Jos lapseni kysyi­sivät mikä on suurinta ihmisten kesken, vastaisin: ruoka ja rakkaus. Se, mikä todella on tärkeää, on syntynyt näitä palve­lemaan. Kuten raha, verotus ja postilaitos.

Raha. Upea keksintö. Sitä ei pilannut jää eikä helle, ei pannut pakkanen eikä kurit­tanut home. Se sujuvoitti jo ennestään mainiota yhteistä elämää. Ihmisten, heimojen ja kansojen sopuisan kanssa­käy­misen takasi ruoan laitta­minen ja jakaminen, joka laajeni kulina­ris­ti­seksi uteliai­suu­deksi – ei mauste­kauppa turhaan ollut maailman kauppa­väylien histo­rial­linen ydinmehu.

Rauhan­omaisen kanssa­käy­misen on taannut yhteisen appeen lisäksi halu hurmata – ja näinpä mausteen rinnalla alkoi kulkea silkki ja muu kaunis. Ja pian rinnalle syntyikin posti­laitos, joka ällis­tyttää edelleen: Miljardien ihmisen seasta löydämme vaivatta sen ainoan yhden – vain viiden lyhyen, kuoreen merkityn rivin avulla. Ja jotta kaupan ja kulke­misen suo- ma yhtey­temme ei olisi sattu­malle altis, keksimme verot suojaamaan kaikkia niitä osapuolia, jotka kauppaa käyvät.

Raha oli oiva väline kaupan­käyntiin ja alkoi mennä pilalle vasta, kun sillä alettiin speku­loida. Kun palve­luista ja asioista siirryttiin myymään haaveita ja odotuksia, rahan käyttö­voima alkoi yskiä. Ja posti sitten. Vastikään kertoi kuin muistinsa menet­tä­neenä haasteekseen sen, että pitäisi pystyä jakelemaan eriko­koisia ja -muotoisia lähetyksiä. Entäpä veron­kanto – huonom­massa huudossa kuin aikoihin.

Firmat kilpai­levat siitä, kuka vähiten osaa veroja maksaa ja samaa haavetta ojennetaan kansa­lai­sel­lekin, vaikka verotus juuri on parasta meissä. Anonyymi, tyylikäs tapa pitää kaikista huolta. Verotus. Se kohottaa meidät näkemään suuremmat kokonai­suudet kuin oma vaihteleva makumme; ylevä järjes­telmä, jonka elämää ylläpitävä vaikutus ei ole ailah­te­levan mieleni varassa.

Aina kun kuulen jonkun huudahtavan ’valinnanvapaus!’ mieleni huojahtaa hieman.

Että minunko valintani olisi kaiken mitta? Minun tunteeni, sehän vaihtelee kuin teini­pojan tuuli. Jos on vatsa täynnä ja sää suopea, villa­sukat jalassa ja vierus­ka­ve­rilla hymyi­levät kasvot, minä tahdon hyvää kaikille, jakelen karamelleja sinne tänne. Vaan auta armias, jos jalkani ovat kastuneet ja joku minua tölväissyt – olen kosto­toimiin valmis. Ei kiitos. Tahdon laajemmat kaaret, jotka eivät heti murru, kun minun on paha mieli. Sellaisen järjes­telmän, jossa ajatus kantaa ensi viikkoon ja sitäkin edemmäs, ei vain minun vaihte­leviin tunnel­miini. Jos minulle annetaan kaikki rahat ja minä niitä alan jaeskella, arvat­kaapa kahdesti, annanko minä almuni sille, joka haisevana toivottaa minut helvettiin vai sille, joka armoa osaa sulos­anoin anella?

Siispä, lapseni, asetan haaveenne korkealle: käykää kauppaa, maksakaa veronne ja huoleh­tikaa siitä, että posti kannetaan kotiin.