Jos lap­seni kysyi­si­vät mikä on suu­rinta ihmis­ten kes­ken, vas­tai­sin: ruoka ja rak­kaus. Se, mikä todella on tär­keää, on syn­ty­nyt näitä pal­ve­le­maan. Kuten raha, vero­tus ja postilaitos.

Raha. Upea kek­sintö. Sitä ei pilan­nut jää eikä helle, ei pan­nut pak­ka­nen eikä kurit­ta­nut home. Se suju­voitti jo ennes­tään mai­niota yhteistä elä­mää. Ihmis­ten, hei­mo­jen ja kan­so­jen sopui­san kans­sa­käy­mi­sen takasi ruoan lait­ta­mi­nen ja jaka­mi­nen, joka laa­jeni kuli­na­ris­ti­seksi ute­liai­suu­deksi – ei maus­te­kauppa tur­haan ollut maa­il­man kaup­pa­väy­lien his­to­rial­li­nen ydinmehu.

Rau­han­omai­sen kans­sa­käy­mi­sen on taan­nut yhtei­sen appeen lisäksi halu hur­mata – ja näinpä maus­teen rin­nalla alkoi kul­kea silkki ja muu kau­nis. Ja pian rin­nalle syn­tyi­kin pos­ti­lai­tos, joka ällis­tyt­tää edel­leen: Mil­jar­dien ihmi­sen seasta löy­dämme vai­vatta sen ainoan yhden – vain vii­den lyhyen, kuo­reen mer­ki­tyn rivin avulla. Ja jotta kau­pan ja kul­ke­mi­sen suo- ma yhtey­temme ei olisi sat­tu­malle altis, kek­simme verot suo­jaa­maan kaik­kia niitä osa­puo­lia, jotka kaup­paa käyvät.

Raha oli oiva väline kau­pan­käyn­tiin ja alkoi mennä pilalle vasta, kun sillä alet­tiin spe­ku­loida. Kun pal­ve­luista ja asioista siir­ryt­tiin myy­mään haa­veita ja odo­tuk­sia, rahan käyt­tö­voima alkoi yskiä. Ja posti sit­ten. Vas­ti­kään ker­toi kuin muis­tinsa menet­tä­neenä haas­teek­seen sen, että pitäisi pys­tyä jake­le­maan eri­ko­koi­sia ja ‑muo­toi­sia lähe­tyk­siä. Entäpä veron­kanto – huo­nom­massa huu­dossa kuin aikoihin.

Fir­mat kil­pai­le­vat siitä, kuka vähi­ten osaa veroja mak­saa ja samaa haa­vetta ojen­ne­taan kan­sa­lai­sel­le­kin, vaikka vero­tus juuri on parasta meissä. Ano­nyymi, tyy­li­käs tapa pitää kai­kista huolta. Vero­tus. Se kohot­taa mei­dät näke­mään suu­rem­mat koko­nai­suu­det kuin oma vaih­te­leva makumme; ylevä jär­jes­telmä, jonka elä­mää yllä­pi­tävä vai­ku­tus ei ole ailah­te­le­van mie­leni varassa.

Aina kun kuulen jonkun huudahtavan ’valinnanvapaus!’ mieleni huojahtaa hieman.

Että minunko valin­tani olisi kai­ken mitta? Minun tun­teeni, sehän vaih­te­lee kuin tei­ni­po­jan tuuli. Jos on vatsa täynnä ja sää suo­pea, vil­la­su­kat jalassa ja vie­rus­ka­ve­rilla hymyi­le­vät kas­vot, minä tah­don hyvää kai­kille, jake­len kara­mel­leja sinne tänne. Vaan auta armias, jos jal­kani ovat kas­tu­neet ja joku minua töl­väis­syt – olen kos­to­toi­miin val­mis. Ei kii­tos. Tah­don laa­jem­mat kaa­ret, jotka eivät heti murru, kun minun on paha mieli. Sel­lai­sen jär­jes­tel­män, jossa aja­tus kan­taa ensi viik­koon ja sitä­kin edem­mäs, ei vain minun vaih­te­le­viin tun­nel­miini. Jos minulle anne­taan kaikki rahat ja minä niitä alan jaes­kella, arvat­kaapa kah­desti, annanko minä almuni sille, joka hai­se­vana toi­vot­taa minut hel­vet­tiin vai sille, joka armoa osaa sulos­a­noin anella?

Siispä, lap­seni, ase­tan haa­veenne kor­kealle: käy­kää kaup­paa, mak­sa­kaa veronne ja huo­leh­ti­kaa siitä, että posti kan­ne­taan kotiin.