Koti-isyys ja varhaiskasvatuksen alku on ollut mielenkiintoinen oppimatka vanhemmuuteen.

 

 

Olen aiem­min luul­lut tie­tä­väni, mitä ruuh­ka­vuo­sien elä­mi­nen on. Viimeiset pari vuotta ovat osoit­ta­neet luu­loni har­vi­nai­sen vääräksi.

Tulin van­hem­maksi 38-vuo­ti­aana, ja elämä on ollut siitä läh­tien mel­koista hai­pak­kaa. On siinä ollut teke­mi­sensä aiem­min­kin, mutta kalen­te­rin mukaan elä­mi­nen on tul­lut vielä enem­män tutuksi.

En ole aikui­siällä ollut pahem­min teke­mi­sissä pik­ku­las­ten kanssa. Toki olen tör­män­nyt hei­hin suku­lai­silla ja tutuilla vie­rail­lessa, mutta oma amma­til­li­nen mie­len­kiinto ja har­ras­tuk­set ovat ohjan­neet aivan muualle.

Tältä poh­jalta on ollut mel­koi­nen oppi­matka ope­tella van­hem­muutta, tosin olen saa­nut val­ta­vasti apuja siitä, että puo­li­soni on sosiaali­alan ammattilainen.

Jaoimme van­hem­pain­va­paat mah­dol­li­sim­man tasan, koska olimme molem­mat sitä mieltä, että se olisi van­hem­muu­den vas­tui­den jaka­mi­sen kan­nalta jär­ke­vää. Meillä oli sii­hen myös mah­dol­li­suus töi­demme ja talou­del­li­sen tilan­teemme puolesta.

Lapsesta päävastuuta kantava vanhempi

Vanhempainvapaalla ole­mista pidin itses­sään pal­jon kevyem­pänä, kuin työn­te­koa ja lap­sen­hoi­dossa aut­ta­mista työ­päi­vän jäl­keen. Sai kes­kit­tyä yhteen asi­aan, ja lisäksi oppi ole­maan lap­sesta pää­vas­tuuta kan­tava vanhempi.

Olimme suun­ni­tel­leet asian niin, että lap­semme olisi kotona puo­li­tois­ta­vuo­ti­aaksi ja siir­tyisi vasta sit­ten var­hais­kas­va­tuk­seen. Asia jär­jes­tyi van­hem­pain­va­pailla, ja noin puoli vuotta kävimme töissä ja hoi­dimme lasta ominemme.

Tämä kiis­tatta vaati myös veronsa. Lopulta tuli aika viedä lapsi var­hais­kas­va­tuk­seen, eikä yhtään liian myöhään.

Olen itse kas­va­nut lap­suu­teni niin, että olen ollut Mammalla ja Papalla hoi­dossa, eikä minulla ole oma­koh­taista koke­musta var­hais­kas­va­tuk­sessa olemisesta.

Omalle lap­sel­leni vas­taava ei ollut mah­dol­lista. En kui­ten­kaan ole mis­sään vai­heessa pitä­nyt nega­tii­vi­sena jut­tuna sitä, että lapsi menee varhaiskasvatukseen.

Tuntumani perus­tui arviooni siitä, että siellä osa­taan var­masti tar­jota ihan eri­lai­sia mah­dol­li­suuk­sia oppia uutta ja sosi­aa­lis­tua, kuin mitä minä kyke­ni­sin kym­me­ni­sen vuotta jär­jes­tö­työtä lei­pä­työk­seni teh­neenä, keski-ikää uhkaa­vasti lähes­ty­vänä eko­no­mina tarjoamaan.

Työpäivän aikana ei tarvitse murehtia

En ollut vää­rässä. Alkuun lapsi jäi var­hais­kas­va­tuk­seen monesti itkien, mutta ei men­nyt pit­kää­kään, kun hän sujahti tou­hua­maan niin, että har­vem­min malt­toi vil­kut­taa heip­poja isäukolle.

Lasta hakiessa saa tar­kem­man rapor­tin päi­vän akti­vi­tee­teista kuin mitä itse olisi osan­nut kotona ollessa antaa, ja sitä teke­mistä on mer­kit­tä­västi moni­puo­li­sem­min, mitä itse olisi keksinyt.

Työpäivät suju­vat muka­vasti, kun ei tar­vitse mureh­tia siitä, miten lapsi mah­taa päi­vän mit­taa pärjäillä.

Vielä kun joku opet­taisi kehol­leni ole­maan sai­ras­tu­matta lap­sen mukana välistä kotiin kul­keu­tu­viin miesflunssiin.

Mikko Suomalainen