”Sydän takoo, hengitys tihenee, ajatukset karkailevat, on vaikea fokusoitua” Lastensuojelutyössä tilanteet tapahtuvat ja vaihtelevat nopeasti, eikä omia kehon ja mielen tiloja ehdi havainnoida. Hollolassa perhekeskus Viisikossa aiheeseen paneuduttiin pitkässä koulutuskokonaisuudessa, jonka anti ja oivallukset on koottu tähän artikkeliin.

 

Miten itse työn­tek­i­jänä pystyy ole­maan suh­teen osa­puole­na, vakaana, vas­taan­ot­ta­vana ja luot­tamisen kykyä vahvis­ta­vana? Miten olla läs­nä sel­l­aise­na henkilönä, jos­ta lap­si, nuori tai van­hempi voi pitää kiin­ni, jon­ka hän voi tor­jua tai jon­ka puoleen kään­tyä ilman huol­ta ran­gais­tuk­ses­ta? Miten nähdä asi­akkaan oire­hdin­nan taakse ja aut­taa, vaik­ka tilanne tun­tuu sietämät­tömältä, ris­tiri­itaiselta ja kaoot­tiselta?

Muun muas­sa näitä kysymyk­siä pohdit­ti­in Per­hekeskus Viisikos­sa, jos­sa toteutet­ti­in seit­semän kuukau­den pitu­inen vakaut­ta­van työot­teen mukainen, kehol­lisu­u­teen pain­ot­tu­va Tietoisu­us­taito ‑koulu­tus- ja työno­h­jaus­pros­es­si.

Tietoisek­si tulem­i­nen omas­ta itses­tä, suh­teesta toisi­in ja yhteisöstä tekee mah­dol­lisek­si oman elämän­voiman hah­mot­tamisen: mikä tuot­taa elämän­voimaa ja mikä sitä kulut­taa. Tietoisu­us­taito on elämisen taitoa ja sen vil­je­lyä, pysähtymistä ihmisyy­den kysymys­ten äärelle: kuka olen, mitä ajat­te­len, tun­nen ja uskon, mil­lainen mieli elämäl­läni on.

Tietoisu­us­taidon har­joit­telul­la tarkoitet­ti­in Per­hekeskus Viisikon koulu­tus- ja työno­h­jauskokon­aisu­udessa oman kehomie­len kokon­aisu­u­den hyväksyvää havain­noin­tia sekä havain­noidun ymmärtämistä ja sanoit­tamista. Koulu­tus­pros­es­sis­sa pyrit­ti­in opiskelta­van teo­ri­an, yhteisen tutkimisen, treenaamisen ja pien­ten arjes­sa soveltavien kokeilu­jen kaut­ta luo­maan yhdessä viisikko­maista tapaa tehdä vakaut­tavaa ja kan­nat­tel­e­vaa työtä las­ten­suo­je­lu­työn vai­htele­vis­sa tilanteis­sa.

Vakauttaminen lastensuojelutyössä

Työkaluik­si koulu­tus­pros­es­sis­sa valikoi­tu­i­v­at las­ten­suo­je­lu­työssä tut­tu John Bowl­byn kiin­tymys­suhde­teo­ria ja Pierre Janetin trau­man vai­heit­taisen vakaut­tamisen peri­aat­teet sekä trau­ma­teo­ria. Nämä teo­ri­at kul­mi­noitu­vat konkreet­tisim­min sietoikku­na-käsit­teeseen, jota käytet­ti­in ensim­mäis­es­tä koulu­tusker­ras­ta läh­tien oman havain­noin­nin apu­vä­li­neenä ja kehyk­senä teemal­la ” Mitä minus­sa tapah­tuu nyt?”

Vakaut­ta­mi­nen tarkoit­taa keskit­tymistä trau­man jät­tämien kehol­lis­ten, emo­tion­aal­is­ten ja kog­ni­ti­ivis­ten oirei­den vähen­tämiseen – sitä kuin­ka tur­vas­sa olemisen koke­mus palau­tuu. Tähän päästään esimerkik­si tutki­mal­la tapo­ja säädel­lä omaa vireysti­laa.

Vakaut­tamista on tarpeel­lista ja mah­dol­lista tehdä läh­es mis­sä tahansa ihmis­suhde­työssä – eri­tyis­es­ti las­ten­suo­je­lu­työssä. Trau­man hoit­a­mi­nen ja sen käsit­te­ly sen sijaan tapah­tuu psykoter­api­as­sa.

Tietoisuustaidon harjoittelu on oman kehomielen hyväksyvää havainnointia, havainnoidun ymmärtämistä ja sanoittamista.

Vakaut­tamis­vai­heessa tietoisu­us­taito­ja har­joit­ta­mal­la sekä työn­tek­i­jät että asi­akkaat oppi­vat pitämään vireyten­sä sietoikku­nan puit­teis­sa tun­nista­mal­la omia yli- ja alivirey­den tilo­jen laukaisi­joi­ta. Tun­nista­mal­la omia val­pas­tu­misen het­k­iä voi tarvit­taes­sa vält­tää tilantei­ta, jot­ka aiheut­ta­vat sääte­ly­häir­iötä tai vakaut­taa itseään näis­sä tilanteis­sa.

Keho avaimena sietoikkunaan ja sietokykyyn

Sietoikku­na on yksinker­taisu­udessaan hyvä käsite ja väline ymmärtää itsessä tapah­tu­vaa ja eri­lais­ten kehol­lis­ten vir­iämis­ten tarkoituk­sen­mukaisu­ut­ta eri tilanteis­sa. Sietoikku­naan voi kuvitel­la ylä- ja alakar­mit, jol­loin voi tun­nistaa rajat, mil­loin oma sietokyky alkaa ylit­tyä eli mil­loin kokee uhan tai hädän olo­ja.

Oma vireysti­la ker­too itselle, mitä juuri nyt tapah­tuu kehos­sa ja mielessä. Se aut­taa havain­noimaan itseä ja ympäristöä sekä suun­tau­tu­maan ja tekemään val­in­to­ja ympäristössä.

Sopi­val­la vireysvyöhyk­keel­lä eli tur­val­li­sis­sa, ”ei hätää” ‑arjen olois­sa ihmi­nen kyke­nee tutki­maan eli oppi­maan ja tekemään työtä avoimel­la ja uteliaal­la asen­teel­la. Kiin­tymi­nen, leikkimi­nen, hoivaami­nen ja hoi­vat­ta­vana olem­i­nen, liit­tymi­nen toisi­in, esimerkik­si ver­taisi­in ja yhteisöi­hin, kuten myös sek­suaal­isu­u­den toteut­ta­mi­nen on mah­dol­lista vail­la uhkaa ja pelkoa. Ener­gian sääte­ly eli nukku­mi­nen, syömi­nen ja itses­tä huole­htimi­nen suju­vat.

Kun koemme ole­vamme tur­vas­sa, olemme halukkai­ta vuorovaiku­tuk­seen ympäristön kanssa. Vuorovaiku­tus kuitenkin estyy, jos tulk­it­semme ympäristön ärsyk­keet uhkaaviksi. Tulkin­nat laukai­se­vat puo­lus­tusstrate­giat: vireysta­so nousee tai las­kee.

Trau­mas­ta kär­sivät ovat usein trau­maat­tis­ten tapah­tu­mien herk­istämiä, jol­loin heil­lä on hyvin mata­la ärsykekyn­nys suh­teel­lisen vähäisille stres­sitek­i­jöille. He reagoi­vat men­neisyy­dessä tarkoituk­sen­mukaisik­si osoit­tau­tuneil­la äärim­mäisil­lä vireystiloil­la suo­jau­tu­miskeinoina. Foku­soidu­taan henki­in jäämiseen, jol­loin ajat­telu- sekä muis­ti­toim­inta on ongel­mallista.

Kun koemme olevamme turvassa, olemme halukkaita vuorovaikutukseen ympäristön kanssa.

Miten tämä kaik­ki näkyy arjen las­ten­suo­je­lu­työssä? Häm­men­nys­tä voi esimerkik­si aiheut­taa tilanne, mis­sä palaverin jäl­keen joku osa­puolista toteaa, ettei jostakin asi­as­ta ole ollenkaan puhut­tu tai jotakin asi­aa ei ole tapah­tunut. Tämä luo tarpeen miet­tiä, miten jän­nit­teisiä tilaisuuk­sia voitaisi­in etukä­teen vakaut­taa ja aut­taa osal­lis­tu­jia pysymään sopi­vas­sa vireysti­las­sa eli sietoikku­nas­sa ja läs­nä.

Kehon ja mielen linkittyminen kiintymyssuhteessa

Kiin­tymys­suhde­teo­ria on teo­ria itsesäätelystä ja vuorovaikut­teis­es­ta säätelystä. Teo­ri­an havain­not ovat aut­ta­neet ymmärtämään sijoitet­tu­jen ja adop­toitu­jen las­ten sopeu­tu­miseen liit­tyviä vaikeuk­sia sekä oireilua. Ymmär­rys kiin­tymys­suhteista haas­taa kehit­tämään uusia työ­tapo­ja ja aut­taa tuke­maan kiin­nit­tymistä, oli­pa kyseessä lap­si, nuori tai kokon­ainen per­he. Työn­tek­i­jän näkökul­mas­ta teo­ria antaa avaimia tarkastel­la myös omaa koke­mushis­to­ri­aa.

Kiin­tymys­suhde­teo­ria kuvaa, miten lapsen varhaiske­hi­tys­tä säätelee tur­val­lisu­u­den tarve ja pyrkimys pysytel­lä hädän het­kel­lä mah­dol­lisim­man lähel­lä hoita­jaa. Keskeinen käsite teo­ri­as­sa on tur­val­lisu­us ja aikuisen toim­imi­nen lapselle tur­vasa­ta­mana, jos­ta lap­si pon­nistaa tutkimus­retkille omaan tahti­in.

Kiin­tymis­tarve koetaan ja ilmais­taan ensisi­jais­es­ti kehol­lis­es­ti. Hoivaa­jan toimen­piteet, ais­tiy­hteys, sanoit­ta­mi­nen ja lapsen fyysi­nen kohtelu linkit­tävät lapsen kehon ja mie­len koke­muk­set toisi­in­sa, ja lapselle sisäistyy malli tur­val­lis­es­ta suh­teesta. Hänelle muo­dos­tuu myös kyky säädel­lä, sietää ja ennus­taa ympäristöä. Hoivaami­nen ja kiin­tymys­suhde muo­dosta­vat kan­nat­tel­e­van ympäristön, jos­sa ”lap­si on sylis­sä ja mielessä”. Samal­la luo­daan puit­teet elämän­mit­taisille virey­den ja tun­teit­ten sääte­lyyn – itsesääte­lyyn – liit­tyville taipumuk­sille: kiin­tymiskoke­muk­set opet­ta­vat säätelemään reak­tioi­ta niin sisäisi­in kuin ulkoisi­in virikkeisi­in.

Häiriöt kiintymyssuhteissa

Varhaiset häir­iöt kiin­tymys­suhteis­sa aiheut­ta­vat hait­taa ja heiken­tävät kykyä säädel­lä vireyt­tä sekä käyt­tää toista apuna hädän het­kil­lä. Ne liit­tyvät tärkeäl­lä taval­la sietoikku­naan ja sen lev­ey­teen. Esimerkik­si kun laps­es­ta huole­hdi­taan hyvin, hänen voimansa riit­tävät kaverei­den kanssa touhuamiseen, leikkimiseen, uuden oppimiseen, eikä hänen tarvitse stres­sa­ta arkipäivästä selviämis­es­tä.

Hädän het­kil­lä hän osaa säädel­lä oloaan itse ja toisen avul­la. Hänen vireysti­lansa on sietoikku­nas­sa, joka on varsin lev­eä ja antaa mah­dol­lisu­u­den moni­in ark­isi­in touhui­hin ilman tipah­tamista yli- tai alivireysti­laan.

Tur­vat­toman ja laimin­lyö­dyn lapsen voimat sen sijaan hupenevat oman sisäisen maail­man ja mie­len tas­apain­oilu­un, eivätkä ne riitä ulko­maail­man toimi­in. Hänen sietoikku­nansa on kapea ja herkkä altistu­maan ali-ja ylivireystiloille. Yhteys sisäisi­in tiloi­hin ja kehoon on puut­teelli­nen tai katken­nut: hän ei tun­nista omia olo­jaan eikä osaa pyytää apua tai käyt­tää toista apuna hädässään.

Lap­su­u­den tärkeim­mäl­lä kiin­tymys­suh­teel­la on suuri vaiku­tus siihen, mil­laisik­si aikuisu­u­den tärkeät kiin­tymys­suh­teet muo­dos­tu­vat. Sisäistynyt kiin­tymys­malli siir­tyy osin samankaltaise­na aikuisu­u­den läheisi­in ihmis­suhteisi­in ja ohjaa myöhem­min elämässä ihmisen käyt­täy­tymistä, suh­tau­tu­mista läheisi­in ihmisi­in sekä kykyä luot­taa itseen­sä ja mui­hin.

Laiminlyödyn lapsen voimat hupenevat oman sisäisen maailman ja mielen tasapainoiluun, eivätkä ne riitä ulkomaailman toimiin.

Pitkit­tyneet kiel­teiset tunne- ja fys­i­ol­o­giset tilat (kaoot­ti­nen kiin­tymys­suhde, 80 pros­ent­tia kaltoinko­hdel­luista lap­sista) johta­vat kyp­symät­tömään ja tehot­tomaan etuot­sa­lohkoon liit­tyvään sääte­lyyn. Se ilme­nee tun­tei­den epä­vakaut­e­na, häir­iöinä sosi­aal­i­sis­sa suhteis­sa, huonona kykynä sietää stres­siä ja kog­ni­ti­ivise­na jäsen­tämät­tömyytenä ja sekavuute­na. Seu­rauk­se­na on usein dis­sosi­aa­tio­häir­iöitä ja aggres­sio­ta. Työn­tek­i­jän haaste on aut­taa ali-ja ylivireystilo­jen kanssa kamp­paile­via asi­akkai­ta kehit­tämään sääte­lykykyä eli pyrk­iä sietoikku­nan lev­en­tämiseen.

Ymmärrä trauma

Trau­ma­ti­soi­tu­mises­sa yksilön psyykki­nen sietokyky ylit­tyy. Altistu­taan ylivoimaisen voimakkaalle ulkoiselle tapah­tu­malle, jol­loin koetaan avut­to­muut­ta, ja aiem­mat taval­liset selviy­tymiskeinot rikkoutu­vat. Trau­ma­ti­soi­tu­mi­nen tapah­tuu sietoikku­nan yli- ja alivireysalueil­la.

Trau­ma­ti­soituneil­la, esimerkik­si kaltoinko­hdel­luil­la ja laimin­lyödy­il­lä lap­sil­la ja nuo­ril­la kyky reagoi­da jous­tavasti ympäristön virikkeisi­in on häiri­in­tynyt. Traumaperäi­nen hor­moni­tuotan­to ja fyy­siset toim­inta­mallit aktivoitu­vat automaat­tis­es­ti. He reagoi­vat laukai­se­vi­in ärsykkeisi­in irra­tionaal­isil­la reak­tioil­la, jot­ka ovat epä­tarkoituk­sen­mukaisia ja vahin­gol­lisia nyky­hetken tilanteessa.

Esimerkik­si muille huo­maa­mat­tomat eleet, ilmeet tai äänen­sävyt saat­ta­vat johtaa äkil­liseen maltin menet­tämiseen, jäh­mettymiseen tai totaaliseen avut­to­muu­teen, mikä häm­men­tää sekä las­ta tai nuor­ta itseään että mui­ta.

Jos trau­man merk­i­tys­tä henkilön his­to­ri­as­sa ei huomioi­da, hänen tun­teen­sa ja toimen­sa vaikut­ta­vat suh­teet­tomil­ta sekä oudoil­ta. Oireet syn­nyt­tävät häpeän tun­tei­ta ja häm­men­nys­tä. Esimerkik­si rauhal­liselta vaikut­ta­va per­heta­paami­nen voi yhtäkkiä pää­tyä kiihkeään tun­teen­purkauk­seen, asi­akkaan paikalta pois­tu­miseen ja epäti­etoiseen häm­men­nyk­seen. Väärät tulkin­nat voivat syn­nyt­tää rankai­se­via käytän­töjä: ”ilkeä ihmi­nen” tai ”olen huono ohjaa­ja”. Väärä tulk­in­ta lisää häpeän, oireilun ja arvot­to­muu­den tun­teen kehää.

Jos trauman merkitystä henkilön historiassa ei huomioida, hänen tunteensa ja toimensa vaikuttavat suhteettomilta sekä oudoilta.

Merkit­tävä löy­dös trau­ma­ti­soitunei­den oirei­den tutkimuk­sis­sa on ollut, että stres­si­ti­lanteis­sa toimin­nan säätelystä ja ohjauk­ses­ta vas­taavien aivoaluei­den akti­ivi­su­us las­kee. Trau­ma aktivoituu hen­gi­tyk­sessä, eleis­sä, ais­timuk­sis­sa, liikkeis­sä, emootiois­sa ja ajatuk­sis­sa: olen­naista aktivoitu­misen kohdis­sa on aut­taa hätään­tynyt takaisin sietoikku­naan. Työsken­te­ly trau­ma­ti­soitunei­den kanssa on estei­den kohtaamista ja niiden voit­tamista. Inhimilli­nen kohtaami­nen ja kon­tak­ti ovat tärkeitä fys­i­ol­o­gisen sääte­lyn kannal­ta. Ihmisuhde­trau­ma kuitenkin usein johtaa läheisyy­den pelkoon.

Tur­va­ton kiin­tymys­suhde ja trau­ma­ti­soi­tu­mi­nen katko­vat kehon ja mie­len yhteyk­siä. Vakaut­tamisen ja rak­en­tu­van tur­van myötä kyken­emme sietämään omia olo­jamme parem­min ja lop­ul­ta rak­en­ta­maan katken­nei­ta yhteyk­siä uudelleen. Ihmis­suhde­työssä ne vievät mei­dät työn­tek­i­jät usein myös ydinkysymys­ten äärelle: Mik­si teen tätä työtä? Mik­si olen hakeu­tunut juuri tähän työhön? Mitkä ovat omat arvoni?

Kohti vakauttavaa toimintamallia lastensuojelutyössä

Vakauttamisen tavoitteena on, että asiakkaan ja työntekijän oma kehollisten tapahtumien tunnistaminen kehittyy ja taito vakauttaa oma kokemus vahvistuu. Ytimenä on sietoikkunan leventäminen.

 

Kehollinen työskentely alkaa työntekijän omasta oivalluksesta

“Yllä­tyin, kun min­ulle selvisi koulu­tuk­sen oikea luonne – mat­ka itseen.”

Asi­akas­ta on han­kala innos­taa tutki­maan kehon vireystilo­ja, jos työn­tek­i­jänä ei innos­tu oman kehon toimin­nan tutkimis­es­ta. On har­joitelta­va ja tutus­tut­ta­va omako­htais­es­ti kehos­sa vir­iävään: mil­laisia ais­timuk­sia huo­maan tänään kehos­sani, pis­te­lyä, läm­pöä, kylmyyt­tä, raskaut­ta, kipua. Mitä ajatuk­sia, tun­tei­ta ja mieliku­via vir­iää? Miten olen itse läs­nä tässä het­kessä? Miten havain­noin, onko asi­akas läs­nä vai jo yli- tai alivirey­dessä? Vakaut­ta­van työsken­te­lyn perus­ta on työn­tek­i­jän ori­en­taa­tio ja halu luo­da asi­akkaalle tur­val­liset sekä luot­ta­muk­sel­liset olo­suh­teet vakau­tua.

Ammatik­seen lapsen ja nuoren kas­vamisen tuke­na ja ohjaa­jana toimies­sa on tärkeää olla tietoinen omas­ta koke­mus- ja kasvuhis­to­ri­as­taan sekä siihen vaikut­tavista tek­i­jöistä.

Oma kiin­tymys­suhde­työ­malli, työstämät­tömät mene­tyk­set, kipupis­teet ja trau­makoke­muk­set on tärkeää työstää läpi, jot­ta ne eivät vaiku­ta tiedosta­mat­tom­i­na kohtaami­sis­sa las­ten, per­hei­den ja työ­toverei­den kanssa.

Viisikos­sa keho­työsken­te­lyä ja jäljit­tämishar­joituk­sia tehtäessä tuli näkyväk­si, että keho­tun­te­musten tutkimi­nen ja niihin pysähtymi­nen ei ole jokapäiväistä ja tut­tua. Har­joituk­sis­sa joudut­ti­in epä­mukavu­usalueelle – tai oikeas­t­aan rohkeusalueelle – ja opit­ti­in paljon sekä itses­tä että mah­dol­lisuuk­sista työssä.

Mallinna turvallisuutta

Yhteistyö­suhdet­ta aloitet­taes­sa tur­val­lisu­u­den ja ennakoitavu­u­den rak­en­t­a­mi­nen on peruskivi ja lähtöko­h­ta. Tur­val­lisu­ut­ta voi varmis­taa aloit­ta­mal­la yhteisen tapaamisen esimerkik­si kysymäl­lä asi­akkaal­ta ”Mis­sä sin­un on muka­va istua tääl­lä työhuoneessani? Mis­tä huo­maat, että se on muka­va paik­ka?”

On selvitet­tävä yhdessä, mitä tur­val­lisu­us asi­akkaan koke­m­ana konkreet­tis­es­ti tarkoit­taa. On tärkeää tehdä yhteistyö­sopimus työsken­te­lylle, jos­sa kehol­lisu­us voi koke­muk­se­na olla uusi ja pelot­tavakin ele­ment­ti.

Keskustelem­i­nen tai toim­imi­nen tulee voi­da pysäyt­tää, kun liiku­taan sietokyvyn – ja siis sietoikku­nan – rajoil­la. Avain han­kalien olo­jen havait­semiseen on kehos­sa tapah­tu­van tun­nist­a­mi­nen.

Stop-merkin käytöstä han­kalan olon tul­lessa voidaan sopia, jol­loin asi­akkaan kyky säädel­lä itse vireystilo­jaan kehit­tyy. Merkkiä voi käyt­tää niin asi­akas kuin työn­tek­i­jä. Yhteisen ymmär­ryk­sen syn­tymisen edis­tämisek­si työn­tek­i­jän asen­teen on hyvä olla ”auta min­ua aut­ta­maan sin­ua” ‑henk­i­nen.

“Puhuin asi­akkaan kanssa edel­lisen viikon tun­tei­ta herät­tävästä tapah­tu­mas­ta. Asi­akkaan ker­toes­sa huo­masin, että hänen puheen­sa kiihtyi ja alkoi poukkoil­la, keho jän­nit­tyi ja hänen kat­seen­sa alkoi vael­lel­la huoneessa.
Kysyin, tun­tu­isiko sopi­val­ta het­ken aikaa kään­tää huomio kehoon ja kuun­nel­la, mitä kehos­sa tapah­tuu juuri nyt. Asi­akas pysähtyi, tote­si hen­gi­tyk­sen ole­van kiihtynyt­tä ja vat­san kiristyneen ja käsien hikoa­van. Asi­akkaan kanssa jääti­in seu­raa­maan kehol­lisia tapah­tu­mia, jot­ka het­ken kulut­tua hil­jalleen rauhoit­tui­v­at. Tämän jäl­keen itse asian käsit­te­ly onnis­tui parem­min.”

Psykoedukaatio – kerro, mistä on kyse

Vireystilo­jen sääte­ly­pul­mien kanssa paini­vat kaipaa­vat ymmär­rystä oireilulleen. Sietoikku­na-käsit­teen selit­tämi­nen ja tutkimi­nen asi­akkaan kanssa sel­ven­tää kehon ja mie­len oireilun tarkoituk­sen­mukaisu­ut­ta uhan ja tur­vat­to­muu­den koke­musten seu­rauk­se­na. Esimerkik­si paina­jaiset, her­mostuneisu­us ja pani­ikkireak­tiot vireystilo­jen vai­hteluineen ovat nor­maale­ja seu­raa­muk­sia, eivät mieliku­vi­tuk­sen tuotet­ta.

Tieto helpot­taa ja nor­mal­isoi omia koke­muk­sia, ”en ole yksin olois­sani”.

Viisikos­sa sietoikku­na-käsite jäi vahvim­min elämään arkeen. Siitä muo­dos­tui kuin yhteinen kieli tehdy­ille havain­noille. Sietoikku­naa käsitelti­in asi­akkaiden kanssa, ja mon­et heistä ovat koke­neet löytäneen­sä ymmär­rystä joko oma­lle tai jonkun per­heen­jäse­nen ololle.

Rentou­tu­mishar­joituk­set ovat niin ikään jääneet elämään arkeen keinona vahvis­taa asi­akkaiden – ja työn­tek­i­jöi­den sietoikku­naa.

Auta löytämään voimanlähteet

Vakaut­tavaan työsken­te­lyyn kuu­luu asi­akkaan resurssoin­ti, joka tar­joaa puskurin ympäristön luo­man stressin ja yksilön stres­saan­tu­misen väli­in. Resurssit ovat taito­ja, asioi­ta, suhtei­ta ja palvelu­ja, jot­ka tar­joa­vat tur­val­lisu­ut­ta, tun­teen itses­tä, yhtey­destä ja eril­lisyy­destä toisi­in riip­pumat­ta siitä, mitä ympäristössä tapah­tuu.

On yleen­sä help­po tun­nistaa, minkälaisia selviy­tymiskeino­ja on käytössä uhan ja tur­vat­to­muu­den het­kel­lä. Näitä voi olla tilanteesta pois lähtem­i­nen, tun­teen purkauk­set tai jäh­mettymi­nen. Resurssoin­nis­sa tuemme asi­akkai­ta tun­nista­maan ja löytämään voimavaro­jaan, joi­ta he käyt­tävät ja joiden avul­la ken­ties tiedosta­mat­taan vahvis­ta­vat sietoikku­naansa.

Resurssit voivat olla esimerkik­si kehol­lisia, psykol­o­gisia, hen­gel­lisiä, ihmis­suhteisi­in liit­tyviä, mate­ri­aal­isia, luovu­u­teen tai luon­toon liit­tyviä toim­into­ja.

Hen­gi­tyk­seen liit­tyvät inter­ven­tiot voivat tuo­da arvokas­ta apua mon­en­lais­ten oirei­den hallintaan, ener­giata­son nos­tamiseen tai tyyn­tymiseen, siis ali- ja ylivireystilo­jen sääte­lyyn.

Joskus hen­gi­tyk­sen tutkimi­nen voi toimia trau­ma­ti­soituneel­la voimakkaan ahdis­tuk­sen laukaisi­jana, joten on tärkeää tutkia yhdessä tur­val­lis­es­ti, mil­lainen hen­gi­tys tun­tuu vakaut­tavalle ja miel­lyt­tävälle.

“Läs­näolon har­joituk­set ja lyhyet rentoutuk­set lisäävät itsel­läni palau­tu­miskykyä sekä työpäivän aikana että päivän päät­teek­si. On tärkeää tehdä har­joituk­set ensin itse ja ottaa sit­ten vas­ta ne käyt­töön asi­akkait­ten kanssa.”

Tue keinoja harjoitella tietoisuustaitoja

Tietoisu­us­taito­ja opetel­lessa ei tarvitse olla trau­ma­ti­soitunut. Jokainen meistä tun­nistaa, kuin­ka hel­posti mieli vaeltaa men­neis­sä pet­tymyk­sis­sä tai tule­vaisu­u­den odotuk­sis­sa. Tietoisu­us­taidot aut­ta­vat meitä tun­nista­maan ja erot­ta­maan eilisen tästä het­kestä. Kyken­emme rak­en­ta­maan itsellemme pikkuhil­jaa tur­vaa hyväksymäl­lä kehomme ja mielemme eri­laiset tilat.

“Teimme jäljit­tämishar­joituk­sen haas­tavas­ta tilanteesta. Sain hyvin kiin­ni tilanteen herät­tämistä tun­teista ja omas­sa kehos­sa tapah­tuneista muu­tok­sista. Peilaus aut­toi tun­nista­maan tilanteessa tapah­tunut­ta. Asi­akas voi olla hukas­sa ja työn­tek­i­jä imuroi­da asi­akkaan tun­teet itseen­sä. Työn­tek­i­jänä tun­nistin omat tun­teeni ja onnis­tu­in erot­ta­maan ne asi­akkaan tun­teista. Purkamisen merk­i­tys kirkas­tui.”

Asiakas osaa itse, kun hänellä on siihen mahdollisuus

“Jokaisel­la on mah­dol­lisu­us saa­da eheä elämä taus­toista huoli­mat­ta.”

Ei ole aina help­po jatkaa eteen­päin, jos omaan his­to­ri­aan liit­tyy tuskallisia koke­muk­sia. Jokainen meistä kuitenkin kyke­nee tekemään havain­to­ja itses­tään ja ole­maan läs­nä itselleen. Vakaut­tamistyössä työn­tek­i­jöi­denkin täy­tyy antau­tua jollekin, mis­tä ei vielä tiede­tä ja luot­taa siihen, että asi­akas osaa itse. Työn­tek­i­jä on matkalla mukana tuke­na ja oppaana.

Kehomme havain­noin­ti yhdessä on erään­lainen lab­o­ra­to­rio, jos­sa voimme saa­da tietoa itseltäm­mekin salas­sa ole­vista sopukoista ja luo­da yhteistä ymmär­rystä, jon­ka poh­jal­ta on mah­dol­lista pikkuhil­jaa kokeil­la uusia tapo­ja olla ja elää tois­t­en kanssa.

Vireysti­lan sääte­lyn vahvis­tu­mi­nen on hidas pros­es­si ja sääte­lyä tulee har­joitel­la. Keho oppii vähitellen ymmärtämään vaaran ole­van ohi ja alkaa elää nyky­hetken todel­lisu­udessa. Keskeistä on saa­da koke­mus, että on tur­val­lista olla omas­sa kehos­sa ja mielessä.

“Asi­akasti­lanteessa 9‑vuotias poi­ka huo­masi itse lev­ot­to­muuten­sa lisään­tymisen. Hän kat­soi min­ua ja kysyi, meneekö nyt ylivirey­den puolelle. Ilman vas­taus­ta hän lait­toi kädet rin­nalle ja vat­salle, kuten olimme jo mon­esti yhdessä har­joitelleet, pysähtyi ja tyyn­tyi. Sit­ten jatkoimme Afrikan täh­den pelaamista.”

 

Anne Karkkunen
LitM, KM (eri­ty­isped­a­gogi­ik­ka), psyko­draa­mao­h­jaa­ja, työno­h­jaa­ja, sen­so­mo­tori­nen psykoter­apia I vai­he
Ennavoima Oy

Riik­ka Lit­silä
psykolo­gi, traumap­sykoter­apiaopiske­li­ja
Per­hekeskus  Viisikko,  Päi­jät-Hämeen Hyv­in­voin­tikun­tay­htymä

Aki Miet­ti­nen
sosiono­mi, psyko­draa­mao­h­jaa­ja, työno­h­jaa­ja, traumap­sykoter­apeut­tiopiske­li­ja
Tmi Aki Pet­teri Miet­ti­nen

 

Viisikon koulutuskokonaisuus

Per­hekeskus Viisikko on Hol­lo­las­sa sijait­se­va, nykyiseen Päi­jät-Hämeen Hyv­in­voin­tikun­tay­htymään kuu­lu­va las­ten­suo­jelu­laitos, jos­sa toteutetaan sijaishuoltoa ja per­hekuntou­tus­ta. Tarve koulu­tuk­selle ja trau­maym­mär­ryk­sen lisään­tymiselle nousi työy­hteisöstä itses­tään.

Koulu­tus koos­t­ui neljästä koko päivän lähiope­tus­päivästä. Päivien välil­lä työsken­nelti­in 3–4 hen­gen opin­topi­ireis­sä lukien ja käsitellen D. J. Siegelin Aivomyrsky-kir­jaa. Lisäk­si tehti­in keho­har­joituk­sia, tutkit­ti­in ja kehitelti­in omia tapo­ja vaikut­taa vireysti­laan.

Viisikon psykolo­gi osal­lis­tui fasil­i­taat­torin roolis­sa kaikki­in opin­topi­ir­i­ta­paamisi­in koko koulu­tus­pros­essin ajan. Fasil­i­taat­torin tehtävä oli innos­taa ja motivoi­da opin­topi­ire­jä sekä edis­tää ryh­män­jäsen­ten osal­lis­tu­mista ja työsken­te­lyä. Koulu­tuk­ses­sa luoti­in tutki­va, avoin ja leikkivä oppimis­pros­es­si. Lin­jas­ta sovit­ti­in yhdessä, mikä teki sen mah­dol­lisek­si ja tur­val­lisek­si. Koulu­tuk­ses­sa har­joitelti­in vakau­tu­mista, kehon luku­taitoa, jäljit­te­lyä ja sanoit­tamista.

Las­ten­suo­je­lu­työn vai­htel­e­vat tilanteet ja koke­muk­set ark­i­sista kohtaami­sista kitey­tyivät koulu­tuk­sen yti­menä työn­tek­i­jässä itsessään tapah­tu­vaan: työn­tek­i­jä joutuu usein koke­maan trau­ma­ti­soituneen asi­akkaan rin­nal­la samat tun­teet, mitä asi­akas on kokenut tai kokee. Työti­lantei­ta tutkit­ti­in draa­matyösken­te­lyl­lä.

Käytössä oli myös men­tal­isaa­tion käsite. Men­tal­isaa­tio on herkkyyt­tä havai­ta itsen ja toisen tun­tei­ta, ajatuk­sia, usko­muk­sia ja aiko­muk­sia. ”Mitähän lap­si tai nuori mah­taa kokea toimies­saan tai reagoidessaan noin?