Tanska on onnis­tu­nut mark­ki­noi­maan yhteis­kun­nal­li­set kokei­lunsa. Ensin Suomi otti – tosin vali­koi­vasti – mal­lia sikä­läi­sestä työt­tö­myy­den hoi­dosta. Mei­kä­läi­sen mal­lin ero tans­ka­lai­seen esi­ku­vaansa on se, että kun Juu­tin­maalla ihmistä patis­te­taan töi­hin, aktii­vi­sia ovat eten­kin työ­voi­ma­vi­ran­omai­set. Suo­ma­lai­sessa ver­siossa artisti, eli työ­tön itse, mak­saa kaiken.

Muutakin tuontitavaraa on tarjolla.


Muu­ta­kin tuon­ti­ta­va­raa on tar­jolla. Aikai­sem­min tans­ka­lai­silla työt­tö­myys­kas­soilla ja ammat­ti­lii­toilla oli vää­jää­mä­tön yhteys. Vii­ti­sen­toista vuotta sit­ten yhteys hävi­tet­tiin, minkä seu­rauk­sena mark­ki­noille tul­leet uudet kas­sat perus­ti­vat uusia ammat­ti­liit­toja. Ne eivät neu­vot­tele val­ta­kun­nal­li­sista sopi­muk­sista, mutta jos saa­vat enem­mis­tön yri­tyk­sen hen­ki­lös­töstä jäse­nik­seen, voi­vat jär­jes­täy­ty­mät­tö­män työ­nan­ta­jan kanssa sopia yri­tys­koh­tai­sesta sopimuksesta.

Täl­lai­nen sopi­mus pitää yri­tyk­sen ja sen työn­te­ki­jät erossa val­ta­kun­nal­li­sesta sopi­muk­sesta, vaikka sel­lai­nen saa­tai­siin aikaan. Työ­rauha on taattu, koska näillä kel­tai­siksi nime­tyillä lii­toilla ei ole tar­koi­tus­ta­kaan uhkailla työ­tais­te­luilla. Eikä lii­oin edel­ly­tyk­siä ärhen­te­lyyn, koska jäsen­mak­sut ovat alhaiset.

Laki­muu­tok­sen aikana maa­lailtu kau­hus­ke­naa­rio julis­tet­tiin luon­nol­li­sesti van­hoil­lis­ten ammat­ti­jär­jes­tö­jen val­ta­tais­te­luksi ja media­pe­liksi. Väi­tet­tiin, että kil­pailu kar­sii yli­lyön­nit ja että vas­tuul­li­nen työ­nan­taja tekee aina sopi­muk­sen, jolla saa työn­te­ki­jänsä pide­tyksi palkkalistoillaan.

Käy­tän­nössä eten­kin mata­la­palkka-alo­jen hen­ki­löstö on jou­tu­nut hyväk­sy­mään minkä sisäl­töi­sen sopi­muk­sen tahansa saa­dak­seen pide­tyksi työ­paik­kansa. Kun hen­ki­lös­töä edus­taa liitto, jolla ei ole työ­tais­te­lu­val­miutta eikä val­ta­kun­nal­lista vai­ku­tus­val­taa, on neu­vot­te­lu­jen lop­pu­tu­los ennalta selvä.

Ihan marginaali-ilmiöstä ei ole kysymys.

Ihan mar­gi­naali-ilmiöstä ei ole kysy­mys. Run­saat 300 000 työn­te­ki­jää eli joka seit­se­mäs tans­ka­lai­nen pal­kan­saaja on tällä het­kellä pai­kal­li­sen sopi­mi­sen varassa. Työt­tö­myys­turva on jäse­nyy­den ainoa motiivi, joka sekin on katoava luon­non­vara. Tans­ka­lais­ten jär­jes­täy­ty­mi­saste on ollut las­kussa vii­mei­set 15 vuotta ja on tällä het­kellä rimaa hipoen yli 50 prosenttia.

Joku voi kysyä, onko pai­kal­li­seen sopi­mi­seen perus­tuva jär­jes­telmä uhkaa­massa koko ammat­ti­jär­jes­tö­kent­tää, kun ker­ran yli­voi­mai­nen enem­mistö pal­kan­saa­jista on yhä kes­kus­jär­jes­tö­jen ja val­ta­kun­nal­lis­ten sopi­mus­ten piirissä.

Jotain enteel­listä on kui­ten­kin siinä, että Tans­kan suu­rim­man amma­til­li­sen kes­kus­jär­jes­tön puheen­joh­taja on äsket­täin ehdot­ta­nut kes­kus­jär­jes­tö­jen yhdis­ty­mistä. Puheen­joh­taja itse on siir­ty­mässä eläk­keelle, joten val­lan­hi­mosta on tus­kin kysymys.

Kun Suo­messa vaa­di­taan jär­jes­täy­ty­mät­tö­mille työ­nan­ta­jille oikeutta tehdä pai­kal­li­sia sopi­muk­sia ilman ammat­ti­liit­to­jen väliin­tu­loa, kysy­mys on Tans­kassa näh­dystä kehi­tyk­sestä. Pai­kal­li­sen sopi­mi­sen laa­jen­ta­mis­tar­vetta ei ole edes perus­teltu, koska jo nyky­ään on pai­kal­li­sesti sovit­ta­vissa mil­tei kai­kesta työ­eh­toi­hin liit­ty­västä. Kai­kissa yleis­si­to­vissa työ­eh­to­so­pi­muk­sissa on mah­dol­lista sopia kes­ki­mää­rin kuu­des­ta­toista palk­kaan liit­ty­västä määräyksestä.