Perheenjäsenen kuolema on lapselle traumaattinen menetys, jonka käsittelemiseen hän tarvitsee aikuisen tukea. Lapsi käy asiaa läpi ikäkautensa kehitystason mukaisesti omassa tahdissaan.

 

 

Suru lähei­sen mene­tyk­sestä voi kul­kea leik­kei­hin. Lei­kit voi­vat aikui­sen näkö­kul­masta olla jopa dra­maat­ti­sia, mutta ne pitää sal­lia. Osa lap­sista tart­tuu arki­siin toi­miin eikä mene­tys vält­tä­mättä näy ulos­päin.

Suo­men nuo­ret les­ket yhdis­tyk­sen toi­min­nan­joh­taja Sirpa Mynt­ti­nen työs­ken­teli aikai­sem­min päi­vä­ko­dissa las­ten­tar­han­opet­ta­jana. Hänen mukaansa var­hais­kas­va­tuk­sen hen­ki­lös­tölle tulee luon­te­vasti rooli tukea lasta ja per­hettä.

– Lapsi viet­tää päi­västä suu­ren osan päi­vä­ko­dissa, joten päi­vä­koti edus­taa lap­selle myös ”lepo­paik­kaa” surusta, sanoo Mynt­ti­nen.

– Lap­sen oloa hel­pot­taa tieto siitä, mitä voi tehdä, jos alkaa itket­tää. Missä nenä­lii­nat ovat ja kenelle hän voi mennä jut­te­le­maan surul­li­sena het­kenä. Ehkä lap­sella voi olla myös muka­naan peh­mo­lelu, jonka voi ottaa kai­na­loon, jos tulee surul­li­nen olo. Lasta voi roh­kaista sii­hen, että surua ja tun­teita saa ilmaista.

Kuinka voimme auttaa?

Var­hais­kas­va­tuk­sen työyh­tei­söissä on hyvä olla sovi­tut menet­te­ly­ta­vat suru­ti­lan­tei­siin. Kuka ottaa yhteyttä per­hee­seen, soi­te­taanko vai men­näänkö tapa­maan kotiin.

– Suru­va­lit­te­lui­den jäl­keen tär­keä hen­ki­lö­kun­nan kysy­mys kuu­luu, kuinka päi­vä­ko­dista voi­daan aut­taa ja kuinka van­hem­mat toi­vo­vat asiaa käsi­tel­tä­vän päi­vä­ko­dissa? Tut­ki­mus­ten poh­jalta tie­de­tään, että lap­selle on hyvästä rehel­li­nen puhu­mi­nen tapah­tu­neesta, jotta tieto kuo­le­masta ei tule ilmi tur­vat­to­massa tilan­teessa. Meillä on myös hyviä las­ten­kir­joja, joi­den tuella mene­tystä voi käydä läpi.

On kui­ten­kin tär­keää, että aina kun­nioi­te­taan per­heen ja van­hem­pien näke­myk­siä ja teh­dään yhteis­työtä van­hem­pien kanssa.

Usein van­hem­milla on huoli siitä, kuinka lap­set pär­jää­vät. Les­ki­van­hem­masta tun­tuu usein tur­val­li­selta, että voi jakaa vas­tuuta lap­sen hyvin­voin­nin seu­ran­nasta. Kuu­lu­mi­sia per­heen voin­nista on hyvä kysellä myö­hem­min­kin, koska per­heen­jä­se­nen kuo­lema vai­kut­taa pit­kään.

– Ammat­ti­lais­ten roo­liin voi luon­te­vasti kuu­lua myös se, että per­heelle ker­ro­taan tar­jolla ole­vista pal­ve­luista, tuesta ja ver­tais­ryh­mistä. Suo­men nuo­ret les­ket yhdis­tyk­sen verk­ko­si­vuille on koottu eri taho­jen tuot­ta­maa mate­ri­aa­lia aiheesta ja myös eri­tyi­sesti ammat­ti­lai­sille suun­nat­tuja aineis­toja.

Kuinka kauan lapsen suru kestää?

Sirpa Mynt­ti­sen mukaan surua tai sen kes­toa ei tar­vitse mitata ajassa.

– Nykyi­sin aja­tel­laan, että lähei­sen kuo­lema tulee osaksi kun­kin elä­män­ta­ri­naa. Mene­tys muut­taa elä­män, ja se kul­kee mat­kassa aina. Vähi­tel­len elä­mään tulee kui­ten­kin myös iloi­sia asioita eikä suru hal­litse elä­mää.

– Lap­sen surulle on tyy­pil­listä, että hän käsit­te­lee sitä aina uudel­leen kas­vun eri vai­heissa. Lap­sena van­hem­pansa menet­tä­nyt kat­soo tapah­tu­nutta toi­sin kou­lu­lai­sena tai mur­ro­si­käi­senä.

Helena Jaak­kola