Jokaisesta ikäluokasta noin kymmenen prosenttia joutuu kiusatuksi koulussa. Nuoren kokemaa masennusta, ahdistusta, syömishäiriötä tai muita mielenterveyden häiriöksi luokiteltavia oireita saatetaan hoitaa lääkkeillä, kun ongelman varsinaista syytä, kiusaamista ei ole tunnistettu.

 

Koulu­ku­raat­to­rit, ter­vey­den­hoi­ta­jat ja psy­ko­lo­git ovat ker­to­neet, että toi­sella asteella nuor­ten ongel­mien taus­talta löy­tyy usein pit­kä­ai­kai­nen perus­kou­lussa tapah­tu­nut kiusaa­mi­nen, joka syystä tai toi­sesta oirei­lee myö­hem­min eri­lai­sina ongel­mina, sanoo

Myös nuor­ten psy­kiat­rian puo­lelta tulee vies­tejä, että monet asiak­kaat ovat koke­neet kou­lu­kiusaa­mista. Kiusaa­mi­nen kes­tää usein pit­kään, ja trau­ma­ti­soi­tu­mista tapah­tuu tois­tu­vasti ja nopealla tempolla.

Kiusaamisen jälkihoitoon ei ole ollut tarjolla hoitomallia.

Viran­omai­silla ei ole työ­ka­luja tun­nis­taa kiusaa­mi­sen oireita. Heiltä puut­tu­vat yhte­näi­nen, tar­koi­tuk­sen­mu­kai­nen työ­me­ne­telmä ja osaa­mi­nen kiusat­tu­jen ihmisten
kohtaamiseen.
− Meillä ei ole tähän asti ollut lii­oin sel­keää kiusaa­mi­sen jäl­ki­hoi­don mal­lia, jol­lai­sen nyt olemme jul­kais­seet, ker­too eri­kois­suun­nit­te­lija Päivi Hama­rus Keski-Suo­men elinkeino‑, lii­kenne- ja ympäristökeskuksesta.

Kiusaamisella on pitkät jäljet

Hama­rus on tut­ki­nut kiusaa­mista vuo­desta 1998 läh­tien ja jul­kais­sut sitä kos­ke­via tut­ki­muk­sia ja oppaita. Syk­syllä 2015 ilmes­tyi Päivi Hama­ruk­sen, Tiina Holm­berg-Kale­niuk­sen ja Saija Sal­men kir­joit­tama Opas kiusaa­mi­sen jäl­ki­hoi­toon. Teok­sessa esi­tel­lään ensim­mäistä ker­taa käy­tän­nöl­li­nen jäl­ki­hoi­don malli.

Holm­berg-Kale­nius ja Salmi työs­ken­te­le­vät Kiusaa­mi­s­asioi­den tuki- ja neu­von­ta­kes­kus Valo­pil­kussa Lah­dessa. Oppaassa esi­tetty malli perus­tuu Valo­pil­kun kehit­tä­mään ver­tais­tu­ki­mal­liin, ja siinä kuva­tut kiusaa­mi­sil­miön piir­teet,  kiusaa­mi­sen vai­ku­tuk­set ja jäl­ki­hoi­dossa käsi­tel­tä­vät tee­mat liit­ty­vät Päivi Hama­ruk­sen tutkimustyöhön.

Vertaistukea ja keskustelua

Lap­set ja nuo­ret eivät mie­lel­lään kerro kiusaa­mi­ses­taan, koska häpeä­vät sitä.  Jäl­ki­hoito voi Hama­ruk­sen mukaan alkaa vasta sen jäl­keen, kun kiusaa­mi­nen on saatu lop­pu­maan. Nuorta ei voi kui­ten­kaan pakot­taa jäl­ki­hoi­toon, sillä kukin tar­vit­see oman aikansa sii­hen, että kyke­nee otta­maan avun vastaan.

Jos­kus nuo­ren ahdis­tuk­sen voi lau­kaista jotain aiem­paa trau­maat­tista koke­musta muis­tut­tava tilanne, eikä nuori pysty jäl­jit­tä­mään, mistä se johtuu.

− Saa­te­taan tar­vita aut­ta­jan apua ohjaa­maan kes­kus­telu kiusaa­mi­seen. Nuori kyllä usein siinä vai­heessa ker­too, Hama­rus sanoo.

Ver­tais­tu­ki­ryh­mät on todettu hyvin toi­mi­vaksi jäl­ki­hoi­don mal­liksi. Niitä on  jär­jes­tetty muun muassa Kiusaa­mi­s­asioi­den tuki- ja neu­von­ta­kes­kus Valo­pil­kussa Lah­dessa, mutta tänä vuonna nii­den vetä­jä­kou­lu­tuk­sia tul­laan jär­jes­tä­mään eri puo­lilla Suomea.

Tuki voi olla myös kah­den­kes­ki­siä kes­kus­te­luita, sillä jos kiusattu on tois­tu­vasti  koke­nut tul­leensa hyl­jä­tyksi nime­no­maan ryh­mään liit­ty­mi­sessä, voi ryh­mään meno olla vaikeaa.

Usein kiusattu kokee kiusaa­mi­sen joh­tu­van omasta syys­tään tai jos­tain hänen omi­nai­suu­des­taan. Hän kokee siitä syyl­li­syyttä ja vää­rää häpeää, mikä vai­kut­taa  itse­tun­toon, minä­ku­vaan ja sosi­aa­li­siin suh­tei­siin. Kes­kus­te­lussa ja tun­tei­den  käsit­te­lyssä on olen­naista, että tapah­tu­neelle luo­daan uuden­lai­nen mer­ki­tys ja kertomus.

Jälkihoidon aikana on tärkeää, että löydetään oivallus, ymmärrys ja omat  vahvuudet.

Ulos toivottomuudesta

Kiusaa­mi­nen saat­taa aiheut­taa kat­ke­ruutta, vihaa ja epä­luot­ta­musta, jotka syn­ty­vät siitä epä­oi­keu­den­mu­kai­suu­den koke­muk­sesta, että kukaan ei puut­tu­nut asi­aan. Luot­ta­mus ihmi­siä koh­taan hor­juu, eikä kiusattu kykene raken­ta­maan uusia ihmissuhteita.

On tar­peen, että kor­ja­taan toi­vot­to­muu­den tunne uudeksi toi­voksi. Viha ei saisi kehit­tyä kat­ke­ruu­deksi ja tuhoi­saksi aggres­sioksi, vaan nuo­ren pitäisi käsi­tellä sitä ja jät­tää se lopulta taakseen.
− On olen­naista tun­nis­taa, tun­nus­taa sekä käsi­tellä koke­muk­set ja tun­teet, ettei nii­hin jäädä kiinni, Hama­rus sanoo.

Oppaassa tar­kas­tel­laan kiusaa­mi­sil­miötä yhtei­sön näkö­kul­masta. Sitä voi tapah­tua päi­vä­ko­dissa, armei­jassa tai työ­pai­kalla. Ilmiö on kaik­kialla ole­muk­sel­taan sama ja jät­tää samat jäljet.
− Me saa­tamme aja­tella, että kiusa­tun ongel­mat lop­pu­vat, kun hän läh­tee pois ryh­mästä, mutta se ei ole niin. Kiusat­tu­jen jäl­ki­hoito on tär­keää, jotta trau­mat eivät jäisi vai­kut­ta­maan koko lop­pue­lä­män ajaksi. Myös kiusaa­jalle olisi hyvä tarjota
apua vää­rien vuo­ro­vai­ku­tus­mal­lien hylkäämiseksi.

Hama­rus suo­sit­te­lee opasta eri­tyi­sesti sosi­aa­li­työn­te­ki­jöille ja kou­lu­ku­raat­to­reille, jotka työs­sään jou­tu­vat koh­taa­maan kiusat­tuja nuoria.
− Opas antaa käy­tän­nöl­li­set ohjeet, kuinka hoi­to­pro­ses­sia ohja­taan ja aute­taan nuorta, ennen kuin tämä hakeu­tuu mielenterveyspuolelle.

Iita Ket­tu­nen