Kaikkien koronataistelun etulinjan ammattiryhmien palkkausta ja arvostusta toivotaan nostettavan. Toivetta tehostavat dramaattiset kuvat pimeähköjen sairaalakäytävien seiniin nojaavista uupuneista hoitajista ja lääkäreistä.
Sosiaali- ja kriisipäivystystyöskentelyllä on myös erityinen rooli etulinjan työskentelyssä. Työtä tehdään kodeissa, onnettomuuspaikoilla tai jopa autossa, missä ennakoiminen ja työntekijän ja asiakkaan asianmukainen suojaaminen koronalta on hataraa. Turvavälien noudattaminen kotikäynneillä on haastavaa, lisäksi osa paikalla olevista henkilöistä saattaa olla päihtyneitä. Riski koronalle altistumiselle myös kumuloituu, kun työtä tehdään monissa paikoissa ja tilanteissa, missä varautuminen ei voi olla riittävän suunnitelmallista.
Työtehtäville mennään usein vähäisin ennakkotiedoin, ja arvio koronalle altistumisesta tehdään puhelimitse joko asiakkaan itsensä kanssa häntä haastatellen tai mahdollisesti toisen paikalla olevan muun viranomaisen kautta. Mikäli arvio koronalle altistumisesta ilmenee, siihen varaudutaan tilanteessa kuin tilanteessa. Käytännössä tämä voi tarkoittaa sitä, että suojavarusteet puetaan ylle missä tahansa, vaikka tien pientareella.
Muistan helteisen kesäyön, kun täysissä suojavarusteissa yritin nähdä visiirin takaa mihin kävelen. Hetkeä aiemmin oli alkanut vesisade, ja pisaroiden valuessa pitkin huuruun menevää visiiriä yritin maskin takaa puhaltaa enimpiä kosteushaittoja silmiltäni pois. En onnistunut, ja kävelin päin pihakeinua. Tuolloin ajattelin, että visiiri on suurempi terveysriski kuin sen pois ottaminen.
Työparini piti kädessään vihkoa, kynää ja puhelinta, koska suojapuvussa ei ole taskuja. Kädessäni aiemmin olleet autonavaimet olin laittanut mukana olleen konstaapelin haalarin taskuun, koska steriilimpääkään paikkaa niille ei ollut. Korvissamme meillä oli hupun ja visiirin alla korvanapit, mitä kautta kuuntelimme meille mahdollisesti siirtyviä uusia hätäkeskuksen välittämiä työtehtäviä.
Työtehtävän jälkeen riisuimme kadulla suojavarusteet. Kiireessä oli vaikeaa muistaa, missä järjestyksessä niistä kuoriudutaan. Työpuhelimet, muistiinpanovälineet, autonavaimet ja virve-puhelimen laitoimme sateen kasteleman auton katolle siksi aikaa, kunnes pääsimme desinfioimaan itsemme ja työvälineemme. Tämän työtehtävän jälkeen lähdimme suoraan seuraavalle, joten vaatteita vaihdoimme autossa. Tilanteessa ei ollut seinää mihin nojata, saati aikaa siihen, mutta jos olisi ollut niin tämän option olisin käyttänyt. En siksi, että siitä olisi saanut hyvän tilannekuvan vaan siksi, että olimme olleet yhtäjaksoisesti tien päällä jo neljä tuntia.
Tuskin kukaan tekee työtä ”rakkaudesta lajiin”, mutta jokin palkkausta suurempi tekijä motivoi meitä altistuksenkin uhalla tähän näkymättömämpään etulinjan työskentelyyn. Jossakin vastikään lukemassani artikkelissa harmiteltiin sitä, ettei hoitajille tuoda kukkia kahvihuoneeseen. Mekin sosiaali- ja kriisipäivystyksessä ostamme itse omat kukkamme kahvipöytään. Koronatonnin ansaitsisimme kaikki yhtä lailla.
Hannaleena Immonen
Sosiaaliohjaaja ja kriisityöntekijä
