Tans­ka on onnis­tunut markki­noimaan yhteiskun­nal­liset kokeilun­sa. Ensin Suo­mi otti – tosin valikoivasti – mallia sikäläis­es­tä työt­tömyy­den hoi­dos­ta. Meikäläisen mallin ero tan­skalaiseen esiku­vaansa on se, että kun Juutin­maal­la ihmistä patis­te­taan töi­hin, akti­ivisia ovat etenkin työvoimavi­ra­nomaiset. Suo­ma­laises­sa ver­sios­sa artisti, eli työtön itse, mak­saa kaiken.

Muutakin tuontitavaraa on tarjolla.


Muu­takin tuon­ti­tavaraa on tar­jol­la. Aikaisem­min tan­skalaisil­la työt­tömyyskas­soil­la ja ammat­tili­itoil­la oli vääjäämätön yhteys. Viitisen­toista vuot­ta sit­ten yhteys hävitet­ti­in, minkä seu­rauk­se­na markki­noille tulleet uudet kas­sat perus­ti­vat uusia ammat­tili­it­to­ja. Ne eivät neu­vot­tele val­takun­nal­li­sista sopimuk­sista, mut­ta jos saa­vat enem­mistön yri­tyk­sen henkilöstöstä jäsenikseen, voivat jär­jestäy­tymät­tömän työ­nan­ta­jan kanssa sopia yri­tysko­htais­es­ta sopimuk­ses­ta.

Täl­lainen sopimus pitää yri­tyk­sen ja sen työn­tek­i­jät erossa val­takun­nal­lis­es­ta sopimuk­ses­ta, vaik­ka sel­l­ainen saataisi­in aikaan. Työrauha on taat­tu, kos­ka näil­lä keltaisik­si nime­ty­il­lä liitoil­la ei ole tarkoi­tus­takaan uhkail­la työ­tais­teluil­la. Eikä liioin edel­ly­tyk­siä ärhen­te­lyyn, kos­ka jäsen­mak­sut ovat alhaiset.

Lakimuu­tok­sen aikana maalail­tu kauhuske­naario julis­tet­ti­in luon­nol­lis­es­ti van­hoil­lis­ten ammat­ti­jär­jestö­jen val­tatais­teluk­si ja medi­a­pe­lik­si. Väitet­ti­in, että kil­pailu kar­sii ylilyön­nit ja että vas­tu­ulli­nen työ­nan­ta­ja tekee aina sopimuk­sen, jol­la saa työn­tek­i­jän­sä pide­tyk­si palkkalis­toil­laan.

Käytän­nössä etenkin mata­la­palk­ka-alo­jen henkilöstö on joutunut hyväksymään minkä sisältöisen sopimuk­sen tahansa saadak­seen pide­tyk­si työ­paikkansa. Kun henkilöstöä edus­taa liit­to, jol­la ei ole työ­tais­telu­valmi­ut­ta eikä val­takun­nal­lista vaiku­tus­val­taa, on neu­vot­telu­jen lop­putu­los ennal­ta selvä.

Ihan marginaali-ilmiöstä ei ole kysymys.

Ihan mar­gin­aali-ilmiöstä ei ole kysymys. Run­saat 300 000 työn­tek­i­jää eli joka seit­semäs tan­skalainen palka­nsaa­ja on täl­lä het­kel­lä paikallisen sopimisen varas­sa. Työt­tömyys­tur­va on jäsenyy­den ain­oa moti­ivi, joka sekin on katoa­va luon­non­va­ra. Tan­skalais­ten jär­jestäy­tymisas­te on ollut laskus­sa viimeiset 15 vuot­ta ja on täl­lä het­kel­lä rimaa hipoen yli 50 pros­ent­tia.

Joku voi kysyä, onko paikalliseen sopimiseen perus­tu­va jär­jestelmä uhkaa­mas­sa koko ammat­ti­jär­jestökent­tää, kun ker­ran ylivoimainen enem­mistö palka­nsaa­jista on yhä keskusjär­jestö­jen ja val­takun­nal­lis­ten sopimusten piiris­sä.

Jotain enteel­listä on kuitenkin siinä, että Tan­skan suurim­man ammatil­lisen keskusjär­jestön puheen­jo­hta­ja on äsket­täin ehdot­tanut keskusjär­jestö­jen yhdis­tymistä. Puheen­jo­hta­ja itse on siir­tymässä eläk­keelle, joten val­lan­hi­mos­ta on tuskin kysymys.

Kun Suomes­sa vaa­di­taan jär­jestäy­tymät­tömille työ­nan­ta­jille oikeut­ta tehdä paikallisia sopimuk­sia ilman ammat­tili­it­to­jen väli­in­tu­loa, kysymys on Tan­skas­sa nähdys­tä kehi­tyk­ses­tä. Paikallisen sopimisen laa­jen­tamis­tarvet­ta ei ole edes perustel­tu, kos­ka jo nykyään on paikallis­es­ti sovit­tavis­sa mil­tei kaikesta työe­htoi­hin liit­tyvästä. Kaikissa yleis­si­to­vis­sa työe­htosopimuk­sis­sa on mah­dol­lista sopia keskimäärin kuud­esta­toista palkkaan liit­tyvästä määräyk­ses­tä.