Kaikkien koronataistelun etulinjan ammattiryhmien palkkausta ja arvostusta toivotaan nostettavan. Toivetta tehostavat dramaattiset kuvat pimeähköjen sairaalakäytävien seiniin nojaavista uupuneista hoitajista ja lääkäreistä.

 

 

Sosi­aali- ja krii­si­päi­vys­tys­työs­ken­te­lyllä on myös eri­tyi­nen rooli etu­lin­jan työs­ken­te­lyssä. Työtä teh­dään kodeissa, onnet­to­muus­pai­koilla tai jopa autossa, missä enna­koi­mi­nen ja työn­te­ki­jän ja asiak­kaan asian­mu­kai­nen suo­jaa­mi­nen koro­nalta on hata­raa. Tur­va­vä­lien nou­dat­ta­mi­nen koti­käyn­neillä on haas­ta­vaa, lisäksi osa pai­kalla ole­vista hen­ki­löistä saat­taa olla päih­ty­neitä. Riski koro­nalle altis­tu­mi­selle myös kumu­loi­tuu, kun työtä teh­dään monissa pai­koissa ja tilan­teissa, missä varau­tu­mi­nen ei voi olla riit­tä­vän suun­ni­tel­mal­lista.

Työ­teh­tä­ville men­nään usein vähäi­sin ennak­ko­tie­doin, ja arvio koro­nalle altis­tu­mi­sesta teh­dään puhe­li­mitse joko asiak­kaan itsensä kanssa häntä haas­ta­tel­len tai mah­dol­li­sesti toi­sen pai­kalla ole­van muun viran­omai­sen kautta. Mikäli arvio koro­nalle altis­tu­mi­sesta ilme­nee, sii­hen varau­du­taan tilan­teessa kuin tilan­teessa. Käy­tän­nössä tämä voi tar­koit­taa sitä, että suo­ja­va­rus­teet pue­taan ylle missä tahansa, vaikka tien pien­ta­reella.

Muis­tan hel­tei­sen kesäyön, kun täy­sissä suo­ja­va­rus­teissa yri­tin nähdä visii­rin takaa mihin käve­len. Het­keä aiem­min oli alka­nut vesi­sade, ja pisa­roi­den valuessa pit­kin huu­ruun mene­vää visii­riä yri­tin mas­kin takaa puhal­taa enim­piä kos­teus­hait­toja sil­mil­täni pois. En onnis­tu­nut, ja käve­lin päin piha­kei­nua. Tuol­loin ajat­te­lin, että visiiri on suu­rempi ter­veys­riski kuin sen pois otta­mi­nen.

Työ­pa­rini piti kädes­sään vih­koa, kynää ja puhe­linta, koska suo­ja­pu­vussa ei ole tas­kuja. Kädes­säni aiem­min olleet auto­na­vai­met olin lait­ta­nut mukana olleen kons­taa­pe­lin haa­la­rin tas­kuun, koska ste­rii­lim­pää­kään paik­kaa niille ei ollut. Kor­vis­samme meillä oli hupun ja visii­rin alla kor­va­na­pit, mitä kautta kuun­te­limme meille mah­dol­li­sesti siir­ty­viä uusia hätä­kes­kuk­sen välit­tä­miä työ­teh­tä­viä.

Työ­teh­tä­vän jäl­keen rii­suimme kadulla suo­ja­va­rus­teet. Kii­reessä oli vai­keaa muis­taa, missä jär­jes­tyk­sessä niistä kuo­riu­du­taan. Työ­pu­he­li­met, muis­tiin­pa­no­vä­li­neet, auto­na­vai­met ja virve-puhe­li­men lai­toimme sateen kas­te­le­man auton katolle siksi aikaa, kun­nes pää­simme desin­fioi­maan itsemme ja työ­vä­li­neemme. Tämän työ­teh­tä­vän jäl­keen läh­dimme suo­raan seu­raa­valle, joten vaat­teita vaih­doimme autossa. Tilan­teessa ei ollut sei­nää mihin nojata, saati aikaa sii­hen, mutta jos olisi ollut niin tämän option oli­sin käyt­tä­nyt. En siksi, että siitä olisi saa­nut hyvän tilan­ne­ku­van vaan siksi, että olimme olleet yhtä­jak­soi­sesti tien päällä jo neljä tun­tia.

Tus­kin kukaan tekee työtä ”rak­kau­desta lajiin”, mutta jokin palk­kausta suu­rempi tekijä moti­voi meitä altis­tuk­sen­kin uhalla tähän näky­mät­tö­mäm­pään etu­lin­jan työs­ken­te­lyyn. Jos­sa­kin vas­ti­kään luke­mas­sani artik­ke­lissa har­mi­tel­tiin sitä, ettei hoi­ta­jille tuoda kuk­kia kah­vi­huo­nee­seen. Mekin sosi­aali- ja krii­si­päi­vys­tyk­sessä ostamme itse omat kuk­kamme kah­vi­pöy­tään. Koro­na­ton­nin ansait­si­simme kaikki yhtä lailla.

Han­na­leena Immo­nen
Sosi­aa­lioh­jaaja ja krii­si­työn­te­kijä