”Sydän takoo, hengitys tihenee, ajatukset karkai­levat, on vaikea fokusoitua” Lasten­suo­je­lu­työssä tilanteet tapah­tuvat ja vaihte­levat nopeasti, eikä omia kehon ja mielen tiloja ehdi havain­noida. Hollo­lassa perhe­keskus Viisi­kossa aiheeseen paneu­duttiin pitkässä koulu­tus­ko­ko­nai­suu­dessa, jonka anti ja oival­lukset on koottu tähän artikkeliin.

 

Miten itse työnte­kijänä pystyy olemaan suhteen osapuolena, vakaana, vastaa­not­tavana ja luotta­misen kykyä vahvis­tavana? Miten olla läsnä sellaisena henkilönä, josta lapsi, nuori tai vanhempi voi pitää kiinni, jonka hän voi torjua tai jonka puoleen kääntyä ilman huolta rangais­tuk­sesta? Miten nähdä asiakkaan oireh­dinnan taakse ja auttaa, vaikka tilanne tuntuu sietä­mät­tö­mältä, risti­rii­tai­selta ja kaoottiselta?

Muun muassa näitä kysymyksiä pohdittiin Perhe­keskus Viisi­kossa, jossa toteu­tettiin seitsemän kuukauden pituinen vakaut­tavan työotteen mukainen, kehol­li­suuteen painottuva Tietoi­suus­taito -koulutus- ja työnohjausprosessi.

Tietoi­seksi tuleminen omasta itsestä, suhteesta toisiin ja yhtei­söstä tekee mahdol­li­seksi oman elämän­voiman hahmot­ta­misen: mikä tuottaa elämän­voimaa ja mikä sitä kuluttaa. Tietoi­suus­taito on elämisen taitoa ja sen viljelyä, pysäh­ty­mistä ihmisyyden kysymysten äärelle: kuka olen, mitä ajattelen, tunnen ja uskon, millainen mieli elämälläni on.

Tietoi­suus­taidon harjoit­te­lulla tarkoi­tettiin Perhe­keskus Viisikon koulutus- ja työnoh­jaus­ko­ko­nai­suu­dessa oman kehomielen kokonai­suuden hyväk­syvää havain­nointia sekä havain­noidun ymmär­tä­mistä ja sanoit­ta­mista. Koulu­tus­pro­ses­sissa pyrittiin opiskel­tavan teorian, yhteisen tutki­misen, treenaa­misen ja pienten arjessa sovel­tavien kokei­lujen kautta luomaan yhdessä viisik­ko­maista tapaa tehdä vakaut­tavaa ja kannat­te­levaa työtä lasten­suo­je­lutyön vaihte­le­vissa tilanteissa.

Vakaut­ta­minen lastensuojelutyössä

Työka­luiksi koulu­tus­pro­ses­sissa valikoi­tuivat lasten­suo­je­lu­työssä tuttu John Bowlbyn kiinty­mys­suh­de­teoria ja Pierre Janetin trauman vaiheit­taisen vakaut­ta­misen periaatteet sekä trauma­teoria. Nämä teoriat kulmi­noi­tuvat konkreet­ti­simmin sietoikkuna-käsit­teeseen, jota käytettiin ensim­mäi­sestä koulu­tus­ker­rasta lähtien oman havain­noinnin apuvä­li­neenä ja kehyksenä teemalla ” Mitä minussa tapahtuu nyt?”

Vakaut­ta­minen tarkoittaa keskit­ty­mistä trauman jättämien kehol­listen, emotio­naa­listen ja kogni­tii­visten oireiden vähen­tä­miseen – sitä kuinka turvassa olemisen kokemus palautuu. Tähän päästään esimer­kiksi tutki­malla tapoja säädellä omaa vireystilaa.

Vakaut­ta­mista on tarpeel­lista ja mahdol­lista tehdä lähes missä tahansa ihmis­suh­de­työssä – erityi­sesti lasten­suo­je­lu­työssä. Trauman hoita­minen ja sen käsittely sen sijaan tapahtuu psykoterapiassa.

Tietoisuustaidon harjoittelu on oman kehomielen hyväksyvää havainnointia, havainnoidun ymmärtämistä ja sanoittamista.

Vakaut­ta­mis­vai­heessa tietoi­suus­taitoja harjoit­ta­malla sekä työnte­kijät että asiakkaat oppivat pitämään virey­tensä sietoik­kunan puitteissa tunnis­ta­malla omia yli- ja alivi­reyden tilojen laukai­si­joita. Tunnis­ta­malla omia valpas­tu­misen hetkiä voi tarvit­taessa välttää tilan­teita, jotka aiheut­tavat sääte­ly­häi­riötä tai vakauttaa itseään näissä tilanteissa.

Keho avaimena sietoik­kunaan ja sietokykyyn

Sietoikkuna on yksin­ker­tai­suu­dessaan hyvä käsite ja väline ymmärtää itsessä tapah­tuvaa ja erilaisten kehol­listen viriä­misten tarkoi­tuk­sen­mu­kai­suutta eri tilan­teissa. Sietoik­kunaan voi kuvitella ylä- ja alakarmit, jolloin voi tunnistaa rajat, milloin oma sietokyky alkaa ylittyä eli milloin kokee uhan tai hädän oloja.

Oma vireystila kertoo itselle, mitä juuri nyt tapahtuu kehossa ja mielessä. Se auttaa havain­noimaan itseä ja ympäristöä sekä suuntau­tumaan ja tekemään valintoja ympäristössä.

Sopivalla vireys­vyö­hyk­keellä eli turval­li­sissa, ”ei hätää” -arjen oloissa ihminen kykenee tutkimaan eli oppimaan ja tekemään työtä avoimella ja uteli­aalla asenteella. Kiinty­minen, leikki­minen, hoivaa­minen ja hoivat­tavana oleminen, liitty­minen toisiin, esimer­kiksi vertaisiin ja yhtei­söihin, kuten myös seksu­aa­li­suuden toteut­ta­minen on mahdol­lista vailla uhkaa ja pelkoa. Energian säätely eli nukku­minen, syöminen ja itsestä huoleh­ti­minen sujuvat.

Kun koemme olevamme turvassa, olemme haluk­kaita vuoro­vai­ku­tukseen ympäristön kanssa. Vuoro­vai­kutus kuitenkin estyy, jos tulkit­semme ympäristön ärsykkeet uhkaa­viksi. Tulkinnat laukai­sevat puolus­tus­stra­tegiat: vireystaso nousee tai laskee.

Traumasta kärsivät ovat usein traumaat­tisten tapah­tumien herkis­tämiä, jolloin heillä on hyvin matala ärsyke­kynnys suhteel­lisen vähäi­sille stres­si­te­ki­jöille. He reagoivat mennei­syy­dessä tarkoi­tuk­sen­mu­kai­siksi osoit­tau­tu­neilla äärim­mäi­sillä vireys­ti­loilla suojau­tu­mis­kei­noina. Fokusoi­dutaan henkiin jäämiseen, jolloin ajattelu- sekä muisti­toi­minta on ongelmallista.

Kun koemme olevamme turvassa, olemme halukkaita vuorovaikutukseen ympäristön kanssa.

Miten tämä kaikki näkyy arjen lasten­suo­je­lu­työssä? Hämmen­nystä voi esimer­kiksi aiheuttaa tilanne, missä palaverin jälkeen joku osapuo­lista toteaa, ettei jostakin asiasta ole ollenkaan puhuttu tai jotakin asiaa ei ole tapah­tunut. Tämä luo tarpeen miettiä, miten jännit­teisiä tilai­suuksia voitaisiin etukäteen vakauttaa ja auttaa osallis­tujia pysymään sopivassa vireys­ti­lassa eli sietoik­ku­nassa ja läsnä.

Kehon ja mielen linkit­ty­minen kiintymyssuhteessa

Kiinty­mys­suh­de­teoria on teoria itsesää­te­lystä ja vuoro­vai­kut­tei­sesta sääte­lystä. Teorian havainnot ovat auttaneet ymmär­tämään sijoi­tet­tujen ja adoptoi­tujen lasten sopeu­tu­miseen liittyviä vaikeuksia sekä oireilua. Ymmärrys kiinty­mys­suh­teista haastaa kehit­tämään uusia työtapoja ja auttaa tukemaan kiinnit­ty­mistä, olipa kyseessä lapsi, nuori tai kokonainen perhe. Työnte­kijän näkökul­masta teoria antaa avaimia tarkas­tella myös omaa kokemushistoriaa.

Kiinty­mys­suh­de­teoria kuvaa, miten lapsen varhais­ke­hi­tystä säätelee turval­li­suuden tarve ja pyrkimys pysytellä hädän hetkellä mahdol­li­simman lähellä hoitajaa. Keskeinen käsite teoriassa on turval­lisuus ja aikuisen toimi­minen lapselle turva­sa­tamana, josta lapsi ponnistaa tutki­mus­ret­kille omaan tahtiin.

Kiinty­mis­tarve koetaan ja ilmaistaan ensisi­jai­sesti kehol­li­sesti. Hoivaajan toimen­piteet, aistiyhteys, sanoit­ta­minen ja lapsen fyysinen kohtelu linkit­tävät lapsen kehon ja mielen kokemukset toisiinsa, ja lapselle sisäistyy malli turval­li­sesta suhteesta. Hänelle muodostuu myös kyky säädellä, sietää ja ennustaa ympäristöä. Hoivaa­minen ja kiinty­mys­suhde muodos­tavat kannat­te­levan ympäristön, jossa ”lapsi on sylissä ja mielessä”. Samalla luodaan puitteet elämän­mit­tai­sille vireyden ja tunteitten säätelyyn – itsesää­telyyn – liitty­ville taipu­muk­sille: kiinty­mis­ko­ke­mukset opettavat sääte­lemään reaktioita niin sisäisiin kuin ulkoisiin virikkeisiin.

Häiriöt kiinty­mys­suh­teissa

Varhaiset häiriöt kiinty­mys­suh­teissa aiheut­tavat haittaa ja heiken­tävät kykyä säädellä vireyttä sekä käyttää toista apuna hädän hetkillä. Ne liittyvät tärkeällä tavalla sietoik­kunaan ja sen leveyteen. Esimer­kiksi kun lapsesta huoleh­ditaan hyvin, hänen voimansa riittävät kavereiden kanssa touhua­miseen, leikki­miseen, uuden oppimiseen, eikä hänen tarvitse stressata arkipäi­västä selviämisestä.

Hädän hetkillä hän osaa säädellä oloaan itse ja toisen avulla. Hänen vireys­ti­lansa on sietoik­ku­nassa, joka on varsin leveä ja antaa mahdol­li­suuden moniin arkisiin touhuihin ilman tipah­ta­mista yli- tai alivireystilaan.

Turvat­toman ja laimin­lyödyn lapsen voimat sen sijaan hupenevat oman sisäisen maailman ja mielen tasapai­noiluun, eivätkä ne riitä ulkomaa­ilman toimiin. Hänen sietoik­ku­nansa on kapea ja herkkä altis­tumaan ali-ja ylivi­reys­ti­loille. Yhteys sisäisiin tiloihin ja kehoon on puutteel­linen tai katkennut: hän ei tunnista omia olojaan eikä osaa pyytää apua tai käyttää toista apuna hädässään.

Lapsuuden tärkeim­mällä kiinty­mys­suh­teella on suuri vaikutus siihen, millai­siksi aikui­suuden tärkeät kiinty­mys­suhteet muodos­tuvat. Sisäis­tynyt kiinty­mys­malli siirtyy osin saman­kal­taisena aikui­suuden läheisiin ihmis­suh­teisiin ja ohjaa myöhemmin elämässä ihmisen käyttäy­ty­mistä, suhtau­tu­mista läheisiin ihmisiin sekä kykyä luottaa itseensä ja muihin.

Laiminlyödyn lapsen voimat hupenevat oman sisäisen maailman ja mielen tasapainoiluun, eivätkä ne riitä ulkomaailman toimiin.

Pitkit­tyneet kielteiset tunne- ja fysio­lo­giset tilat (kaoot­tinen kiinty­mys­suhde, 80 prosenttia kaltoin­koh­del­luista lapsista) johtavat kypsy­mät­tömään ja tehot­tomaan etuot­sa­lohkoon liittyvään säätelyyn. Se ilmenee tunteiden epäva­kautena, häiriöinä sosiaa­li­sissa suhteissa, huonona kykynä sietää stressiä ja kogni­tii­visena jäsen­tä­mät­tö­myytenä ja sekavuutena. Seurauksena on usein disso­si­aa­tio­häi­riöitä ja aggres­siota. Työnte­kijän haaste on auttaa ali-ja ylivi­reys­ti­lojen kanssa kamppai­levia asiak­kaita kehit­tämään sääte­ly­kykyä eli pyrkiä sietoik­kunan leventämiseen.

Ymmärrä trauma

Trauma­ti­soi­tu­mi­sessa yksilön psyyk­kinen sietokyky ylittyy. Altis­tutaan ylivoi­maisen voimak­kaalle ulkoi­selle tapah­tu­malle, jolloin koetaan avutto­muutta, ja aiemmat taval­liset selviy­ty­mis­keinot rikkou­tuvat. Trauma­ti­soi­tu­minen tapahtuu sietoik­kunan yli- ja alivireysalueilla.

Trauma­ti­soi­tu­neilla, esimer­kiksi kaltoin­koh­del­luilla ja laimin­lyö­dyillä lapsilla ja nuorilla kyky reagoida jousta­vasti ympäristön virik­keisiin on häiriin­tynyt. Trauma­pe­räinen hormo­ni­tuo­tanto ja fyysiset toimin­ta­mallit aktivoi­tuvat automaat­ti­sesti. He reagoivat laukai­seviin ärsyk­keisiin irratio­naa­li­silla reaktioilla, jotka ovat epätar­koi­tuk­sen­mu­kaisia ja vahin­gol­lisia nykyhetken tilanteessa.

Esimer­kiksi muille huomaa­mat­tomat eleet, ilmeet tai äänen­sävyt saattavat johtaa äkilliseen maltin menet­tä­miseen, jähmet­ty­miseen tai totaa­liseen avutto­muuteen, mikä hämmentää sekä lasta tai nuorta itseään että muita.

Jos trauman merki­tystä henkilön histo­riassa ei huomioida, hänen tunteensa ja toimensa vaikut­tavat suhteet­to­milta sekä oudoilta. Oireet synnyt­tävät häpeän tunteita ja hämmen­nystä. Esimer­kiksi rauhal­li­selta vaikuttava perhe­ta­paa­minen voi yhtäkkiä päätyä kiihkeään tunteen­pur­kaukseen, asiakkaan paikalta poistu­miseen ja epätie­toiseen hämmen­nykseen. Väärät tulkinnat voivat synnyttää rankai­sevia käytäntöjä: ”ilkeä ihminen” tai ”olen huono ohjaaja”. Väärä tulkinta lisää häpeän, oireilun ja arvot­to­muuden tunteen kehää.

Jos trauman merkitystä henkilön historiassa ei huomioida, hänen tunteensa ja toimensa vaikuttavat suhteettomilta sekä oudoilta.

Merkittävä löydös trauma­ti­soi­tu­neiden oireiden tutki­muk­sissa on ollut, että stres­si­ti­lan­teissa toiminnan sääte­lystä ja ohjauk­sesta vastaavien aivoa­lueiden aktii­visuus laskee. Trauma aktivoituu hengi­tyk­sessä, eleissä, aisti­muk­sissa, liikkeissä, emootioissa ja ajatuk­sissa: olennaista aktivoi­tu­misen kohdissa on auttaa hätään­tynyt takaisin sietoik­kunaan. Työskentely trauma­ti­soi­tu­neiden kanssa on esteiden kohtaa­mista ja niiden voitta­mista. Inhimil­linen kohtaa­minen ja kontakti ovat tärkeitä fysio­lo­gisen säätelyn kannalta. Ihmisuh­det­rauma kuitenkin usein johtaa lähei­syyden pelkoon.

Turvaton kiinty­mys­suhde ja trauma­ti­soi­tu­minen katkovat kehon ja mielen yhteyksiä. Vakaut­ta­misen ja raken­tuvan turvan myötä kykenemme sietämään omia olojamme paremmin ja lopulta raken­tamaan katken­neita yhteyksiä uudelleen. Ihmis­suh­de­työssä ne vievät meidät työnte­kijät usein myös ydinky­sy­mysten äärelle: Miksi teen tätä työtä? Miksi olen hakeu­tunut juuri tähän työhön? Mitkä ovat omat arvoni?

Kohti vakaut­tavaa toimin­ta­mallia lastensuojelutyössä

Vakaut­ta­misen tavoit­teena on, että asiakkaan ja työnte­kijän oma kehol­listen tapah­tumien tunnis­ta­minen kehittyy ja taito vakauttaa oma kokemus vahvistuu. Ytimenä on sietoik­kunan leventäminen.

 

Kehol­linen työskentely alkaa työnte­kijän omasta oivalluksesta

Yllätyin, kun minulle selvisi koulu­tuksen oikea luonne – matka itseen.”

Asiakasta on hankala innostaa tutkimaan kehon vireys­tiloja, jos työnte­kijänä ei innostu oman kehon toiminnan tutki­mi­sesta. On harjoi­teltava ja tutus­tuttava omakoh­tai­sesti kehossa viriävään: millaisia aisti­muksia huomaan tänään kehossani, pistelyä, lämpöä, kylmyyttä, raskautta, kipua. Mitä ajatuksia, tunteita ja mieli­kuvia viriää? Miten olen itse läsnä tässä hetkessä? Miten havainnoin, onko asiakas läsnä vai jo yli- tai alivi­rey­dessä? Vakaut­tavan työsken­telyn perusta on työnte­kijän orien­taatio ja halu luoda asiak­kaalle turval­liset sekä luotta­muk­sel­liset olosuhteet vakautua.

Ammatikseen lapsen ja nuoren kasva­misen tukena ja ohjaajana toimiessa on tärkeää olla tietoinen omasta kokemus- ja kasvu­his­to­riastaan sekä siihen vaikut­ta­vista tekijöistä.

Oma kiinty­mys­suh­de­työ­malli, työstä­mät­tömät menetykset, kipupisteet ja trauma­ko­ke­mukset on tärkeää työstää läpi, jotta ne eivät vaikuta tiedos­ta­mat­tomina kohtaa­mi­sissa lasten, perheiden ja työto­ve­reiden kanssa.

Viisi­kossa kehotyös­ken­telyä ja jäljit­tä­mis­har­joi­tuksia tehtäessä tuli näkyväksi, että kehotun­te­musten tutki­minen ja niihin pysäh­ty­minen ei ole jokapäi­väistä ja tuttua. Harjoi­tuk­sissa jouduttiin epämu­ka­vuusa­lu­eelle – tai oikeastaan rohkeus­a­lu­eelle – ja opittiin paljon sekä itsestä että mahdol­li­suuk­sista työssä.

Mallinna turval­li­suutta

Yhteis­työ­suh­detta aloitet­taessa turval­li­suuden ja ennakoi­ta­vuuden raken­ta­minen on peruskivi ja lähtö­kohta. Turval­li­suutta voi varmistaa aloit­ta­malla yhteisen tapaa­misen esimer­kiksi kysymällä asiak­kaalta ”Missä sinun on mukava istua täällä työhuo­neessani? Mistä huomaat, että se on mukava paikka?”

On selvi­tettävä yhdessä, mitä turval­lisuus asiakkaan kokemana konkreet­ti­sesti tarkoittaa. On tärkeää tehdä yhteis­työ­so­pimus työsken­te­lylle, jossa kehol­lisuus voi kokemuksena olla uusi ja pelot­ta­vakin elementti.

Keskus­te­le­minen tai toimi­minen tulee voida pysäyttää, kun liikutaan sieto­kyvyn – ja siis sietoik­kunan – rajoilla. Avain hankalien olojen havait­se­miseen on kehossa tapah­tuvan tunnistaminen.

Stop-merkin käytöstä hankalan olon tullessa voidaan sopia, jolloin asiakkaan kyky säädellä itse vireys­ti­lojaan kehittyy. Merkkiä voi käyttää niin asiakas kuin työntekijä. Yhteisen ymmär­ryksen synty­misen edistä­mi­seksi työnte­kijän asenteen on hyvä olla ”auta minua auttamaan sinua” -henkinen.

Puhuin asiakkaan kanssa edellisen viikon tunteita herät­tä­västä tapah­tu­masta. Asiakkaan kertoessa huomasin, että hänen puheensa kiihtyi ja alkoi poukkoilla, keho jännittyi ja hänen katseensa alkoi vaellella huoneessa.
Kysyin, tuntuisiko sopivalta hetken aikaa kääntää huomio kehoon ja kuunnella, mitä kehossa tapahtuu juuri nyt. Asiakas pysähtyi, totesi hengi­tyksen olevan kiihty­nyttä ja vatsan kiris­tyneen ja käsien hikoavan. Asiakkaan kanssa jäätiin seuraamaan kehol­lisia tapah­tumia, jotka hetken kuluttua hiljalleen rauhoit­tuivat. Tämän jälkeen itse asian käsittely onnistui paremmin.”

Psykoe­du­kaatio – kerro, mistä on kyse

Vireys­ti­lojen sääte­ly­pulmien kanssa painivat kaipaavat ymmär­rystä oirei­lulleen. Sietoikkuna-käsitteen selit­tä­minen ja tutki­minen asiakkaan kanssa selventää kehon ja mielen oireilun tarkoi­tuk­sen­mu­kai­suutta uhan ja turvat­to­muuden kokemusten seurauksena. Esimer­kiksi paina­jaiset, hermos­tu­neisuus ja paniik­ki­reaktiot vireys­ti­lojen vaihte­luineen ovat normaaleja seuraa­muksia, eivät mieli­ku­vi­tuksen tuotetta.

Tieto helpottaa ja norma­lisoi omia kokemuksia, ”en ole yksin oloissani”.

Viisi­kossa sietoikkuna-käsite jäi vahvimmin elämään arkeen. Siitä muodostui kuin yhteinen kieli tehdyille havain­noille. Sietoik­kunaa käsiteltiin asiak­kaiden kanssa, ja monet heistä ovat kokeneet löytä­neensä ymmär­rystä joko omalle tai jonkun perheen­jä­senen ololle.

Rentou­tu­mis­har­joi­tukset ovat niin ikään jääneet elämään arkeen keinona vahvistaa asiak­kaiden – ja työnte­ki­jöiden sietoikkunaa.

Auta löytämään voimanlähteet

Vakaut­tavaan työsken­telyyn kuuluu asiakkaan resurs­sointi, joka tarjoaa puskurin ympäristön luoman stressin ja yksilön stres­saan­tu­misen väliin. Resurssit ovat taitoja, asioita, suhteita ja palveluja, jotka tarjoavat turval­li­suutta, tunteen itsestä, yhtey­destä ja erilli­syy­destä toisiin riippu­matta siitä, mitä ympäris­tössä tapahtuu.

On yleensä helppo tunnistaa, minkä­laisia selviy­ty­mis­keinoja on käytössä uhan ja turvat­to­muuden hetkellä. Näitä voi olla tilan­teesta pois lähte­minen, tunteen purkaukset tai jähmet­ty­minen. Resurs­soin­nissa tuemme asiak­kaita tunnis­tamaan ja löytämään voima­va­rojaan, joita he käyttävät ja joiden avulla kenties tiedos­ta­mattaan vahvis­tavat sietoikkunaansa.

Resurssit voivat olla esimer­kiksi kehol­lisia, psyko­lo­gisia, hengel­lisiä, ihmis­suh­teisiin liittyviä, materi­aa­lisia, luovuuteen tai luontoon liittyviä toimintoja.

Hengi­tykseen liittyvät inter­ventiot voivat tuoda arvokasta apua monen­laisten oireiden hallintaan, energia­tason nosta­miseen tai tyynty­miseen, siis ali- ja ylivi­reys­ti­lojen säätelyyn.

Joskus hengi­tyksen tutki­minen voi toimia trauma­ti­soi­tu­neella voimakkaan ahdis­tuksen laukai­sijana, joten on tärkeää tutkia yhdessä turval­li­sesti, millainen hengitys tuntuu vakaut­ta­valle ja miellyttävälle.

Läsnäolon harjoi­tukset ja lyhyet rentou­tukset lisäävät itselläni palau­tu­mis­kykyä sekä työpäivän aikana että päivän päätteeksi. On tärkeää tehdä harjoi­tukset ensin itse ja ottaa sitten vasta ne käyttöön asiak­kaitten kanssa.”

Tue keinoja harjoi­tella tietoisuustaitoja

Tietoi­suus­taitoja opetel­lessa ei tarvitse olla trauma­ti­soi­tunut. Jokainen meistä tunnistaa, kuinka helposti mieli vaeltaa menneissä petty­myk­sissä tai tulevai­suuden odotuk­sissa. Tietoi­suus­taidot auttavat meitä tunnis­tamaan ja erottamaan eilisen tästä hetkestä. Kykenemme raken­tamaan itsel­lemme pikku­hiljaa turvaa hyväk­sy­mällä kehomme ja mielemme erilaiset tilat.

Teimme jäljit­tä­mis­har­joi­tuksen haasta­vasta tilan­teesta. Sain hyvin kiinni tilanteen herät­tä­mistä tunteista ja omassa kehossa tapah­tu­neista muutok­sista. Peilaus auttoi tunnis­tamaan tilan­teessa tapah­tu­nutta. Asiakas voi olla hukassa ja työntekijä imuroida asiakkaan tunteet itseensä. Työnte­kijänä tunnistin omat tunteeni ja onnistuin erottamaan ne asiakkaan tunteista. Purka­misen merkitys kirkastui.”

Asiakas osaa itse, kun hänellä on siihen mahdollisuus

Jokai­sella on mahdol­lisuus saada eheä elämä taustoista huolimatta.”

Ei ole aina helppo jatkaa eteenpäin, jos omaan histo­riaan liittyy tuskal­lisia kokemuksia. Jokainen meistä kuitenkin kykenee tekemään havaintoja itsestään ja olemaan läsnä itselleen. Vakaut­ta­mis­työssä työnte­ki­jöi­denkin täytyy antautua jollekin, mistä ei vielä tiedetä ja luottaa siihen, että asiakas osaa itse. Työntekijä on matkalla mukana tukena ja oppaana.

Kehomme havain­nointi yhdessä on erään­lainen labora­torio, jossa voimme saada tietoa itsel­täm­mekin salassa olevista sopukoista ja luoda yhteistä ymmär­rystä, jonka pohjalta on mahdol­lista pikku­hiljaa kokeilla uusia tapoja olla ja elää toisten kanssa.

Vireys­tilan säätelyn vahvis­tu­minen on hidas prosessi ja säätelyä tulee harjoi­tella. Keho oppii vähitellen ymmär­tämään vaaran olevan ohi ja alkaa elää nykyhetken todel­li­suu­dessa. Keskeistä on saada kokemus, että on turval­lista olla omassa kehossa ja mielessä.

Asiakas­ti­lan­teessa 9-vuotias poika huomasi itse levot­to­muu­tensa lisään­ty­misen. Hän katsoi minua ja kysyi, meneekö nyt ylivi­reyden puolelle. Ilman vastausta hän laittoi kädet rinnalle ja vatsalle, kuten olimme jo monesti yhdessä harjoi­telleet, pysähtyi ja tyyntyi. Sitten jatkoimme Afrikan tähden pelaamista.”

 

Anne Karkkunen
LitM, KM (erityis­pe­da­go­giikka), psyko­draa­maoh­jaaja, työnoh­jaaja, senso­mo­to­rinen psyko­te­rapia I vaihe
Ennavoima Oy

Riikka Litsilä
psykologi, traumapsykoterapiaopiskelija
Perhe­keskus  Viisikko,  Päijät-Hämeen Hyvinvointikuntayhtymä

Aki Miettinen
sosionomi, psyko­draa­maoh­jaaja, työnoh­jaaja, traumapsykoterapeuttiopiskelija
Tmi Aki Petteri Miettinen

 

Viisikon koulu­tus­ko­ko­naisuus

Perhe­keskus Viisikko on Hollo­lassa sijaitseva, nykyiseen Päijät-Hämeen Hyvin­voin­ti­kun­tayh­tymään kuuluva lasten­suo­je­lu­laitos, jossa toteu­tetaan sijais­huoltoa ja perhe­kun­tou­tusta. Tarve koulu­tuk­selle ja traumaym­mär­ryksen lisään­ty­mi­selle nousi työyh­tei­söstä itsestään.

Koulutus koostui neljästä koko päivän lähio­pe­tus­päi­västä. Päivien välillä työsken­neltiin 3 – 4 hengen opinto­pii­reissä lukien ja käsitellen D. J. Siegelin Aivomyrsky-kirjaa. Lisäksi tehtiin kehohar­joi­tuksia, tutkittiin ja kehiteltiin omia tapoja vaikuttaa vireystilaan.

Viisikon psykologi osallistui fasili­taat­torin roolissa kaikkiin opinto­pii­ri­ta­paa­misiin koko koulu­tus­pro­sessin ajan. Fasili­taat­torin tehtävä oli innostaa ja motivoida opinto­piirejä sekä edistää ryhmän­jä­senten osallis­tu­mista ja työsken­telyä. Koulu­tuk­sessa luotiin tutkiva, avoin ja leikkivä oppimis­pro­sessi. Linjasta sovittiin yhdessä, mikä teki sen mahdol­li­seksi ja turval­li­seksi. Koulu­tuk­sessa harjoi­teltiin vakau­tu­mista, kehon lukutaitoa, jäljit­telyä ja sanoittamista.

Lasten­suo­je­lutyön vaihte­levat tilanteet ja kokemukset arkisista kohtaa­mi­sista kitey­tyivät koulu­tuksen ytimenä työnte­ki­jässä itsessään tapah­tuvaan: työntekijä joutuu usein kokemaan trauma­ti­soi­tuneen asiakkaan rinnalla samat tunteet, mitä asiakas on kokenut tai kokee. Työti­lan­teita tutkittiin draamatyöskentelyllä.

Käytössä oli myös menta­li­saation käsite. Menta­li­saatio on herkkyyttä havaita itsen ja toisen tunteita, ajatuksia, uskomuksia ja aikomuksia. ”Mitähän lapsi tai nuori mahtaa kokea toimiessaan tai reagoi­dessaan noin?