Jokai­sesta ikäluo­kasta noin kymmenen prosenttia joutuu kiusa­tuksi koulussa. Nuoren kokemaa masen­nusta, ahdis­tusta, syömis­häi­riötä tai muita mielen­ter­veyden häiriöksi luoki­tel­tavia oireita saatetaan hoitaa lääkkeillä, kun ongelman varsi­naista syytä, kiusaa­mista ei ole tunnis­tettu.

 

Kouluku­raat­torit, tervey­den­hoi­tajat ja psyko­logit ovat kertoneet, että toisella asteella nuorten ongelmien taustalta löytyy usein pitkä­ai­kainen perus­kou­lussa tapah­tunut kiusaa­minen, joka syystä tai toisesta oireilee myöhemmin erilaisina ongelmina, sanoo

Myös nuorten psykiatrian puolelta tulee viestejä, että monet asiakkaat ovat kokeneet koulu­kiusaa­mista. Kiusaa­minen kestää usein pitkään, ja trauma­ti­soi­tu­mista tapahtuu toistu­vasti ja nopealla tempolla.

Kiusaamisen jälkihoitoon ei ole ollut tarjolla hoitomallia.

Viran­omai­silla ei ole työkaluja tunnistaa kiusaa­misen oireita. Heiltä puuttuvat yhtenäinen, tarkoi­tuk­sen­mu­kainen työme­ne­telmä ja osaaminen kiusat­tujen ihmisten
kohtaa­miseen.
− Meillä ei ole tähän asti ollut liioin selkeää kiusaa­misen jälki­hoidon mallia, jollaisen nyt olemme julkaisseet, kertoo erikois­suun­nit­telija Päivi Hamarus Keski-Suomen elinkeino-, liikenne- ja ympäris­tö­kes­kuk­sesta.

Kiusaa­mi­sella on pitkät jäljet

Hamarus on tutkinut kiusaa­mista vuodesta 1998 lähtien ja julkaissut sitä koskevia tutki­muksia ja oppaita. Syksyllä 2015 ilmestyi Päivi Hamaruksen, Tiina Holmberg-Kaleniuksen ja Saija Salmen kirjoittama Opas kiusaa­misen jälki­hoitoon. Teoksessa esitellään ensim­mäistä kertaa käytän­nöl­linen jälki­hoidon malli.

Holmberg-Kalenius ja Salmi työsken­te­levät Kiusaa­mi­s­asioiden tuki- ja neuvon­ta­keskus Valopil­kussa Lahdessa. Oppaassa esitetty malli perustuu Valopilkun kehit­tämään vertais­tu­ki­malliin, ja siinä kuvatut kiusaa­mi­silmiön piirteet,  kiusaa­misen vaiku­tukset ja jälki­hoi­dossa käsitel­tävät teemat liittyvät Päivi Hamaruksen tutki­mus­työhön.

Vertais­tukea ja keskus­telua

Lapset ja nuoret eivät mielellään kerro kiusaa­mi­sestaan, koska häpeävät sitä.  Jälki­hoito voi Hamaruksen mukaan alkaa vasta sen jälkeen, kun kiusaa­minen on saatu loppumaan. Nuorta ei voi kuitenkaan pakottaa jälki­hoitoon, sillä kukin tarvitsee oman aikansa siihen, että kykenee ottamaan avun vastaan.

Joskus nuoren ahdis­tuksen voi laukaista jotain aiempaa traumaat­tista kokemusta muistuttava tilanne, eikä nuori pysty jäljit­tämään, mistä se johtuu.

− Saatetaan tarvita auttajan apua ohjaamaan keskustelu kiusaa­miseen. Nuori kyllä usein siinä vaiheessa kertoo, Hamarus sanoo.

Vertais­tu­ki­ryhmät on todettu hyvin toimi­vaksi jälki­hoidon malliksi. Niitä on  järjes­tetty muun muassa Kiusaa­mi­s­asioiden tuki- ja neuvon­ta­keskus Valopil­kussa Lahdessa, mutta tänä vuonna niiden vetäjä­kou­lu­tuksia tullaan järjes­tämään eri puolilla Suomea.

Tuki voi olla myös kahden­kes­kisiä keskus­te­luita, sillä jos kiusattu on toistu­vasti  kokenut tulleensa hyljä­tyksi nimenomaan ryhmään liitty­mi­sessä, voi ryhmään meno olla vaikeaa.

Usein kiusattu kokee kiusaa­misen johtuvan omasta syystään tai jostain hänen ominai­suu­destaan. Hän kokee siitä syylli­syyttä ja väärää häpeää, mikä vaikuttaa  itsetuntoon, minäkuvaan ja sosiaa­lisiin suhteisiin. Keskus­te­lussa ja tunteiden  käsit­te­lyssä on olennaista, että tapah­tu­neelle luodaan uuden­lainen merkitys ja kertomus.

Jälkihoidon aikana on tärkeää, että löydetään oivallus, ymmärrys ja omat  vahvuudet.

Ulos toivot­to­muu­desta

Kiusaa­minen saattaa aiheuttaa katke­ruutta, vihaa ja epäluot­ta­musta, jotka syntyvät siitä epäoi­keu­den­mu­kai­suuden kokemuk­sesta, että kukaan ei puuttunut asiaan. Luottamus ihmisiä kohtaan horjuu, eikä kiusattu kykene raken­tamaan uusia ihmis­suh­teita.

On tarpeen, että korjataan toivot­to­muuden tunne uudeksi toivoksi. Viha ei saisi kehittyä katke­ruu­deksi ja tuhoi­saksi aggres­sioksi, vaan nuoren pitäisi käsitellä sitä ja jättää se lopulta taakseen.
− On olennaista tunnistaa, tunnustaa sekä käsitellä kokemukset ja tunteet, ettei niihin jäädä kiinni, Hamarus sanoo.

Oppaassa tarkas­tellaan kiusaa­mi­sil­miötä yhteisön näkökul­masta. Sitä voi tapahtua päivä­ko­dissa, armei­jassa tai työpai­kalla. Ilmiö on kaikkialla olemuk­seltaan sama ja jättää samat jäljet.
− Me saatamme ajatella, että kiusatun ongelmat loppuvat, kun hän lähtee pois ryhmästä, mutta se ei ole niin. Kiusat­tujen jälki­hoito on tärkeää, jotta traumat eivät jäisi vaikut­tamaan koko loppue­lämän ajaksi. Myös kiusaa­jalle olisi hyvä tarjota
apua väärien vuoro­vai­ku­tus­mallien hylkää­mi­seksi.

Hamarus suosit­telee opasta erityi­sesti sosiaa­li­työn­te­ki­jöille ja koulu­ku­raat­to­reille, jotka työssään joutuvat kohtaamaan kiusattuja nuoria.
− Opas antaa käytän­nöl­liset ohjeet, kuinka hoito­pro­sessia ohjataan ja autetaan nuorta, ennen kuin tämä hakeutuu mielen­ter­veys­puo­lelle.

Iita Kettunen