”Sydän takoo, hengitys tihenee, ajatukset karkailevat, on vaikea fokusoitua” Lastensuojelutyössä tilanteet tapahtuvat ja vaihtelevat nopeasti, eikä omia kehon ja mielen tiloja ehdi havainnoida. Hollolassa perhekeskus Viisikossa aiheeseen paneuduttiin pitkässä koulutuskokonaisuudessa, jonka anti ja oivallukset on koottu tähän artikkeliin.

 

Miten itse työn­te­ki­jänä pys­tyy ole­maan suh­teen osa­puo­lena, vakaana, vas­taa­not­ta­vana ja luot­ta­mi­sen kykyä vah­vis­ta­vana? Miten olla läsnä sel­lai­sena hen­ki­lönä, josta lapsi, nuori tai van­hempi voi pitää kiinni, jonka hän voi tor­jua tai jonka puo­leen kään­tyä ilman huolta ran­gais­tuk­sesta? Miten nähdä asiak­kaan oireh­din­nan taakse ja aut­taa, vaikka tilanne tun­tuu sie­tä­mät­tö­mältä, ris­ti­rii­tai­selta ja kaoot­ti­selta?

Muun muassa näitä kysy­myk­siä poh­dit­tiin Per­he­kes­kus Vii­si­kossa, jossa toteu­tet­tiin seit­se­män kuu­kau­den pitui­nen vakaut­ta­van työ­ot­teen mukai­nen, kehol­li­suu­teen pai­not­tuva Tie­toi­suus­taito ‑kou­lu­tus- ja työ­noh­jaus­pro­sessi.

Tie­toi­seksi tule­mi­nen omasta itsestä, suh­teesta toi­siin ja yhtei­söstä tekee mah­dol­li­seksi oman elä­män­voi­man hah­mot­ta­mi­sen: mikä tuot­taa elä­män­voi­maa ja mikä sitä kulut­taa. Tie­toi­suus­taito on elä­mi­sen tai­toa ja sen vil­je­lyä, pysäh­ty­mistä ihmi­syy­den kysy­mys­ten äärelle: kuka olen, mitä ajat­te­len, tun­nen ja uskon, mil­lai­nen mieli elä­mäl­läni on.

Tie­toi­suus­tai­don har­joit­te­lulla tar­koi­tet­tiin Per­he­kes­kus Vii­si­kon kou­lu­tus- ja työ­noh­jaus­ko­ko­nai­suu­dessa oman keho­mie­len koko­nai­suu­den hyväk­sy­vää havain­noin­tia sekä havain­noi­dun ymmär­tä­mistä ja sanoit­ta­mista. Kou­lu­tus­pro­ses­sissa pyrit­tiin opis­kel­ta­van teo­rian, yhtei­sen tut­ki­mi­sen, tree­naa­mi­sen ja pien­ten arjessa sovel­ta­vien kokei­lu­jen kautta luo­maan yhdessä vii­sik­ko­maista tapaa tehdä vakaut­ta­vaa ja kan­nat­te­le­vaa työtä las­ten­suo­je­lu­työn vaih­te­le­vissa tilan­teissa.

Vakauttaminen lastensuojelutyössä

Työ­ka­luiksi kou­lu­tus­pro­ses­sissa vali­koi­tui­vat las­ten­suo­je­lu­työssä tuttu John Bowl­byn kiin­ty­mys­suh­de­teo­ria ja Pierre Jane­tin trau­man vai­heit­tai­sen vakaut­ta­mi­sen peri­aat­teet sekä trau­ma­teo­ria. Nämä teo­riat kul­mi­noi­tu­vat kon­kreet­ti­sim­min sie­toik­kuna-käsit­tee­seen, jota käy­tet­tiin ensim­mäi­sestä kou­lu­tus­ker­rasta läh­tien oman havain­noin­nin apu­vä­li­neenä ja kehyk­senä tee­malla ” Mitä minussa tapah­tuu nyt?”

Vakaut­ta­mi­nen tar­koit­taa kes­kit­ty­mistä trau­man jät­tä­mien kehol­lis­ten, emo­tio­naa­lis­ten ja kog­ni­tii­vis­ten oirei­den vähen­tä­mi­seen – sitä kuinka tur­vassa ole­mi­sen koke­mus palau­tuu. Tähän pääs­tään esi­mer­kiksi tut­ki­malla tapoja sää­dellä omaa vireys­ti­laa.

Vakaut­ta­mista on tar­peel­lista ja mah­dol­lista tehdä lähes missä tahansa ihmis­suh­de­työssä – eri­tyi­sesti las­ten­suo­je­lu­työssä. Trau­man hoi­ta­mi­nen ja sen käsit­tely sen sijaan tapah­tuu psy­ko­te­ra­piassa.

Tietoisuustaidon harjoittelu on oman kehomielen hyväksyvää havainnointia, havainnoidun ymmärtämistä ja sanoittamista.

Vakaut­ta­mis­vai­heessa tie­toi­suus­tai­toja har­joit­ta­malla sekä työn­te­ki­jät että asiak­kaat oppi­vat pitä­mään virey­tensä sie­toik­ku­nan puit­teissa tun­nis­ta­malla omia yli- ja ali­vi­rey­den tilo­jen lau­kai­si­joita. Tun­nis­ta­malla omia val­pas­tu­mi­sen het­kiä voi tar­vit­taessa vält­tää tilan­teita, jotka aiheut­ta­vat sää­te­ly­häi­riötä tai vakaut­taa itse­ään näissä tilan­teissa.

Keho avaimena sietoikkunaan ja sietokykyyn

Sie­toik­kuna on yksin­ker­tai­suu­des­saan hyvä käsite ja väline ymmär­tää itsessä tapah­tu­vaa ja eri­lais­ten kehol­lis­ten viriä­mis­ten tar­koi­tuk­sen­mu­kai­suutta eri tilan­teissa. Sie­toik­ku­naan voi kuvi­tella ylä- ja ala­kar­mit, jol­loin voi tun­nis­taa rajat, mil­loin oma sie­to­kyky alkaa ylit­tyä eli mil­loin kokee uhan tai hädän oloja.

Oma vireys­tila ker­too itselle, mitä juuri nyt tapah­tuu kehossa ja mie­lessä. Se aut­taa havain­noi­maan itseä ja ympä­ris­töä sekä suun­tau­tu­maan ja teke­mään valin­toja ympä­ris­tössä.

Sopi­valla vireys­vyö­hyk­keellä eli tur­val­li­sissa, ”ei hätää” ‑arjen oloissa ihmi­nen kyke­nee tut­ki­maan eli oppi­maan ja teke­mään työtä avoi­mella ja ute­li­aalla asen­teella. Kiin­ty­mi­nen, leik­ki­mi­nen, hoi­vaa­mi­nen ja hoi­vat­ta­vana ole­mi­nen, liit­ty­mi­nen toi­siin, esi­mer­kiksi ver­tai­siin ja yhtei­söi­hin, kuten myös sek­su­aa­li­suu­den toteut­ta­mi­nen on mah­dol­lista vailla uhkaa ja pel­koa. Ener­gian sää­tely eli nuk­ku­mi­nen, syö­mi­nen ja itsestä huo­leh­ti­mi­nen suju­vat.

Kun koemme ole­vamme tur­vassa, olemme haluk­kaita vuo­ro­vai­ku­tuk­seen ympä­ris­tön kanssa. Vuo­ro­vai­ku­tus kui­ten­kin estyy, jos tul­kit­semme ympä­ris­tön ärsyk­keet uhkaa­viksi. Tul­kin­nat lau­kai­se­vat puo­lus­tus­stra­te­giat: vireys­taso nousee tai las­kee.

Trau­masta kär­si­vät ovat usein trau­maat­tis­ten tapah­tu­mien her­kis­tä­miä, jol­loin heillä on hyvin matala ärsy­ke­kyn­nys suh­teel­li­sen vähäi­sille stres­si­te­ki­jöille. He rea­goi­vat men­nei­syy­dessä tar­koi­tuk­sen­mu­kai­siksi osoit­tau­tu­neilla äärim­mäi­sillä vireys­ti­loilla suo­jau­tu­mis­kei­noina. Fokusoi­du­taan hen­kiin jää­mi­seen, jol­loin ajat­telu- sekä muis­ti­toi­minta on ongel­mal­lista.

Kun koemme olevamme turvassa, olemme halukkaita vuorovaikutukseen ympäristön kanssa.

Miten tämä kaikki näkyy arjen las­ten­suo­je­lu­työssä? Häm­men­nystä voi esi­mer­kiksi aiheut­taa tilanne, missä pala­ve­rin jäl­keen joku osa­puo­lista toteaa, ettei jos­ta­kin asiasta ole ollen­kaan puhuttu tai jota­kin asiaa ei ole tapah­tu­nut. Tämä luo tar­peen miet­tiä, miten jän­nit­tei­siä tilai­suuk­sia voi­tai­siin etu­kä­teen vakaut­taa ja aut­taa osal­lis­tu­jia pysy­mään sopi­vassa vireys­ti­lassa eli sie­toik­ku­nassa ja läsnä.

Kehon ja mielen linkittyminen kiintymyssuhteessa

Kiin­ty­mys­suh­de­teo­ria on teo­ria itse­sää­te­lystä ja vuo­ro­vai­kut­tei­sesta sää­te­lystä. Teo­rian havain­not ovat aut­ta­neet ymmär­tä­mään sijoi­tet­tu­jen ja adop­toi­tu­jen las­ten sopeu­tu­mi­seen liit­ty­viä vai­keuk­sia sekä oirei­lua. Ymmär­rys kiin­ty­mys­suh­teista haas­taa kehit­tä­mään uusia työ­ta­poja ja aut­taa tuke­maan kiin­nit­ty­mistä, olipa kyseessä lapsi, nuori tai koko­nai­nen perhe. Työn­te­ki­jän näkö­kul­masta teo­ria antaa avai­mia tar­kas­tella myös omaa koke­mus­his­to­riaa.

Kiin­ty­mys­suh­de­teo­ria kuvaa, miten lap­sen var­hais­ke­hi­tystä sää­te­lee tur­val­li­suu­den tarve ja pyr­ki­mys pysy­tellä hädän het­kellä mah­dol­li­sim­man lähellä hoi­ta­jaa. Kes­kei­nen käsite teo­riassa on tur­val­li­suus ja aikui­sen toi­mi­mi­nen lap­selle tur­va­sa­ta­mana, josta lapsi pon­nis­taa tut­ki­mus­ret­kille omaan tah­tiin.

Kiin­ty­mis­tarve koe­taan ja ilmais­taan ensi­si­jai­sesti kehol­li­sesti. Hoi­vaa­jan toi­men­pi­teet, ais­tiyh­teys, sanoit­ta­mi­nen ja lap­sen fyy­si­nen koh­telu lin­kit­tä­vät lap­sen kehon ja mie­len koke­muk­set toi­siinsa, ja lap­selle sisäis­tyy malli tur­val­li­sesta suh­teesta. Hänelle muo­dos­tuu myös kyky sää­dellä, sie­tää ja ennus­taa ympä­ris­töä. Hoi­vaa­mi­nen ja kiin­ty­mys­suhde muo­dos­ta­vat kan­nat­te­le­van ympä­ris­tön, jossa ”lapsi on sylissä ja mie­lessä”. Samalla luo­daan puit­teet elä­män­mit­tai­sille virey­den ja tun­teit­ten sää­te­lyyn – itse­sää­te­lyyn – liit­ty­ville tai­pu­muk­sille: kiin­ty­mis­ko­ke­muk­set opet­ta­vat sää­te­le­mään reak­tioita niin sisäi­siin kuin ulkoi­siin virik­kei­siin.

Häiriöt kiintymyssuhteissa

Var­hai­set häi­riöt kiin­ty­mys­suh­teissa aiheut­ta­vat hait­taa ja hei­ken­tä­vät kykyä sää­dellä vireyttä sekä käyt­tää toista apuna hädän het­killä. Ne liit­ty­vät tär­keällä tavalla sie­toik­ku­naan ja sen levey­teen. Esi­mer­kiksi kun lap­sesta huo­leh­di­taan hyvin, hänen voi­mansa riit­tä­vät kave­rei­den kanssa tou­hua­mi­seen, leik­ki­mi­seen, uuden oppi­mi­seen, eikä hänen tar­vitse stres­sata arki­päi­västä sel­viä­mi­sestä.

Hädän het­killä hän osaa sää­dellä olo­aan itse ja toi­sen avulla. Hänen vireys­ti­lansa on sie­toik­ku­nassa, joka on var­sin leveä ja antaa mah­dol­li­suu­den moniin arki­siin tou­hui­hin ilman tipah­ta­mista yli- tai ali­vi­reys­ti­laan.

Tur­vat­to­man ja lai­min­lyö­dyn lap­sen voi­mat sen sijaan hupe­ne­vat oman sisäi­sen maa­il­man ja mie­len tasa­pai­noi­luun, eivätkä ne riitä ulko­maa­il­man toi­miin. Hänen sie­toik­ku­nansa on kapea ja herkkä altis­tu­maan ali-ja yli­vi­reys­ti­loille. Yhteys sisäi­siin tiloi­hin ja kehoon on puut­teel­li­nen tai kat­ken­nut: hän ei tun­nista omia olo­jaan eikä osaa pyy­tää apua tai käyt­tää toista apuna hädäs­sään.

Lap­suu­den tär­keim­mällä kiin­ty­mys­suh­teella on suuri vai­ku­tus sii­hen, mil­lai­siksi aikui­suu­den tär­keät kiin­ty­mys­suh­teet muo­dos­tu­vat. Sisäis­ty­nyt kiin­ty­mys­malli siir­tyy osin saman­kal­tai­sena aikui­suu­den lähei­siin ihmis­suh­tei­siin ja ohjaa myö­hem­min elä­mässä ihmi­sen käyt­täy­ty­mistä, suh­tau­tu­mista lähei­siin ihmi­siin sekä kykyä luot­taa itseensä ja mui­hin.

Laiminlyödyn lapsen voimat hupenevat oman sisäisen maailman ja mielen tasapainoiluun, eivätkä ne riitä ulkomaailman toimiin.

Pit­kit­ty­neet kiel­tei­set tunne- ja fysio­lo­gi­set tilat (kaoot­ti­nen kiin­ty­mys­suhde, 80 pro­sent­tia kal­toin­koh­del­luista lap­sista) joh­ta­vat kyp­sy­mät­tö­mään ja tehot­to­maan etuot­sa­loh­koon liit­ty­vään sää­te­lyyn. Se ilme­nee tun­tei­den epä­va­kau­tena, häi­riöinä sosi­aa­li­sissa suh­teissa, huo­nona kykynä sie­tää stres­siä ja kog­ni­tii­vi­sena jäsen­tä­mät­tö­myy­tenä ja seka­vuu­tena. Seu­rauk­sena on usein dis­so­si­aa­tio­häi­riöitä ja aggres­siota. Työn­te­ki­jän haaste on aut­taa ali-ja yli­vi­reys­ti­lo­jen kanssa kamp­pai­le­via asiak­kaita kehit­tä­mään sää­te­ly­ky­kyä eli pyr­kiä sie­toik­ku­nan leven­tä­mi­seen.

Ymmärrä trauma

Trau­ma­ti­soi­tu­mi­sessa yksi­lön psyyk­ki­nen sie­to­kyky ylit­tyy. Altis­tu­taan yli­voi­mai­sen voi­mak­kaalle ulkoi­selle tapah­tu­malle, jol­loin koe­taan avut­to­muutta, ja aiem­mat taval­li­set sel­viy­ty­mis­kei­not rik­kou­tu­vat. Trau­ma­ti­soi­tu­mi­nen tapah­tuu sie­toik­ku­nan yli- ja ali­vi­rey­sa­lueilla.

Trau­ma­ti­soi­tu­neilla, esi­mer­kiksi kal­toin­koh­del­luilla ja lai­min­lyö­dyillä lap­silla ja nuo­rilla kyky rea­goida jous­ta­vasti ympä­ris­tön virik­kei­siin on häi­riin­ty­nyt. Trau­ma­pe­räi­nen hor­mo­ni­tuo­tanto ja fyy­si­set toi­min­ta­mal­lit akti­voi­tu­vat auto­maat­ti­sesti. He rea­goi­vat lau­kai­se­viin ärsyk­kei­siin irra­tio­naa­li­silla reak­tioilla, jotka ovat epä­tar­koi­tuk­sen­mu­kai­sia ja vahin­gol­li­sia nyky­het­ken tilan­teessa.

Esi­mer­kiksi muille huo­maa­mat­to­mat eleet, ilmeet tai äänen­sä­vyt saat­ta­vat joh­taa äkil­li­seen mal­tin menet­tä­mi­seen, jäh­met­ty­mi­seen tai totaa­li­seen avut­to­muu­teen, mikä häm­men­tää sekä lasta tai nuorta itse­ään että muita.

Jos trau­man mer­ki­tystä hen­ki­lön his­to­riassa ei huo­mioida, hänen tun­teensa ja toi­mensa vai­kut­ta­vat suh­teet­to­milta sekä oudoilta. Oireet syn­nyt­tä­vät häpeän tun­teita ja häm­men­nystä. Esi­mer­kiksi rau­hal­li­selta vai­kut­tava per­he­ta­paa­mi­nen voi yhtäk­kiä pää­tyä kiih­ke­ään tun­teen­pur­kauk­seen, asiak­kaan pai­kalta pois­tu­mi­seen ja epä­tie­toi­seen häm­men­nyk­seen. Vää­rät tul­kin­nat voi­vat syn­nyt­tää ran­kai­se­via käy­tän­töjä: ”ilkeä ihmi­nen” tai ”olen huono ohjaaja”. Väärä tul­kinta lisää häpeän, oirei­lun ja arvot­to­muu­den tun­teen kehää.

Jos trauman merkitystä henkilön historiassa ei huomioida, hänen tunteensa ja toimensa vaikuttavat suhteettomilta sekä oudoilta.

Mer­kit­tävä löy­dös trau­ma­ti­soi­tu­nei­den oirei­den tut­ki­muk­sissa on ollut, että stres­si­ti­lan­teissa toi­min­nan sää­te­lystä ja ohjauk­sesta vas­taa­vien aivoa­luei­den aktii­vi­suus las­kee. Trauma akti­voi­tuu hen­gi­tyk­sessä, eleissä, ais­ti­muk­sissa, liik­keissä, emoo­tioissa ja aja­tuk­sissa: olen­naista akti­voi­tu­mi­sen koh­dissa on aut­taa hätään­ty­nyt takai­sin sie­toik­ku­naan. Työs­ken­tely trau­ma­ti­soi­tu­nei­den kanssa on estei­den koh­taa­mista ja nii­den voit­ta­mista. Inhi­mil­li­nen koh­taa­mi­nen ja kon­takti ovat tär­keitä fysio­lo­gi­sen sää­te­lyn kan­nalta. Ihmi­suh­det­rauma kui­ten­kin usein joh­taa lähei­syy­den pel­koon.

Tur­va­ton kiin­ty­mys­suhde ja trau­ma­ti­soi­tu­mi­nen kat­ko­vat kehon ja mie­len yhteyk­siä. Vakaut­ta­mi­sen ja raken­tu­van tur­van myötä kyke­nemme sie­tä­mään omia olo­jamme parem­min ja lopulta raken­ta­maan kat­ken­neita yhteyk­siä uudel­leen. Ihmis­suh­de­työssä ne vie­vät mei­dät työn­te­ki­jät usein myös ydin­ky­sy­mys­ten äärelle: Miksi teen tätä työtä? Miksi olen hakeu­tu­nut juuri tähän työ­hön? Mitkä ovat omat arvoni?

Kohti vakauttavaa toimintamallia lastensuojelutyössä

Vakauttamisen tavoitteena on, että asiakkaan ja työntekijän oma kehollisten tapahtumien tunnistaminen kehittyy ja taito vakauttaa oma kokemus vahvistuu. Ytimenä on sietoikkunan leventäminen.

 

Kehollinen työskentely alkaa työntekijän omasta oivalluksesta

“Yllä­tyin, kun minulle sel­visi kou­lu­tuk­sen oikea luonne – matka itseen.”

Asia­kasta on han­kala innos­taa tut­ki­maan kehon vireys­ti­loja, jos työn­te­ki­jänä ei innostu oman kehon toi­min­nan tut­ki­mi­sesta. On har­joi­tel­tava ja tutus­tut­tava oma­koh­tai­sesti kehossa viriä­vään: mil­lai­sia ais­ti­muk­sia huo­maan tänään kehos­sani, pis­te­lyä, läm­pöä, kyl­myyttä, ras­kautta, kipua. Mitä aja­tuk­sia, tun­teita ja mie­li­ku­via viriää? Miten olen itse läsnä tässä het­kessä? Miten havain­noin, onko asia­kas läsnä vai jo yli- tai ali­vi­rey­dessä? Vakaut­ta­van työs­ken­te­lyn perusta on työn­te­ki­jän orien­taa­tio ja halu luoda asiak­kaalle tur­val­li­set sekä luot­ta­muk­sel­li­set olo­suh­teet vakau­tua.

Amma­tik­seen lap­sen ja nuo­ren kas­va­mi­sen tukena ja ohjaa­jana toi­miessa on tär­keää olla tie­toi­nen omasta koke­mus- ja kas­vu­his­to­rias­taan sekä sii­hen vai­kut­ta­vista teki­jöistä.

Oma kiin­ty­mys­suh­de­työ­malli, työs­tä­mät­tö­mät mene­tyk­set, kipu­pis­teet ja trau­ma­ko­ke­muk­set on tär­keää työs­tää läpi, jotta ne eivät vai­kuta tie­dos­ta­mat­to­mina koh­taa­mi­sissa las­ten, per­hei­den ja työ­to­ve­rei­den kanssa.

Vii­si­kossa keho­työs­ken­te­lyä ja jäl­jit­tä­mis­har­joi­tuk­sia teh­täessä tuli näky­väksi, että keho­tun­te­mus­ten tut­ki­mi­nen ja nii­hin pysäh­ty­mi­nen ei ole joka­päi­väistä ja tut­tua. Har­joi­tuk­sissa jou­dut­tiin epä­mu­ka­vuusa­lu­eelle – tai oikeas­taan roh­keus­a­lu­eelle – ja opit­tiin pal­jon sekä itsestä että mah­dol­li­suuk­sista työssä.

Mallinna turvallisuutta

Yhteis­työ­suh­detta aloi­tet­taessa tur­val­li­suu­den ja enna­koi­ta­vuu­den raken­ta­mi­nen on perus­kivi ja läh­tö­kohta. Tur­val­li­suutta voi var­mis­taa aloit­ta­malla yhtei­sen tapaa­mi­sen esi­mer­kiksi kysy­mällä asiak­kaalta ”Missä sinun on mukava istua täällä työ­huo­nees­sani? Mistä huo­maat, että se on mukava paikka?”

On sel­vi­tet­tävä yhdessä, mitä tur­val­li­suus asiak­kaan koke­mana kon­kreet­ti­sesti tar­koit­taa. On tär­keää tehdä yhteis­työ­so­pi­mus työs­ken­te­lylle, jossa kehol­li­suus voi koke­muk­sena olla uusi ja pelot­ta­va­kin ele­mentti.

Kes­kus­te­le­mi­nen tai toi­mi­mi­nen tulee voida pysäyt­tää, kun lii­ku­taan sie­to­ky­vyn – ja siis sie­toik­ku­nan – rajoilla. Avain han­ka­lien olo­jen havait­se­mi­seen on kehossa tapah­tu­van tun­nis­ta­mi­nen.

Stop-mer­kin käy­töstä han­ka­lan olon tul­lessa voi­daan sopia, jol­loin asiak­kaan kyky sää­dellä itse vireys­ti­lo­jaan kehit­tyy. Merk­kiä voi käyt­tää niin asia­kas kuin työn­te­kijä. Yhtei­sen ymmär­ryk­sen syn­ty­mi­sen edis­tä­mi­seksi työn­te­ki­jän asen­teen on hyvä olla ”auta minua aut­ta­maan sinua” ‑hen­ki­nen.

“Puhuin asiak­kaan kanssa edel­li­sen vii­kon tun­teita herät­tä­västä tapah­tu­masta. Asiak­kaan ker­toessa huo­ma­sin, että hänen puheensa kiih­tyi ja alkoi pouk­koilla, keho jän­nit­tyi ja hänen kat­seensa alkoi vael­lella huo­neessa.
Kysyin, tun­tui­siko sopi­valta het­ken aikaa kään­tää huo­mio kehoon ja kuun­nella, mitä kehossa tapah­tuu juuri nyt. Asia­kas pysäh­tyi, totesi hen­gi­tyk­sen ole­van kiih­ty­nyttä ja vat­san kiris­ty­neen ja käsien hikoa­van. Asiak­kaan kanssa jää­tiin seu­raa­maan kehol­li­sia tapah­tu­mia, jotka het­ken kulut­tua hil­jal­leen rau­hoit­tui­vat. Tämän jäl­keen itse asian käsit­tely onnis­tui parem­min.”

Psykoedukaatio – kerro, mistä on kyse

Vireys­ti­lo­jen sää­te­ly­pul­mien kanssa pai­ni­vat kai­paa­vat ymmär­rystä oirei­lul­leen. Sie­toik­kuna-käsit­teen selit­tä­mi­nen ja tut­ki­mi­nen asiak­kaan kanssa sel­ven­tää kehon ja mie­len oirei­lun tar­koi­tuk­sen­mu­kai­suutta uhan ja tur­vat­to­muu­den koke­mus­ten seu­rauk­sena. Esi­mer­kiksi pai­na­jai­set, her­mos­tu­nei­suus ja paniik­ki­reak­tiot vireys­ti­lo­jen vaih­te­lui­neen ovat nor­maa­leja seu­raa­muk­sia, eivät mie­li­ku­vi­tuk­sen tuo­tetta.

Tieto hel­pot­taa ja nor­ma­li­soi omia koke­muk­sia, ”en ole yksin olois­sani”.

Vii­si­kossa sie­toik­kuna-käsite jäi vah­vim­min elä­mään arkeen. Siitä muo­dos­tui kuin yhtei­nen kieli teh­dyille havain­noille. Sie­toik­ku­naa käsi­tel­tiin asiak­kai­den kanssa, ja monet heistä ovat koke­neet löy­tä­neensä ymmär­rystä joko omalle tai jon­kun per­heen­jä­se­nen ololle.

Ren­tou­tu­mis­har­joi­tuk­set ovat niin ikään jää­neet elä­mään arkeen kei­nona vah­vis­taa asiak­kai­den – ja työn­te­ki­jöi­den sie­toik­ku­naa.

Auta löytämään voimanlähteet

Vakaut­ta­vaan työs­ken­te­lyyn kuu­luu asiak­kaan resurs­sointi, joka tar­joaa pus­ku­rin ympä­ris­tön luo­man stres­sin ja yksi­lön stres­saan­tu­mi­sen väliin. Resurs­sit ovat tai­toja, asioita, suh­teita ja pal­ve­luja, jotka tar­joa­vat tur­val­li­suutta, tun­teen itsestä, yhtey­destä ja eril­li­syy­destä toi­siin riip­pu­matta siitä, mitä ympä­ris­tössä tapah­tuu.

On yleensä helppo tun­nis­taa, min­kä­lai­sia sel­viy­ty­mis­kei­noja on käy­tössä uhan ja tur­vat­to­muu­den het­kellä. Näitä voi olla tilan­teesta pois läh­te­mi­nen, tun­teen pur­kauk­set tai jäh­met­ty­mi­nen. Resurs­soin­nissa tuemme asiak­kaita tun­nis­ta­maan ja löy­tä­mään voi­ma­va­ro­jaan, joita he käyt­tä­vät ja joi­den avulla ken­ties tie­dos­ta­mat­taan vah­vis­ta­vat sie­toik­ku­naansa.

Resurs­sit voi­vat olla esi­mer­kiksi kehol­li­sia, psy­ko­lo­gi­sia, hen­gel­li­siä, ihmis­suh­tei­siin liit­ty­viä, mate­ri­aa­li­sia, luo­vuu­teen tai luon­toon liit­ty­viä toi­min­toja.

Hen­gi­tyk­seen liit­ty­vät inter­ven­tiot voi­vat tuoda arvo­kasta apua monen­lais­ten oirei­den hal­lin­taan, ener­gia­ta­son nos­ta­mi­seen tai tyyn­ty­mi­seen, siis ali- ja yli­vi­reys­ti­lo­jen sää­te­lyyn.

Jos­kus hen­gi­tyk­sen tut­ki­mi­nen voi toi­mia trau­ma­ti­soi­tu­neella voi­mak­kaan ahdis­tuk­sen lau­kai­si­jana, joten on tär­keää tut­kia yhdessä tur­val­li­sesti, mil­lai­nen hen­gi­tys tun­tuu vakaut­ta­valle ja miel­lyt­tä­välle.

“Läs­nä­olon har­joi­tuk­set ja lyhyet ren­tou­tuk­set lisää­vät itsel­läni palau­tu­mis­ky­kyä sekä työ­päi­vän aikana että päi­vän päät­teeksi. On tär­keää tehdä har­joi­tuk­set ensin itse ja ottaa sit­ten vasta ne käyt­töön asiak­kait­ten kanssa.”

Tue keinoja harjoitella tietoisuustaitoja

Tie­toi­suus­tai­toja ope­tel­lessa ei tar­vitse olla trau­ma­ti­soi­tu­nut. Jokai­nen meistä tun­nis­taa, kuinka hel­posti mieli vael­taa men­neissä pet­ty­myk­sissä tai tule­vai­suu­den odo­tuk­sissa. Tie­toi­suus­tai­dot aut­ta­vat meitä tun­nis­ta­maan ja erot­ta­maan eili­sen tästä het­kestä. Kyke­nemme raken­ta­maan itsel­lemme pik­ku­hil­jaa tur­vaa hyväk­sy­mällä kehomme ja mie­lemme eri­lai­set tilat.

“Teimme jäl­jit­tä­mis­har­joi­tuk­sen haas­ta­vasta tilan­teesta. Sain hyvin kiinni tilan­teen herät­tä­mistä tun­teista ja omassa kehossa tapah­tu­neista muu­tok­sista. Pei­laus aut­toi tun­nis­ta­maan tilan­teessa tapah­tu­nutta. Asia­kas voi olla hukassa ja työn­te­kijä imu­roida asiak­kaan tun­teet itseensä. Työn­te­ki­jänä tun­nis­tin omat tun­teeni ja onnis­tuin erot­ta­maan ne asiak­kaan tun­teista. Pur­ka­mi­sen mer­ki­tys kir­kas­tui.”

Asiakas osaa itse, kun hänellä on siihen mahdollisuus

“Jokai­sella on mah­dol­li­suus saada eheä elämä taus­toista huo­li­matta.”

Ei ole aina helppo jat­kaa eteen­päin, jos omaan his­to­ri­aan liit­tyy tus­kal­li­sia koke­muk­sia. Jokai­nen meistä kui­ten­kin kyke­nee teke­mään havain­toja itses­tään ja ole­maan läsnä itsel­leen. Vakaut­ta­mis­työssä työn­te­ki­jöi­den­kin täy­tyy antau­tua jol­le­kin, mistä ei vielä tie­detä ja luot­taa sii­hen, että asia­kas osaa itse. Työn­te­kijä on mat­kalla mukana tukena ja oppaana.

Kehomme havain­nointi yhdessä on erään­lai­nen labo­ra­to­rio, jossa voimme saada tie­toa itsel­täm­me­kin salassa ole­vista sopu­koista ja luoda yhteistä ymmär­rystä, jonka poh­jalta on mah­dol­lista pik­ku­hil­jaa kokeilla uusia tapoja olla ja elää tois­ten kanssa.

Vireys­ti­lan sää­te­lyn vah­vis­tu­mi­nen on hidas pro­sessi ja sää­te­lyä tulee har­joi­tella. Keho oppii vähi­tel­len ymmär­tä­mään vaa­ran ole­van ohi ja alkaa elää nyky­het­ken todel­li­suu­dessa. Kes­keistä on saada koke­mus, että on tur­val­lista olla omassa kehossa ja mie­lessä.

“Asia­kas­ti­lan­teessa 9‑vuotias poika huo­masi itse levot­to­muu­tensa lisään­ty­mi­sen. Hän kat­soi minua ja kysyi, meneekö nyt yli­vi­rey­den puo­lelle. Ilman vas­tausta hän lait­toi kädet rin­nalle ja vat­salle, kuten olimme jo monesti yhdessä har­joi­tel­leet, pysäh­tyi ja tyyn­tyi. Sit­ten jat­koimme Afri­kan täh­den pelaa­mista.”

 

Anne Kark­ku­nen
LitM, KM (eri­tyis­pe­da­go­giikka), psy­ko­draa­maoh­jaaja, työ­noh­jaaja, sen­so­mo­to­ri­nen psy­ko­te­ra­pia I vaihe
Enna­voima Oy

Riikka Lit­silä
psy­ko­logi, trau­map­sy­ko­te­ra­piao­pis­ke­lija
Per­he­kes­kus  Vii­sikko,  Päi­jät-Hämeen Hyvin­voin­ti­kun­tayh­tymä

Aki Miet­ti­nen
sosio­nomi, psy­ko­draa­maoh­jaaja, työ­noh­jaaja, trau­map­sy­ko­te­ra­peut­tio­pis­ke­lija
Tmi Aki Pet­teri Miet­ti­nen

 

Viisikon koulutuskokonaisuus

Per­he­kes­kus Vii­sikko on Hol­lo­lassa sijait­seva, nykyi­seen Päi­jät-Hämeen Hyvin­voin­ti­kun­tayh­ty­mään kuu­luva las­ten­suo­je­lu­lai­tos, jossa toteu­te­taan sijais­huol­toa ja per­he­kun­tou­tusta. Tarve kou­lu­tuk­selle ja trau­maym­mär­ryk­sen lisään­ty­mi­selle nousi työyh­tei­söstä itses­tään.

Kou­lu­tus koos­tui nel­jästä koko päi­vän lähio­pe­tus­päi­västä. Päi­vien välillä työs­ken­nel­tiin 3–4 hen­gen opin­to­pii­reissä lukien ja käsi­tel­len D. J. Sie­ge­lin Aivo­myrsky-kir­jaa. Lisäksi teh­tiin keho­har­joi­tuk­sia, tut­kit­tiin ja kehi­tel­tiin omia tapoja vai­kut­taa vireys­ti­laan.

Vii­si­kon psy­ko­logi osal­lis­tui fasi­li­taat­to­rin roo­lissa kaik­kiin opin­to­pii­ri­ta­paa­mi­siin koko kou­lu­tus­pro­ses­sin ajan. Fasi­li­taat­to­rin teh­tävä oli innos­taa ja moti­voida opin­to­pii­rejä sekä edis­tää ryh­män­jä­sen­ten osal­lis­tu­mista ja työs­ken­te­lyä. Kou­lu­tuk­sessa luo­tiin tut­kiva, avoin ja leik­kivä oppi­mis­pro­sessi. Lin­jasta sovit­tiin yhdessä, mikä teki sen mah­dol­li­seksi ja tur­val­li­seksi. Kou­lu­tuk­sessa har­joi­tel­tiin vakau­tu­mista, kehon luku­tai­toa, jäl­jit­te­lyä ja sanoit­ta­mista.

Las­ten­suo­je­lu­työn vaih­te­le­vat tilan­teet ja koke­muk­set arki­sista koh­taa­mi­sista kitey­tyi­vät kou­lu­tuk­sen yti­menä työn­te­ki­jässä itses­sään tapah­tu­vaan: työn­te­kijä jou­tuu usein koke­maan trau­ma­ti­soi­tu­neen asiak­kaan rin­nalla samat tun­teet, mitä asia­kas on koke­nut tai kokee. Työ­ti­lan­teita tut­kit­tiin draa­ma­työs­ken­te­lyllä.

Käy­tössä oli myös men­ta­li­saa­tion käsite. Men­ta­li­saa­tio on herk­kyyttä havaita itsen ja toi­sen tun­teita, aja­tuk­sia, usko­muk­sia ja aiko­muk­sia. ”Mitä­hän lapsi tai nuori mah­taa kokea toi­mies­saan tai rea­goi­des­saan noin?