään julkista keskus­telua aiheesta. Se joutui tunnus­tamaan lasten­suo­je­lul­liset ongelmat.

– Aiemmin ei ollut hahmo­tettu yksityi­syyteen liittyvä rikko­muksia ensisi­jai­sesti rikoksina. Niitä ajateltiin enemmänkin synteinä tai luonteen heikkouksina, Hurtig toteaa.

– Hyväk­si­käytön ja lähisuh­de­vä­ki­vallan noustua keskus­teluun vahvemmin mukaan alettiin korostaa tekojen rikosoi­keu­del­lista ulottu­vuutta. Ei voi vapautua lainmu­kai­sesta vastuusta sillä tavalla, että teko annetaan anteeksi.

Vertaistuki on voimavara

Ensi- ja turva­kotien liiton koordi­noi­massa Miina-projek­tissa (2008 – 2012) tuettiin väkivaltaa kokeneiden naisten osalli­suutta ja voimaan­tu­mista. Samalla kehitettiin tavoi­tetta palve­levia työme­ne­telmiä ja kokemus­asian­tun­ti­juutta.

Oulun ensi- ja turvakoti ry:ssä paneu­duttiin uskon­nol­listen yhtei­söjen erityis­ky­sy­myksiin. Seudulla vahvasti vaikuttava vanhoil­lis­les­ta­dio­lainen herätys­liike oli julkai­suissaan tuonut esiin kielteistä kantaansa perhe- ja lähisuhde-väkivaltaan. Se valikoitui luonte­vasti kohteeksi projektiin.

Projektia veti Riitta Pohjois­virta, joka toimii tällä hetkellä lähisuh­de­vä­ki­val­tatyön tiimi­vas­taavana Oulun ensi- ja turva­ko­dissa. Hän mainitsee yhden projektin esiin nosta­mista kysymyk­sistä.

– Selkeyt­tä­mistä tarvitaan tilan­teissa, joissa liikutaan ammatil­lisen ja hengel­lisen autta­misen rajoilla. Milloin asiat kuuluvat viran­omai­sille ja millaisia viran­omaisten toimet voisivat olla?

Projektin aikana saatiin hyviä kokemuksia naisten vertais­ryh­mistä. Heille suunnattuja kursseja järjes­tettiin vielä projektin jälkeenkin. ”Miina­lai­sista” koottu vertais­ryhmä kokoontuu edelleen säännöl­li­sesti Pohjois­virran johdolla.

Miina-työsken­te­lyssä mukana olleista vanhoil­li­si­les­ta­dio­lai­sista naisista neljä lupautui tähän haastat­teluun. Heistä kolme on eronnut ja yksi jatkaa aviolii­tossa. Naiset ovat iältään 32 – 58-vuotiaita. Heillä kullakin on kolmesta kahdeksaan lasta.

Naisten henki­löl­li­syyden suojaa­mi­seksi heistä ei tekstissä käytetä heidän oikeita nimiään He kertovat tarinansa rohkais­taakseen muitakin väkival­lasta kärsiviä hakemaan apua ja antaakseen sosiaa­lialan ammat­ti­lai­sille eväitä uskonyh­tei­söjen jäsenten kohtaa­miseen työssään.

– Vertaistuki on ollut valtava voimavara. Sen turvin rohkenin lähteä tähän prosessiin. Olin aiemmin hirveän kiltti ja otin vain vastaan, Minna sanoo.

– Miina opetti minut vetämään rajoja ja sanomaan, että minuun et koske, hän pukee sanoiksi haasta­tel­tavien kiitol­li­suuden ryhmää ja sen vetäjää Riitta Pohjois­virtaa kohtaan.

Äitien kuritus­vä­ki­valta

– Naisten väkival­taisuus on yhteis­kun­nas­samme edelleen tabu. Vielä vaikeampaa sen havait­se­minen ja käsittely on yhtei­sössä, jossa perin­teinen myyttinen äitikuva on vahva, sanoo Johanna Hurtig.

Synty­vyyden säännös­telyn kieltävä oppi tuottaa naisten todel­li­suuteen raken­teel­lisen väkivallan elementin, koska monet äideistä uupuvat suurper­hettä hoitaessaan ja turvau­tuvat väkivaltaan.

– Ehkäi­sy­kieltoa ei suoraan myönnetä. Asian kerrotaan olevan vanhempien harkin­nassa. Samalla opetetaan, ettei saa toimia vastoin Jumalan sanaa. Ja liikkeen tulkinnan mukaan luomis­työhön puuttu­minen on synti.

Lesta­dio­lais­per­heissä joutuvat vanhemmat sisarukset usein huoleh­timaan nuorem­mistaan. Se voi olla hyvä tapa opetella vastuul­li­suutta, mutta osa lapsista ei jaksa sitä kantaa. Aikui­selta saadun yksilöl­lisen huomion puute voi jättää lapsen yksilönä itselleen epäsel­väksi, jolloin voi olla vaikea nähdä ja ylläpitää omia rajoja.

Hurtig viittaa erityi­sesti lasten altis­tu­miseen seksu­aa­li­selle hyväk­si­käy­tölle, mutta hän näkee siinä riskin lähisuh­de­vä­ki­val­taankin. Se voi selittää myös tekijän impul­sii­vista ja aggres­sii­vista käytöstä.

– Lesta­dio­lai­sessa liikkeessä yleis­tyneet päihde-ongelmat voivat kertoa risti­rii­dasta, joka syntyy liikkeessä pysymisen imusta samalla, kun elämäntapa on karannut jo kauaksi lesta­dio­lai­sesta todel­li­suu­desta.

Helsingin kaupungin vs. lasten­suojelun sosiaa­lityön päällikkö Sanna Teiro kertoo uskontoon pohjau­tuvan henkisen tai fyysisen väkivallan olevan todel­linen ongelma, johon on vaikea puuttua uskonyh­tei­söjen eristy­nei­syyden vuoksi.

– Lapset kasvavat uskon­nol­liseen maail­man­kuvaan. Lasten­suojelu ei voi toimia, ellei lasta koskeva asia tule lasten­suo­je­luil­moi­tuksen tai muun yhtey­denoton kautta vireille.

Helsin­gissä nousee vuosittain esiin erityi­sesti lapsiin kohdis­tuvaa kuritus­vä­ki­valtaa, mitä perus­tellaan raamatun ohjeilla. Näissä tilan­teissa on tehty ilmoitus polii­sille. Asian­osaisia on ohjattu erilaisiin väkival­taisen käyttäy­ty­misen hoitoihin.

– Käytös­sämme on myös perhe­kun­tou­tusta. Joskus lapset on jouduttu sijoit­tamaan, mikäli sosiaa­li­työn­te­kijät arvioivat väkivallan jatkuvan, Teiro toteaa.

Hengel­linen väkivalta ei välttä­mättä näy lasten­suo­je­lussa helposti, sillä lapset pitävät uskon­nol­lisen yhteisön kasva­tusta normaalina. Tästä syystä he eivät tuo sitä esille päivä­hoi­dossa tai koulussa.

– Lestadiolaisuus on avautunut, mutta keskustelu on autoritääristä ja heikkoa. Järkyttää, ettei liikkeen johdossa ole vieläkään yhtään naista, Johanna Hurtig sanoo.

– Lesta­dio­laisuus on avautunut, mutta keskustelu on autori­tää­ristä ja heikkoa. Järkyttää, ettei liikkeen johdossa ole vieläkään yhtään naista, Johanna Hurtig sanoo. Kuva: Vesa Moilanen / Lehtikuva

”Mies itki kuin Niagara”

Merja kertoo olleensa lähes 30 vuotta naimi­sissa voima­kas­tah­toisen miehen kanssa. Mies osasi ruokkia hänen syylli­syy­den­tun­toaan.

– Pelkästään miehelläni oli oikeus olla vihainen. Jos pahastuin jostain, sen selitettiin johtuvan itsek­kyy­destäni tai huonosta itsetun­nostani. Vain miehen kohdel­lessa räikeästi kaltoin hän myönsi tehneensä väärin ja pyysi anteeksi.

Merjan mielestä anteek­si­pyynnön ollessa rehel­li­sellä pohjalla siitä aiheutuu myös anteek­si­pyy­tä­välle osapuo­lelle häpeää, mikä johtaa käyttäy­ty­misen muutokseen.

– Hän ei hävennyt. Mies ei yleensä itkenyt, mutta tällai­sessa tapauk­sessa hän saattoi itkeä kuin Niagara osoit­taakseen varsinkin ulkopuo­li­sille katumusta.

– Se rituaali oli mahtava. Että olen tosi uskovainen, kun kadun näin kauheasti ja pyydän anteeksi. Muutosta ei tapah­tunut koskaan, Merja luonnehtii.

Johanna Hurtig nimittää tällaista anteek­sian­ta­muksen väärin­käyttöä ”pikalaas­ta­riksi”, jolla tekijä vapau­tetaan syylli­syy­destä. Uhrin on haavoit­tu­nei­suu­destaan huoli­matta kaivettava itsestään esiin armol­lisuus.

– Jos et anna anteeksi, niin ei taivaal­linen isäkään anna anteeksi sinun syntejäsi, Hurtig kuvailee alistus­suh­detta ylläpi­tävää ja itseään ruokkivaa kehämäistä ajatte­lu­tapaa.

Ida on naimi­sissa. He ovat puoli­sonsa kanssa molemmat joutuneet turvau­tumaan viran­omaisiin ja ammat­ti­aut­tajiin, joiden tarjoaman tuen turvin he ovat päässeet väkival­ta­kier­teestä eroon. Hengel­linen väkivalta ehti tulla tutuksi.

– Uskoani epäiltiin paljon. Sitä todis­teltiin raama­tun­lauseilla. Jos tuli tarve puhua, niin olinkin anteek­sian­ta­maton, kun kaivelin vanhoja asioita. Usko on kuitenkin pohjim­miltaan iloinen ja turval­linen asia, johon ei pitäisi kuulua pelko.

Idan tuntema häpeä ja syyllisyys estivät häntä aluksi hakemasta apua. Hän halusi myös suojella perhettään ja miehensä mainetta.

Ulkopuolinen ammattiapu voi vähitellen murtaa liikkeen sisälle muodostunutta valtarakennetta.

– Sitten rohkaistuin sanomaan ystävälleni jotakin, ja äkkiä se kaikki ryöpsähti ulos suustani. Ystäväni järkyttyi tiedosta ja katsoi velvol­li­suu­dekseen tehdä lasten­suo­je­luil­moi­tuksen.

Huoles­tuneet läheiset olivat helpot­tu­neita, mutta miestä lasten­suo­je­luil­moitus loukkasi. Väkivalta lisääntyi siinä määrin, että hätään­tyneet ystävät veivät hänet lasten kanssa turva­kotiin.

Lasten­suo­je­luil­moi­tuksen pelko

Hurtig kertoo tapauk­sista, joissa monet ovat tienneet väkival­lasta perheessä, mutta eivät ole halunneet tai rohjenneet puuttua asiaan. Lasten­suo­je­luil­moi­tukseen suhtau­dutaan risti­rii­tai­sesti. Lasten­suo­je­lua­siak­kuuden nähdään rikkovan uskonyh­teisön sisäistä solidaa­ri­suutta.

– Ulkopuo­linen ammat­tiapu voi tarjota mahdol­li­suuden katsoa perheeseen vakiin­tu­neita tulkintoja muista näkökul­mista. Sellainen voi vähitellen murtaa liikkeen sisälle muodos­tu­nutta valta­ra­ken­netta, Hurtig toteaa.

– Nuorten psykiat­risen osaston henki­lö­kun­nalta olen kuullut, että näin menet­te­le­mällä on voitu saada koko perhe asiak­kaaksi.

Idan perheessä vaikeiden jaksojen jälkeen saattoi tulla pitkä hyvä aika, jolloin hän ehti tuudit­tautua uskoon, ettei mitään enää tapah­dukaan. Sitten Ida alkoi nähdä paina­jaisia trauma­muis­tojen puskiessa pintaan.

– Kuvit­telin olevan aika käsitellä tapah­tu­nutta mieheni kanssa. Se veikin uuteen väkivallan kauteen. Hain keskus­te­luapua, mikä johti seuraavaan lasten­suo­je­luil­moi­tukseen. Itkin ja rukoilin, ettei sitä tehtäisi. Tiesin minua syyllis­tet­tävän tapah­tu­neesta.

– Tilanne kärjis­tyikin entisestään. Silti olen tänään kiitol­linen ilmoi­tuk­sesta. Se pelasti perheemme. Ilman apua emme olisi selvinneet.

Idan viimeinen turva­ko­ti­jakso ajoittui muutto­vai­heeseen, kun he olivat miehensä kanssa yhdessä päättäneet asumuse­rosta. Miehen pyynnöstä sosiaa­li­vi­ran­omaiset järjes­tivät hänelle pienemmän asunnon, jotta Ida saattoi jäädä lasten kanssa kotiin. Eroa kesti vain lyhyen aikaa.

– Hyvin tärkeää oli myös se, että mieheni sai säännöl­listä ja riittävän pitkään jatku­nutta keskus­te­luapua. Meidän perheel­lemme kuuluu nyt hyvää, Ida sanoo kiitol­lisena.

Kaikki neljä naista painot­tavat sitä, ettei väkivalta kohdis­tunut lapsiin. Mutta lapset joutuivat seuraamaan sivusta ja tuntemaan turvat­to­muutta. Minnalla oli erovai­heessa kotonaan nuorin lapsi, 15-vuotias tytär. Hän otti riidat raskaasti.

– Kun tytär lähti minun mukaani, hänen isänsä katkaisi välit lapseen ja alkoi piinata syyttä­villä puheluilla. Tyttö pelkäsi tulevansa hulluksi. Yhden yön hän tärisi ja itki sylissäni.

Minna vei tyttä­rensä aamulla Oulun kaupungin lasten- ja nuori­sop­sy­kiat­risen työryhmän vastaa­no­tolle. Hänen mielestään hienosti toiminut työryhmä pelasti tytön. Puoli­toista vuotta jatkuneen terapian avulla tyttö sai elämän­ha­lunsa takaisin ja onnistui saattamaan opintonsa loppuun.

Lesta­dio­lais­asiakkaan kohtaa­minen

Alle on koottu sekä haasta­tel­tujen naisten kokemuksia viran­omai­sa­vusta että Miina-ryhmän yhteyteen perus­tetun WhatsApp-ryhmän tätä juttua varten järjes­tetyn verkko­kes­kus­telun poimintoja.

Kaikki naiset koros­tavat, että suurperheen äidin avunhaku on aina otettava vakavasti. Useimmat ovat aluksi kääntyneet kirkon perhea­siain neuvot­te­lu­kes­kuksen puoleen. On helpompi tavata uskovainen työntekijä kuin ei uskova.

”Toivoisin ammatti-ihmisiltä ymmär­rystä siihen, ettei se usko ole pelkästään sääntöjä tai rajoi­tuksia. Se on valtava voimavara ja lohtu.”

Vaikeiden kriisien kestäessä vuosia on luettelo käyte­tyistä viran­omai­sista pitkä: naisten linja, turva­kodit, sosiaali- ja perhe­työn­te­kijät, lasten­suojelu, lasten­val­vojat, yksilö- ja parisuh­de­te­ra­peutit, trauma- ja fysio­te­ra­peutit, psykiatrit, koulu­ku­raat­torit, polii­si­päi­vystys…

Miten naiset toivovat itseään kohdel­tavan?

”On tärkeää, että viran­omai­setkaan eivät hengel­listä näitä meidän asioita, koska se on väärä lähtö­kohta ja loukkaa yhteisön jäseniä. On tärkeää ottaa teko tekona ja miettiä siihen ratkaisua.”

”Itselle oli tosi tärkeää se, että taustaani ei mitenkään koros­tettu tai otettu heti alussa esiin, vaan vasta, kun itse halusin asiasta keskus­tella. Sain olla tasaver­tainen muiden asiak­kaiden kanssa.”

Väkivallan käyttäjän suku on pidettävä erossa perheen asian­hoi­dosta, kertovat naiset.

”Heiltä ei pidä ottaa vastaan uhria musta­maa­laavia viestejä tai soittoja eikä heitä pidä ottaa lasten­val­vojan tapaa­misiin mukaan, jos siihen ei ole mitään perus­telua.”

”Juuri suvun vahva sekaan­tu­minen perheen asioihin, puolus­ta­malla väkivallan tekijää ja musta­maa­laa­malla uhria, on antanut tilan väkivallan kierteelle aviolii­tossa ja sen jatku­mi­selle myös eron jälkeen.”

”Väkivalta on läsnä myös viran­omais­ta­paa­mi­sissa. Jos viran­omainen ei tunnista rooleja tapaa­mi­sessa, niin väkivallan käyttäjä jyrää uhrin hyvin näkymät­tö­mästi pelkällä läsnä­olollaan.”

– Ensi- ja turvakotien liiton verkkosivuille on tulossa materiaalia, joka auttaa työntekijöitä lähestymään tai käsittelemään kulttuurisia tai uskonnollisia näkökulmia, Riitta Pohjoisvrta kertoo.

– Ensi- ja turva­kotien liiton verkko­si­vuille on tulossa materi­aalia, joka auttaa työnte­ki­jöitä lähes­tymään tai käsit­te­lemään kulttuu­risia tai uskon­nol­lisia näkökulmia, Riitta Pohjoisvrta kertoo. Kuva: Kuvauljas oy

 

Uskon­non­vapaus ei oikeuta väkivaltaa

Uskon­tojen uhrien tuki UUT ry on ilmaissut huolensa lasten hyvin­voin­nista erilai­sissa uskonyh­tei­söissä Suomessa. Lapset altis­tuvat muun muassa kuritus­vä­ki­val­lalle ja peloille maail­man­lo­pusta tai helvettiin joutu­mi­sesta. Maail­man­loppu on erityi­sesti Jehovan todis­tajien käyttämää kuvastoa. Helvetti on tarjolla usein hellun­tai­laisten ja vanhoil­lis­les­ta­dio­laisten opetuk­sissa.

Pahim­millaan kasva­minen tiiviissä uskonyh­tei­söissä voi yhdis­tyksen mukaan johtaa vakaviin pelkoihin, mielen­ter­veyden ongelmiin, välien katkea­miseen perheeseen ja sukuun sekä syrjäy­ty­miseen. Tiedossa on myös juuret­to­muu­desta aiheu­tu­neita aikuisten itsemurhia.

– Perus­tuslain mukaan jokai­sella on uskonnon vapaus, oikeus­mi­nisteri Antti Häkkänen (kok.) toteaa.

Uskonnon tai omantunnon vapauteen vedoten ei voida kuitenkaan harjoittaa toimia, jotka loukkaavat ihmisarvoa tai muita perus­oi­keuksia tai ovat oikeus­jär­jes­tyksen perus­teiden vastaisia.

– Uskon­nol­lisen yhdys­kunnan palve­luk­sessa tai luotta­mus­toi­messa toimivat henkilöt ovat velvol­lisia tekemään lasten­suojelu-ilmoi­tuksen, jos lapsen kehitystä vaaran­tavat olosuhteet edellyt­tävät lasten­suojelun tarpeen selvit­tä­mistä, jatkaa Häkkänen.

Rikos­laissa on säädetty rangais­ta­vaksi paitsi ruumiil­linen väkivalta myös henkinen väkivalta kuten toisen terveyden vahin­goit­ta­minen tai kivun aiheut­ta­minen. Laiton uhkaus, pakot­ta­minen ja vainoa­minen ovat niin ikään rangais­tavia.

Lapsia­sia­val­tuu­tettu Tuomas Kurttila haluaa yhteis­kun­nalle paremmat välineet arvioida uskonyh­tei­söjen toimintaa, jos sen epäillään olevan risti­rii­dassa lapsen edun kanssa. Kurttila on tehnyt tätä asiaa koskevan aloitteen viime vuonna opetus- ja kulttuu­ri­mi­nis­te­riölle.

Uskon­non­va­paus­laissa säädetty asian­tun­ti­ja­lau­ta­kunta arvioi uskonyh­teisöä tämän hakiessa rekis­te­röintiä. Tämän jälkeen toimintaa ei arvioida. Kurttila esittää arvioinnin tekemistä myöhem­minkin etenkin lasten näkökul­masta. Lauta­kun­nassa tulisi olla lasten oikeuksien ja lapsi­tut­ki­muksen asian­tun­te­musta.

”Minkä Jumala on yhdis­tänyt”

Oulun ensi- ja turvakoti otti Miina-projektin aikana yhteyttä vanhoil­lis­les­ta­dio­laisen herätys­liikkeen johtoon, Suomen rauhanh­dis­tysten keskus­jär­jestöön. Heidän tuellaan oli mahdol­lista mennä liikkeen kristil­li­sille opistoille koulut­tamaan. Sen jälkeen opistot ovat myös itse järjes­täneet jonkin verran koulu­tusta.

Riitta Pohjois­virta on nähnyt työssään, kuinka yhteisön sisältä on alkanut tiedon kartuttua ja luotta­muksen lisään­nyttyä tulla mukaan avunha­ki­joita. Paris­kuntia, naisia ja miehiä, väkivallan tekijöitä ja sen uhreja.

– Vain ihmisten oman osallis­tu­misen avulla ja heidän itsemää­rää­mi­soi­keuttaan kunnioit-taen voidaan yksilöiden ja yhteisön elämän­laatua parantaa, Pohjois­virta korostaa.

– On pitänyt tehdä monta vuotta työtä, jotta väkivallan uhrit ovat voimaan­tuneet ja päässeet sitten itse vaikut­tamaan yhtei­sössä.

Asiak­kaille on avioeron tarjoa­minen en-simmäi­seksi vaihtoeh­doksi vaikeaa uskonyh­teisön suhtau­tu­misen takia. ”Ja minkä Jumala on yhdis­tänyt, sitä älköön ihminen erottako”, sanotaan raama­tussa.

– Täytyy kysyä sitäkin, että minne eronnut äiti voi lähteä kahdeksan lapsen kanssa? Pohjois­virta muistuttaa henki­sestä ja talou­del­li­sesta kynnyk­sestä.

Vaiku­tukset ulottuvat tiiviissä yhtei­sössä laajalle. Omien lasten lisäksi eroavien suvuissa on paljon lapsia ja lapsen­lapsia. Eropää­tökset ovatkin syntyneet pitkäl­listen ja tuskal­listen prosessien jälkeen.

– Vaikka meille vahvasti opetetaan eron olevan väärin, niin olen kokenut monen myös ymmär­tävän, että joissakin tilan­teissa se on välttä­mätön, Minna huomauttaa.

”Puhujat” ovat yhtei­sössä neuvo­nan­tajan ja opin tulkit­sijan asemaan nimettyjä luotta­mus­hen­ki­löitä. Heidän puoleensa käännytään usein ongel­ma­ti­lan­teissa. Merja joutui puhujan julkisen arvos­telun kohteeksi eropää­töksen tultua laajempaan tietoon.

Noora päätyi avioeroon miehensä ”henkisen väkivallan ja täydel­lisen vastuut­to­muuden vuoksi”. Suurin järkytys oli hänelle se, kuinka uskovainen ihminen saattoi käyttäytyä sillä tavalla.

– Väkivaltaan on saatava ammat­tiapua. Vanhoil­lis­les­ta­dio­laiset kuvit­te­levat liian usein, että uskon­nol­linen vakaumus tekee ihmisestä kelpo auttajan, Noora tähdentää.

– Kristi­nuskon pitääkin antaa ymmärrys ihmisen arvok­kuu­desta ja elämän suojel­ta­vuu­desta, mutta eihän se tee kenes­täkään asian­tun­tijaa.

Erossa lapset jäävät usein vähemmän ansaitsevan tai kotona olevan naisen huollettaviksi.

Nooran mielestä maallikon tarjoama ”hengel­linen apu” perheen kriit­ti­sessä tilan­teessa voi joskus olla jopa vaaral­lista puoska­rointia. Kun yhtei­sössä saatiin tietää ongel­mista Nooran perheessä, häntä alettiin vieroksua. Pelätessään lastensa joutuvan samalla tavalla eriste­tyiksi hän muutti toiseen kaupun­gin­osaan.

– Se johti siihen, että sain kotiini vieraita perhe­dia­ko­nia­toi­mi­kun­nasta. He ojensivat minua muutta­mi­sesta yhteisön tarkkailun ulottu­mat­tomiin, Noora hämmäs­telee loukkaan­tu­neena.

Vanhoil­lis­les­ta­dio­lai­sessa liikkeessä on ruvettu kehit­tämään perhe- ja diako­nia­työtä. Noora tarjoaa yhtei­sölle haasteen.

– Rauha­nyh­distys voisi lähteä keskus­te­lemaan parisuhteen hoidosta. Meillä puhutaan paljon anteek­sian­ta­mi­sesta, mutta se pelkistää liiaksi naisen ja miehen välistä vuoro­vai­ku­tusta. Siihen kuuluu paljon toisen huomioon ottamista ja kunnioit­ta­mista.

Elatus­maksut suuri ongelma

Nooralla meni naimat­tomana talou­del­li­sesti mukavasti. Oli ammatti, työpaikka ja ostettu asunto. Avioliiton jälkeen paljas­tuivat miehen velat, joita Noorakin joutui maksamaan estääkseen yhteisen laivan uppoa­misen.

Noora muutti lopulta lastensa kanssa pois. Hän tyytyi vuosi­kausien ajaksi asumuseroon. Havai­tessaan tilanteen estävän häntä tekemästä itsenäisiä hankintoja ja talou­del­lisia sitou­muksia Noora lähti hakemaan sekä avioeroa että ositusta.

Mies vitkutteli, mutta vihdoin ero saatiin voimaan. Nooran hämmäs­tyk­seksi mies, joka ei avioliiton aikana hoitanut velkojaan, maksoi vaimonsa ulos talosta. Elatus­maksuja hän ei aluksi maksanut, mutta niiden ollessa siirty­mässä Kelan perit­tä­viksi mies antoi periksi.

Elatus­maksut ovat todella suuri ongelma eronneiden tai erillään asuvien vanhoil­lis­les­ta­dio­laisten naisten keskuu­dessa. Perheet ovat suuria, ja lapset jäävät useim­miten vähemmän ansait­sevan tai jopa työelämän ulkopuo­lella olevan naisen huollet­ta­viksi.

Monet yhteisön naisista kertovat miesten valeh­te­levan tulojaan, jolloin elatus­maksut jäävät pieniksi. Joskus niitä ei makseta lainkaan. Merja korostaa avioero­pro­sessin vierautta uskonyh­tei­sössä. Viran­omai­silta saatava tieto oikein toimi­mi­seksi on tärkeää.

– Omaisuuden jako puoliksi tuntuu uskovaisen silmissä vieraalta ja vääräl­täkin. Miestä laki suojelee, kun se ei tunne seuraa­muksia asioiden viivyt­tä­mi­sestä tai asiakir­jojen toimit­ta­matta jättä­mi­sestä, Merja pohtii.

Merjan mies pitkitti elatus­mak­suista sopimista juuri noilla keinoilla. Vanhemmat voivat sopia lapsen elatusa­vusta ja sen suuruu­desta keskenään tai lasten­val­vojan luona. Vanhempien keski­näinen sopimus lapsen elatusa­vusta ei ole täytän­töön­pa­no­kel­poinen eli sopimus ei ole ulosot­to­kel­poinen.

Markku Tasala

 

Lähteet

Johanna Hurtig: Taivaan taimet. Uskon­nol­linen yhtei­söl­lisyys ja väkivalta. Vasta­paino 2013.

Aini Linja­kumpu: Uskonnon varjot. Hengel­linen väkivalta kristil­li­sissä yhtei­söissä. Vasta­paino 2015.

Auli Ojuri: ”Toivo ja tulevaisuus takaisin.” Miina – väkivaltaa kokeneiden naisten osalli­suuden ja voimaan­tu­misen tukeminen -projekti (2008 – 2012). Ensi- ja turva­kotien liiton työpa­pe­reita 4/2013.

Joni Valkila: Selvitys lapsia­sia­val­tuu­te­tulle: ”Joitakin lasten hyvin­voinnin kannalta ongel­mal­lisia ilmiöitä uskonyh­tei­söissä.” Uskon­tojen uhrien tuki ry:n selvi­tyksiä 1/2015.