Yhden­ver­tai­suuden toteu­tu­mista valvoo sosiaa­linen optimisti, joka tunnetaan myös ahkeruu­desta. Kirsi Pimiä on ensim­mäinen yhden­ver­tai­suus­val­tuu­tettu ja  valvoo yhdessä yhden­ver­tai­suus­val­tuu­tetun toimiston kanssa yhden­ver­tai­suuslain toteu­tu­mista.

 

Oletpa nainen tai mies, minkä ikäinen hyvänsä, kanta­suo­ma­lainen tai maahan­muuttaja, kristitty, muslimi tai uskonnoton, terve tai sairas, naimi­sissa, sinkku tai leski, homo tai hetero, olet Suomessa samanar­voinen kuin kaikki muut.

Sen turvaa perus­tuslaki, monet muut lait ja ennen kaikkea yhden­ver­tai­suuslaki. Se tuli voimaan 2015. Samalla vähem­mis­tö­val­tuu­tettu muuttui yhden­ver­tai­suus­val­tuu­te­tuksi.

Vähem­mis­tö­val­tuu­tettu saattoi puuttua etniseen syrjintään. Yhden­ver­tai­suus­val­tuu­te­tulla on suuremmat saappaat. Helsin­ki­läinen yhden­ver­tai­suus­val­tuu­tettu Kirsi Pimiä valvoo nyt, miten yhden­ver­tai­suus­lakia nouda­tetaan Suomessa ja ettei ketään syrjitä lakiin kirja­tuista syistä. Yhden­ver­tai­suus­val­tuu­tetun toimisto myös edistää asiaa.

Pimiä on koulu­tuk­seltaan juristi. Hänet tuli yhden­ver­tai­suus­val­tuu­te­tuksi eduskun­nasta, jossa hän toimii suuren valio­kunnan valio­kun­ta­neu­voksena. Aiemmin hän työskenteli oikeus­mi­nis­te­riössä demokratia-, kieli- ja perus­oi­keus­asioiden yksikön johtajana ja valtio­neu­voston kansliassa EU-asioiden yksikön päällikkönä. Hän on toiminut myös oikeus­mi­nisteri Tuija Braxin (vihr.) avustajana.

Yhdenvertaisuus ei tarkoita sitä, että kaikkia kohdellaan samalla tavalla.

Pimiä on erikois­tunut EU-oikeuteen ja siellä perus­oi­keus­nä­kö­kulmaan ja oikeu­del­lisiin kysymyksiin. Hänen kautensa yhden­ver­tai­suus­val­tuu­tettuna kestää viisi vuotta. Tutut ja työto­verit kuvaavat häntä skarpiksi ja päteväksi työnar­ko­maa­niksi.

Lapsena Valkea­kos­kella hän myös huomasi ensim­mäisen kerran, että ihmiset eivät ole tasa-arvoisia. Vaikka tytöt olivat hyviä, pojat olivat parempia. Mummo toivoi sukuun poikia. Pimiästä kasvoi maltil­linen maail­man­pa­rantaja.

– Haluan vaikuttaa yhteis­kuntaan: että otetaan pieniä askelia mutta parempaan suuntaan.

Pimiää arvos­tetaan, mutta häneen kohdistuu myös kovia odotuksia. Hän rakentaa nyt pohjaa sille, miten paljon yhden­ver­tai­suus­val­tuu­tetun sana tulevai­suu­dessa painaa.

Sama kohtelu ei aina riitä

Mitä yhden­ver­taisuus sitten tarkoittaa? Lain mukaan ihmiset ovat samanar­voisia riippu­matta sukupuo­lesta, iästä, alkupe­rästä, kansa­lai­suu­desta, kielestä, uskon­nosta ja vakau­muk­sesta, mieli­pi­teistä, poliit­ti­sesta tai ammat­tiyh­dis­tys­toi­min­nasta, perhe­suh­teista, vammasta, tervey­den­ti­lasta tai seksu­aa­li­sesta suuntau­tu­mi­sesta.

Ne ovat henkilöön liittyviä syitä, joiden vuoksi ketään ei saa syrjiä. Oikeu­den­mu­kai­sessa yhteis­kun­nassa henkilöön liittyvät tekijät eivät saa vaikuttaa ihmisten mahdol­li­suuksiin päästä koulu­tukseen tai saada työtä ja erilaisia palveluja. Perus­oi­keudet kuuluvat kaikille. Niin yhden­ver­tai­suus­val­tuu­tetun toimisto linjaa netti­si­vuillaan.

Kirsi Pimiä sanoo, että Suomessa yhden­ver­taisuus toteutuu hyvin verrattuna muuhun maailmaan.

– Mutta huoliakin on. Julkiset talouden ongelmat voivat johtaa siihen, että kaikille ei voida taata samoja etuisuuksia. Jäävätkö silloin jotkut ryhmät vähem­mälle?

– Kahden viime vuoden aikana yhteis­kunnan ilmapiiri on koven­tunut. Vastak­kai­na­settelu on lisään­tynyt. Se voi johtaa eriar­vois­tu­mis­ke­hi­tykseen, joka kohdistuu joihinkin väestö­ryhmiin.

Yhden­ver­taisuus ei tarkoita sitä, että kaikkia kohdellaan samalla tavalla, Pimiä huomauttaa.

– Jokaisen tilan­netta pitää arvioida yksilöl­li­sesti. Sama kohtelu ei aina takaa yhden­ver­tai­suuden toteu­tu­mista.

Esimer­kiksi vammainen voi tarvita apua jo siihen, että hän pääsee hakemaan palvelua. Maahan­muuttaja tarvitsee tulkin ja neuvontaa, jotta hän tietää, mihin palve­luihin hänellä on oikeus ja osaa hakea niitä. Moni vanhus tarvitsee apua digita­li­soi­tu­vassa maail­massa.

Jotkut tarvit­sevat lisäapua, jotta yhden­ver­taisuus toteutuu. Pimiä näyttää toimis­tonsa tuottamaa piirrosta, joka kuvaa asiaa hyvin. Siinä kolme lasta katsoo aidan yli. Pitkä näkee hyvin, vaikka hän seisoo maassa. Lyhyempi yltää katsomaan aidan toiselle puolelle matalalta tasolta. Lyhin lapsi tarvitsee korkean korokkeen, jotta hänkin näkee.

Omat päätökset ja asenteet suuren­nus­lasin alle

Yhden­ver­taisuus edellyttää sitä, että nippu­rat­kaisuja ei saa tehdä. Ihmistä pitää kohdella yksilönä, ei ryhmänsä edustajana, Kirsi Pimiä sanoo. Se on tärkeää erityi­sesti sosiaa­lia­lalla.

– Ei saa katsoa, että tällä asiak­kaalla on paperissa rasti tuossa kohdassa, laitan se samaan kasaan kuin muut vammaiset tai vaikka maahan­muut­tajat.

Jokai­sella viran­omai­sella on lain mukaan velvol­lisuus edistää yhden­ver­tai­suutta, Pimiä muistuttaa. Siihen ei riitä, että ketään ei syrjitä.

– Jokainen voi miettiä, kohte­lenko asiak­kaita yhden­ver­tai­sesti.

On hyvä tunnistaa myös omat asenteet. Sitäkin sopii tarkkailla, kohtaanko tämän ihmisen ihmisenä tai ryhmänsä edustajana.

Yhden­ver­tai­suuslaki ei takaa alueel­lista yhden­ver­tai­suutta. Syrjäi­sellä alueella asuva ei ehkä saa samoja palveluja yhtä helposti kuin isossa kaupun­gissa. Sitä arvioi­taessa ei sovel­let­taisi yhden­ver­tai­suus­lakia vaan perus­tuslain yhden­ver­tai­suus­sään­nöstä.

Jotkut tarvitsevat lisäapua, jotta yhdenvertaisuus toteutuu.

Yhden­ver­tai­suuslain mukaan palve­lujen saata­vuutta verrat­taisiin siihen, miten verrok­ki­ryhmä eli muut samalla paikka­kun­nalla asuvat saavat palveluja.

Kuntien päätök­sistä tulee paljon kanteluja

Yhden­ver­tai­suus­val­tuu­tettu on itsenäinen ja riippu­maton viran­omainen, joka toimii oikeus­mi­nis­teriön alaisuu­dessa. Kuka tahansa voi tehdä valtuu­te­tulle kantelun, jos hän kokee, että häntä on kohdeltu syrji­västi tai hän on havainnut syrjivää kohtelua.

Valtuu­tetun toimisto ei valvo työelämän syrjintää. Se kuuluu aluehal­lin­to­vi­ras­toille. Yhden­ver­tai­suus­val­tuu­te­tulle voi tehdä kantelun, mutta se ei anna tuomioita eikä ratkaisuja.

– Voimme joskus julkistaa kannanoton jostakin asiasta. Voimme myös edistää sovintoa tilan­teessa, jossa joku kokee joutu­neensa väärin kohdel­luksi. Autamme myös yrityksiä, kouluja tai viran­omaisia kehit­tämään käytäntöjä, jotka edistävät yhden­ver­tai­suutta.

Merkit­tä­vimpiä tapauksia valtuu­tettu voi viedä yhden­ver­taisuus- ja tasa-arvolau­ta­kuntaan tai tuomiois­tuimeen. Niin haetaan linjauksia siihen, mikä on lain tarkoit­tamaa syrjintää. Viime vuonna valtuu­tetun toimisto vei lauta­kuntaan viisi tapausta. Yhdestä on jo tullut päätös. Se koski julkisen puolen sairaa­loiden ylilää­kä­reiden ohjetta, jonka mukaan hedel­möi­tys­hoitoja ei anneta naispa­reille. Lauta­kunta totesi, että se rikkoo yhden­ver­tai­suus­lakia.

Valtuu­te­tulle tuli 496 yhtey­den­ottoa vuonna 2015. Niistä 34 koski sosiaa­li­pal­veluja. Eniten valitetaan kuntien viran­omaisten päätök­sistä, Pimiä kertoo. Viime vuonna lokakuun alkuun mennessä valituksia oli tullut 945. Niistä 120 koski sosiaali- ja tervey­salaa. Niiden osuus yhtey­de­no­toista on kasvanut.

– Ihmiset voivat kokea, että heitä on kohdeltu väärin. He ovat ehkä saaneetkin huonoa kohtelua. Tai viran­omaisen tekemä ratkaisu ei heitä miellytä. Siitä on jäänyt epäoi­keu­den­mu­kai­suuden tunne. Usein kyse ei kuitenkaan ole lain tarkoit­ta­masta syrjin­nästä.

Yhtey­den­ot­tojen määrä on lähes tuplaan­tunut joka vuosi. Silti on paljon ihmisiä, jotka eivät osaa tai jaksa kertoa syrjin­nästä. Kaikki eivät edes tiedä, että heitä on kohdeltu yhden­ver­tai­suuslain vastai­sesti.

Jaana Laitinen