Tanska on onnis­tunut markki­noimaan yhteis­kun­nal­liset kokei­lunsa. Ensin Suomi otti – tosin valikoi­vasti – mallia sikäläi­sestä työttö­myyden hoidosta. Meikä­läisen mallin ero tanska­laiseen esiku­vaansa on se, että kun Juutin­maalla ihmistä patis­tetaan töihin, aktii­visia ovat etenkin työvoi­ma­vi­ran­omaiset. Suoma­lai­sessa versiossa artisti, eli työtön itse, maksaa kaiken.

Muutakin tuontitavaraa on tarjolla.


Muutakin tuonti­ta­varaa on tarjolla. Aikai­semmin tanska­lai­silla työttö­myys­kas­soilla ja ammat­ti­lii­toilla oli vääjää­mätön yhteys. Viiti­sen­toista vuotta sitten yhteys hävitettiin, minkä seurauksena markki­noille tulleet uudet kassat perus­tivat uusia ammat­ti­liittoja. Ne eivät neuvottele valta­kun­nal­li­sista sopimuk­sista, mutta jos saavat enemmistön yrityksen henki­lös­töstä jäsenikseen, voivat järjes­täy­ty­mät­tömän työnan­tajan kanssa sopia yritys­koh­tai­sesta sopimuk­sesta.

Tällainen sopimus pitää yrityksen ja sen työnte­kijät erossa valta­kun­nal­li­sesta sopimuk­sesta, vaikka sellainen saataisiin aikaan. Työrauha on taattu, koska näillä keltai­siksi nimetyillä liitoilla ei ole tarkoi­tus­takaan uhkailla työtais­te­luilla. Eikä liioin edelly­tyksiä ärhen­telyyn, koska jäsen­maksut ovat alhaiset.

Lakimuu­toksen aikana maalailtu kauhus­ke­naario julis­tettiin luonnol­li­sesti vanhoil­listen ammat­ti­jär­jes­töjen valta­tais­te­luksi ja media­pe­liksi. Väitettiin, että kilpailu karsii ylilyönnit ja että vastuul­linen työnantaja tekee aina sopimuksen, jolla saa työnte­ki­jänsä pidetyksi palkka­lis­toillaan.

Käytän­nössä etenkin matala­palkka-alojen henki­löstö on joutunut hyväk­symään minkä sisäl­töisen sopimuksen tahansa saadakseen pidetyksi työpaik­kansa. Kun henki­löstöä edustaa liitto, jolla ei ole työtais­te­lu­val­miutta eikä valta­kun­nal­lista vaiku­tus­valtaa, on neuvot­te­lujen loppu­tulos ennalta selvä.

Ihan marginaali-ilmiöstä ei ole kysymys.

Ihan margi­naali-ilmiöstä ei ole kysymys. Runsaat 300 000 työnte­kijää eli joka seitsemäs tanska­lainen palkan­saaja on tällä hetkellä paikal­lisen sopimisen varassa. Työttö­myys­turva on jäsenyyden ainoa motiivi, joka sekin on katoava luonnonvara. Tanska­laisten järjes­täy­ty­mi­saste on ollut laskussa viimeiset 15 vuotta ja on tällä hetkellä rimaa hipoen yli 50 prosenttia.

Joku voi kysyä, onko paikal­liseen sopimiseen perustuva järjes­telmä uhkaa­massa koko ammat­ti­jär­jes­tö­kenttää, kun kerran ylivoi­mainen enemmistö palkan­saa­jista on yhä keskus­jär­jes­töjen ja valta­kun­nal­listen sopimusten piirissä.

Jotain enteel­listä on kuitenkin siinä, että Tanskan suurimman ammatil­lisen keskus­jär­jestön puheen­johtaja on äskettäin ehdot­tanut keskus­jär­jes­töjen yhdis­ty­mistä. Puheen­johtaja itse on siirty­mässä eläkkeelle, joten vallan­hi­mosta on tuskin kysymys.

Kun Suomessa vaaditaan järjes­täy­ty­mät­tö­mille työnan­ta­jille oikeutta tehdä paikal­lisia sopimuksia ilman ammat­ti­liit­tojen väliin­tuloa, kysymys on Tanskassa nähdystä kehityk­sestä. Paikal­lisen sopimisen laajen­ta­mis­tar­vetta ei ole edes perus­teltu, koska jo nykyään on paikal­li­sesti sovit­ta­vissa miltei kaikesta työeh­toihin liitty­västä. Kaikissa yleis­si­to­vissa työeh­to­so­pi­muk­sissa on mahdol­lista sopia keski­määrin kuudes­ta­toista palkkaan liitty­västä määräyk­sestä.