Sosiaaliohjaaja Nina Metsokumpu tekee työtä ammattilaisten ja kodin verkostossa sen eteen, että Enna Danielsson, 19, pääsee muuttamaan ensi vuonna omaan kotiin. Talentia-lehti seurasi työpäivää Espoon vammaispalveluissa.

 

 

On asia­kas­tii­mi­päivä. Siksi sosi­aa­lioh­jaaja Nina Metsokumpu tulee tänään toi­mis­tolle Espoon vam­mais­pal­ve­lui­hin. Se toi­mii Espoon kes­kuk­sessa Kamreerintiellä.

– Voimme pitää 2–3 lähi­työ­päi­vää vii­kon aikana. Pääpaino työssä on asia­kas­ta­paa­mi­sissa, ja sil­loin tulen yleensä toi­mis­tolle, hän sanoo pujo­tel­les­saan kohti työhuonettaan.

Käytävää ja eteistä tuk­ki­vat van­hat tuo­lit ja työ­pöy­dät, jotka tänään läh­te­vät kier­rä­tyk­seen. Remontissa kai­kille jär­jes­tyy oma työpiste.

Metsokumpu pujah­taa työ­huo­nee­seensa ja sil­mäi­lee tie­to­ko­neelta pian alka­van asia­kas­tii­min asiat. Hän työs­ken­te­lee yksi­kössä, joka vas­taa nuor­ten, 16–30-vuotiaiden espoo­lais­ten vam­mais­ten pal­ve­luista. Tiimiin kuu­luu viisi sosi­aa­li­työn­te­ki­jää, kaksi sosi­aa­lioh­jaa­jaa ja joh­tava sosiaalityöntekijä.

– Me arvioimme pal­ve­lu­jen tar­vetta vam­mais­pal­ve­lu­lain poh­jalta ja teemme niistä pää­tök­siä, hän tiivistää.

Asiakkaat ja hei­dän tilan­teensa ovat moni­nai­sia. Mietittävä on muun muassa tila­päis­hoi­don tar­vetta, kotiin tuo­ta­vien pal­ve­lu­jen tar­vetta, van­hem­pien jak­sa­mista ja eri­lai­sia har­joit­te­luja, jotka täh­tää­vät itsenäistymiseen.

Asiakastiimi käy läpi asia­kas­keis­sejä. Asiakkaan tie­dot kat­so­taan läp­pä­reiltä. Tiimiin osalls­tui­vat muun muassa Jesper Laitinen, Meri Charpentier, Sunniva Krug ja Nina Metsokumpu. Kuva: Annika Rauhala

Myös vam­mai­silla nuo­rilla on oikeus muut­taa omaan kotiin, hän huo­maut­taa. Monet nuor­ten tii­min asiat liit­ty­vät­kin asu­mi­s­asioi­hin. Ennen kuin nuori muut­taa kotoa, sen eteen on tehty pal­jon työtä.

Metsokumpu on asu­mi­s­asioi­den käve­levä tie­to­pankki. Osaan nämä asiat kuin unis­sani, hän sanoo itsekin.

Samaa mieltä ovat työ­ka­ve­rit. Siitä ker­too kol­le­go­jen antama kun­nia­kirja työ­ka­ve­rille, ”joka tie­tää kaikki asiat”.

Osaamista on ker­ty­nyt, sillä hän on työs­ken­nel­lyt Espoon kau­pun­gilla 18 vuotta. Hän aloitti sosio­no­mi­tut­kin­non jäl­keen asu­mis­pal­ve­luissa. Osaaminen asu­mi­s­asioista juon­tuu sieltä.

– Olen ajan saa­tossa eri­kois­tu­nut asu­mi­s­asioi­hin. Meillä on mah­dol­li­suus kehit­tää osaa­mista niistä asioista, jotka kiin­nos­ta­vat, vaikka peri­aat­teessa kaikki teke­vät kaikkea.

Ohjeita ja neuvoja

Asiakastiimi alkaa yhdek­sältä. Sen aluksi osa­not­ta­jat ker­to­vat lyhyesti aamun kuu­lu­mi­set. Nojatuolilta ottaa paik­kansa myös Jesper Laitinen, joka aloitti nuor­ten tii­missä sosi­aa­li­työn­te­ki­jänä edel­li­senä päi­vänä. Hän on opin­to­jen lop­pu­vai­heessa ja haluaa tutus­tua työ­hön vam­mais­pal­ve­luissa. Kokemusta hänellä on jo aikuissosiaalityöstä.

– Haluan kokeilla eri asia­kas­ryh­miä. Sitten tie­dän, mihin haluan suun­nata, hän kertoo.

Jokainen tii­min osal­lis­tuja pitää sylissä läp­pä­riä. Siitä voi kat­soa sen asiak­kaan tie­dot, jonka asioita kul­loin­kin käsi­tel­lään. Työntekijät saa­vat tuoda asia­kas­tii­miin tapauk­set, joista he halua­vat kes­kus­tella kol­le­go­jen kanssa.

Myös vammaisilla nuorilla on oikeus muuttaa omaan kotiin.

Metsokumpu on poru­kan kon­kari, muut ovat vielä melko uusia tii­missä. Johtava sosi­aa­li­työn­te­kijä Sanna Koivunen on ollut yksi­kössä vuo­den, Sunniva Krug muu­ta­man vuo­den, Meri Charpentier muu­ta­man kuu­kau­den ja Laitinen päivän.

Krug haluaa tii­miltä vah­vis­tusta sii­hen, mitä asia­kas­tie­toja hän voi kat­soa Sosiaali Effica ‑jär­jes­tel­mästä.

– Meillä on maa­han­muut­ta­ja­pal­ve­lu­jen kanssa keissi. Saanko kat­soa, kuka on asiak­kaan työn­te­kijä, vai pitääkö soit­taa, hän kysyy.

Koivunen neu­voo, että saa kat­soa. Metsokumpu vink­kaa kurk­kaa­maan, kuka on tal­len­ta­nut asia­kir­jan. Siitä pal­jas­tuu työn­te­ki­jän nimi. Niin ei tar­vitse avata itse asiakirjaa.

Sit men­nään. Nina Metsokumpu nap­paa vam­mais­pal­ve­lu­jen uuden sosi­aa­li­työn­te­ki­jän Jesper Laitisen mukaan asia­kas­käyn­nille. Kuva. Annika Rauhala

Tiimi jat­kaa keis­siin, jossa on kyse asiak­kaan kul­je­tus­ten ongel­mista. Äiti tilaa tak­sit oikein, mutta monesti taksi jää tule­matta, kuten edel­li­senä päivänä.

Krug puo­les­taan pyy­tää ohje­nuo­raa sii­hen, miten monta tun­tia omais­hoi­ta­jan pitää tehdä työtä kotona. Hän saa neu­von, ettei tun­teja mää­rätä suo­raan mis­sään. Kannattaa kat­soa, miten asiak­kaan hoito jakaan­tuu eri taho­jen kes­ken, hänelle vinkataan.

– Kuulostaa tar­koi­tuk­sen­mu­kai­selta, että kotiin on jokin tuki. Jos sinun arviosi on, että omais­hoi­don­tu­kea tulee jat­kaa, teet siitä sit­ten pää­tök­sen, Sanna Koivunen neuvoo.

Tiimi miet­tii myös, tar­vit­seeko perhe lisää hoi­toa­pua kah­delle vam­mai­selle lap­selle, kun toi­nen van­hempi toi­puu isosta leik­kauk­sesta. Perhe pyy­tää myös apua uuden auton hankintaan.

Tapausta hoi­tava Charpentier saa keho­tuk­sen tehdä tarkka luet­telo siitä, mitä kaik­kea apua perhe jo saa. Sitten voi­daan arvioida sel­keäm­min, tar­vit­seeko se lisää.

Esiin nousee erään nuo­ren tilanne. Hän on saa­nut tar­jouk­sen asun­nosta asu­mis­pal­ve­luja tuot­ta­valta yritykseltä.

Vuokrasopimus pitäisi alle­kir­joit­taa parin päi­vän sisällä. Perhe kysyy, voi­siko nuo­relle jär­jes­tyä tuki­pal­ve­lut vam­mais­pal­ve­lu­jen kautta.

Tilannetta mie­ti­tään monelta kan­tilta. Neuvo on, että tilan­netta pitää selvittää.

– Tämä pitää sas­sit­taa, Koivunen ja Metsokumpu sanovat.

Sas on työ­ryhmä, johon osal­lis­tu­vat joh­ta­vat sosi­aa­li­työn­te­ki­jät, pal­ve­lue­si­mies ja sosi­aa­li­työn pääl­likkö. Se muun muassa arvioi pal­ve­lu­jen ostoja asiakkaille.

Periaatteessa ensi­si­jai­sesti käy­te­tään kau­pun­gin omia pal­ve­luja. Sas antaa suo­si­tuk­sen ja vink­kaa, mistä ja miten pal­jon pal­ve­luja voi ostaa, jos sii­hen pää­dy­tään. Metsokumpu on Sasin sihteeri.

– Suositus poh­jau­tuu lakien ja toi­min­taoh­jei­den lisäksi asiak­kai­den tas­a­puo­li­seen koh­te­luun. Lisäksi huo­mioi­daan oma pal­ve­lu­tuo­tanto ja kil­pai­lu­tuk­set, hän kuvaa.

Lisää palveluita tarvitaan

Kahdessa tun­nissa käy­dään läpi pal­jon asioita.

– On hyvä miet­tiä niitä yhdessä. Työ meillä vaa­tii usean lain tun­te­musta. Hallittava on sosi­aa­li­huol­to­laki, vam­mais­pal­ve­lu­laki, sosi­aa­li­huol­to­laki, laki kehi­tys­vam­mais­ten eri­tyis­huol­losta ja laki omais­hoi­don­tuesta. Meidän on myös tun­net­tava kun­nan perus­pal­ve­lut. Niin voimme var­mis­taa, että asia­kas saa ne ensin käyt­töönsä, Metsokumpu kertoo.

Kello on ehti­nyt jo ruo­ka­tun­tiin. Osa väestä läh­tee syö­mään lähei­siin ravin­to­loi­hin. Loput suun­taa­vat tila­vaan keit­ti­öön, jonne ker­tyy myös las­ten ja yli 30-vuo­tiai­den tii­mien työn­te­ki­jöitä. Jääkaapista kai­ve­taan esille salaa­tit, val­mis­ruoat ja eväät.

– Olen har­joi­tel­lut pitä­mään täällä ruo­ka­tauon. Etäpäivinä työtä tulee usein put­keen, var­sin­kin jos on team­seja peräk­käin, Metsokumpu sanoo.

Minulla on päin vas­toin, sanoo las­ten tii­min sosi­aa­li­työn­te­kijä Marja Pietilä.

– Olen täällä teho­kas. Kotona voin pitää ruo­ka­tau­koa sen puoli tuntia.

Me olemme hallinnollinen laji sosiaalityötä.

Jokainen ryt­mit­tää myös työ­viik­ko­aan eri lailla, he ker­to­vat. Pietilä tyk­kää tällä haa­vaa tulla pää­sään­töi­sesti toi­mis­tolle. Metsokumpu taas kerää nip­puun asia­kas­käyn­tejä ja tekee ne toi­mis­tolta. Sitten hän tekee etänä kotona kirjoitustyöt.

– Joskus on kiva saada tauko asia­kas­ta­paa­mi­siin. Ne ovat paras osa työ­täni, mutta ne myös kuor­mit­ta­vat. Niissä pitää kes­kit­tyä vuo­ro­vai­ku­tuk­seen ja kuun­nella tosi herk­känä. Se voi väsyt­tää ja jopa uuvut­taa, Metsokumpu sanoo.

Lounaan jäl­keen hän katoaa työ­huo­nee­seensa val­mis­te­le­maan asioita seu­raa­vaan Sas-kokouk­seen. Muiden puhe kier­tyy uuteen vam­mais­la­kiin, joka on tekeillä. Marja Pietilä toi­voo, että laki päi­vit­tyy tähän päivään.

– Siihen saa­daan hyvällä tuu­rilla lisää pal­ve­luita. Toivotaan, että sii­hen tulee aina­kin sel­vyyttä päätöksiin.

Muuttovalmennukseen ja työ­voi­ma­pal­ve­lui­hin pitäisi saada lisää pal­ve­luja. Pietilä ja las­ten tii­min toi­nen sosi­aa­li­työn­te­kijä Päivi Oksman haluai­si­vat myös enem­män aikaa asiak­kaan tilan­teen seu­raa­mi­seen. Se vah­vis­taisi omaa työn­te­ki­jyyttä. Olisi aikaa kul­kea per­heen ja nuo­ren rin­nalla kauemmin.

– Nyt asia­kas tava­taan, kun hän hakee jota­kin. Emme pysty aina seu­raa­maan, miten pal­ve­luita käy­te­tään ja vas­taa­vatko ne vielä tar­koi­tus­taan kah­den vuo­den kuluttua.

Kiireisiä tapauksia on harvoin

Pietilälle on osu­nut viran­omais­vuoro. Hän ottaa vas­taa puhe­luja muilta viran­omai­silta, jotka teke­vät yhteis­työtä vam­mais­pal­ve­lu­jen verkostoissa.

– Aamulla ei tul­lut mitään akuut­tia. Kysyttiin neu­voja, halut­tiin tie­tää, onko jokin asia jo pää­tetty tai onko tämä asia sel­lai­nen, että se voisi tulla vam­mais­pal­ve­lu­jen kautta.

Poliisi soit­taa har­voin, sillä vam­mais­pal­ve­lulla ei ole kriisipalvelua.

– Joskus, hyvin har­voin, tulee kii­rei­siä tapauk­sia, joissa esi­mer­kiksi omai­nen on meneh­ty­nyt ja kotona on hoi­toa vaa­tiva vammainen.

Kun puhe­lin ei soi, Pietilä ”jee­saa” muita. Hän käy läpi säh­köistä asia­kas­tie­to­jär­jes­tel­mää ja kat­soo, onko tul­lut uusia hake­muk­sia, joi­hin pitäisi tart­tua heti. Se vapaut­taa mui­den aikaa.

Hän myös val­mis­te­lee asioita kol­le­goille, jos aika jää.

– Byrokratiaa on aika pal­jon. Me olemme hal­lin­nol­li­nen laji sosiaalityötä.

Lounastauon aikana on tul­lut uusi hake­mus. Ikääntyvä asia­kas pyy­tää apua kotiin. Marja Pietilä lukee vam­mais­pal­ve­lu­jen asia­kas­tie­toja ja yrit­tää sel­vit­tää, miksi asia­kas tar­vit­see lisää apua nyt. Hän kat­soo myös lää­kä­rin lausun­not. Iltapäivän aikana hän soit­taa asiak­kaalle ja kyse­lee tarkemmin.

– Ei vai­kuta siltä, että hän tar­vit­see akuu­tisti pää­tök­sen tänään. Tässä tar­vi­taan ehkä laa­jempi pal­ve­lu­tar­peen arviointi ja toi­min­ta­te­ra­peutti kotikäynnille.

Pietilä on työs­ken­nel­lyt vam­mais­pal­ve­luissa vuo­desta 2018 läh­tien. Sitä ennen hän työs­ken­teli las­ten­suo­je­lussa eri rooleissa.

– Täällä on eri­lai­nen työ­ote ja roo­lit. Täällä näkee lei­jo­na­van­hem­pia, jotka teke­vät hui­keita asioita.

Toisaalta lap­si­per­heet ja jopa kol­le­gat koke­vat jos­kus, että mei­dän kans­samme pitää tais­tella pal­ve­luista, Pietilä kummastelee.

Hän muis­te­lee puhe­lua, joka tuli las­ten­suo­je­lusta har­joit­te­li­jalta. Tilanne ajau­tui nopeasti vas­tak­kain asetteluksi.

– Hänet oli ope­tettu tais­te­lu­kult­tuu­riin. Parhaat rat­kai­sut löy­ty­vät kui­ten­kin yhteis­työllä ja verkostossa.

Vammaispalveluissa työ on suu­relta osin moniam­ma­til­lista verkostotyötä.

Ikävää työssä on se, että nykyi­sin on vai­kea löy­tää hoi­ta­vaa tahoa, joka ottaisi asiak­kaita vas­taan. Tuntuu, ettei mis­sään ole pysy­vää hen­ki­lö­kun­taa, Pietilä kertoo.

– Kaikki myy­vät ei oota, eivätkä asiat etene.

Kotoa muuttaminen on pitkä prosessi

Asiakaskäynneille työn­te­ki­jät mene­vät Espoossa jul­ki­silla tai talon autolla. Kello käy kahta, kun Nina Metsokumpu nap­paa mukaansa Jesper Laitisen ja läh­tee Haukilahdenrannan asu­mi­syk­sik­köön. Kyyti jär­jes­tyy Laitisen autolla.

Kaikki päi­vys­tä­vät vuo­rol­laan viran­omais­pu­he­li­messa. Sosiaalityöntekijä Marja Pietilälle vuoro osuu pari ker­taa kuussa. Kuva: Annika Rauhala

Haukilahdenrannassa on viisi asu­mis­val­men­nus­paik­kaa. Nuoret käy­vät ennen omaa kotia asu­mis­har­joit­te­lussa tai ‑val­men­nuk­sessa. Valmennuksessa arvioi­daan, minkä tasoista asuin­pal­ve­lua nuo­ria tarvitsee.

Yleensä asunto jär­jes­tyy tukia­su­mi­syk­si­kössä tai ympä­ri­vuo­ro­kau­ti­sessa asu­mi­sessa. Niistä tukia­su­mi­nen on kevyempi muoto.

Kotoa muut­ta­mi­nen on pitkä pro­sessi, jossa teh­dään työtä sekä nuo­ren että per­heen kanssa. Metsokumpu sanoo, että nuor­ten toi­veita pitää kuun­nella her­källä korvalla.

– Vanhempi on oman lap­sen asian­tun­tija. Hän osaa ker­toa, mikä nuo­ren tahto on, vaikka nuori ei sitä itse pys­tyisi kertomaan.

Vähitellen syn­tyy käsi­tys, mikä tälle nuo­relle on paras rat­kaisu juuri nyt. Kun asunto löy­tyy, nuo­relle teh­dään tuki­suun­ni­telma. Sitä vii­la­taan nuo­ren tilan­teen mukaan.

Ilon aiheita riittää

Tänään hoi­de­taan Haukilahdenrannassa 19-vuo­ti­aan Enna Danielssonin asioita.

Hän päätti juuri asu­mis­har­joit­te­lun yksi­kössä. Se sujui hienosti.

Danielsson pel­mah­taa pai­kalle kol­melta, hänen äitinsä hie­man sitä ennen. Yksikön ohjaa­jat, Enna ja äiti Mirka sekä Laitinen ja Metsokumpu istu­vat pöy­dän ääreen.

– Miten sulla täällä meni? Mikä oli parasta?, Metsokumpu kyselee.

– Ihanasti. Parasta oli Jaana, Enna sanoo ja halaa ohjaaja Jaana Ulmasta.

Metsokumpu käy läpi Ennan ja ohjaa­jien kanssa kaikki asiat, jotka jak­solla piti har­joi­tella. Ohjaajat ker­to­vat, että Enna lait­toi oma­toi­mi­sesti ruo­kaa. Iso pais­tin­pannu oli minulle ras­kas, Enna kertoo.

– Enna osasi itse arvioida oikein, että rasva voi räis­kyä pan­nulta ja se on kuu­maa, ker­too lähi­hoi­taja Kristiina Railo.

Metsokumpu ottaa puheeksi uuden ker­ros­ta­lon, jota val­mis­tuu Tapiolaan ensi vuonna.

Kotoa Työ on suurelta osin moniammatillista verkostotyötä.

Enna voisi saada sieltä asun­non, jos tuettu asu­mi­nen sopii hänelle. Sitä tut­ki­taan Kilonpuron pal­ve­lua­sun­noilla, joissa asu­taan omissa asun­noissa. Sielläkin on hen­ki­lö­kun­taa pai­kalla ympäri vuo­ro­kau­den mutta eri lailla kuin Haukilahdenrannassa.

Jakso Kilonpurossa kiin­nos­taa Ennaa. Hän kui­ten­kin miet­tii, miten hän pää­see sieltä työ­toi­min­taan, jossa hän käy. Bussit sinne oppii nopeasti, ver­kosto kannustaa.

Enna jää odot­ta­maan jak­soa Kilonpurossa. Siihen asti hän asuu kotona.

Metsokumpu on aut­ta­nut kym­me­niä nuo­ria itse­näi­seen asu­mi­seen Espoossa. Työpäivä päät­tyy onnis­tu­mi­sen tunnelmissa.

– Kun nuo­ren asiat mene­vät eteen­päin, se on suuri ilon aihe.

Jaana Laitinen

Asiakastiimi käsit­teli tapauk­sia ano­nyy­misti. Läsnä olleet toi­mit­taja ja kuvaaja eivät saa­neet tie­tää asiak­kai­den henkilötietoja.