Aikuissosiaalityön korkeakoulutetut ammattilaiset ovat arvioinnin, verkostoitumisen ja palveluiden koordinoinnin mestareita.

 

 

Veren­pai­neeni nousee, kun tör­mään aikuis­so­si­aa­li­työn mer­ki­tystä vähät­te­le­viin kom­ment­tei­hin. Jopa yhteis­työ­ta­hoilla aikuis­so­si­aa­li­työtä on kuvattu ”vain rahan jaka­mi­seksi” tai ”empaat­ti­seksi jutusteluksi”.

Sosiaalialan ammat­ti­lai­sena hal­lit­sen kuun­te­le­van koh­taa­mi­sen, mutta näissä tilan­teissa olen pysäyt­tä­nyt puheen ja toden­nut, että nyt men­nään met­sään ja pahasti.

Mitä aikuis­so­si­aa­li­työ sit­ten on? Aikuissosiaalityö aut­taa, kun sai­rau­det, päih­teet tai krii­sit hor­jut­ta­vat elä­män­hal­lin­taa ja itse­näistä pärjäämistä.

Ohjaa, kun itse­näi­sessä asu­mi­sessa on haas­teita ja jär­jes­tää majoi­tusta, jos asun­toa ei ole.

Tarjoaa psy­ko­so­si­aa­lista tukea ja krii­si­työtä. Rakentaa tuki­ver­kos­toa ja sosi­aa­li­sia suh­teita sekä rat­koo vuorovaikutusongelmia.

Aikuissosiaalityössä edis­te­tään mie­le­kästä arkea ja vah­vis­te­taan osal­li­suutta tar­joa­malla päivä- ja työ­toi­min­taa sekä tukea kun­tou­tu­mi­seen, työl­lis­ty­mi­seen ja opiskeluun.

Toki aikuis­so­si­aa­li­työ tukee myös talou­den­hal­lin­taa, mutta rai­vaa ”siinä sivussa” asiak­kaille tietä läpi etuus­jär­jes­tel­män las­kelma- ja säännösviidakon.

Aikuissosiaalityö on siis paljon muutakin kuin rahaa ja jutustelua.

Aikuissosiaalityö on siis pal­jon muu­ta­kin kuin rahaa ja jutus­te­lua. Se on muu­tosta tuke­vaa, vai­kut­ta­vaa asia­kas- ja asian­tun­ti­ja­työtä eri ikäis­ten, eri kult­tuu­ri­taus­toista tule­vien, eri­lai­sissa perhe- ja elä­män­ti­lan­teissa elä­vien asiak­kai­den parissa.

Se on rat­kai­suja niille asiak­kaille, joi­den koh­dalla ennal­taeh­käisy on epä­on­nis­tu­nut, jotka muu pal­ve­lu­jär­jes­telmä on hylän­nyt ja jotka ovat siksi tip­pu­neet monen tur­va­ver­kon läpi.

Ketkä tule­vat apuun?

Aikuissosiaalityön kor­kea­kou­lu­te­tut ammat­ti­lai­set, jotka ovat arvioin­nin, ver­kos­toi­tu­mi­sen ja pal­ve­lui­den koor­di­noin­nin mes­ta­reita. Arjen kan­nat­te­li­joita, luot­ta­muk­sen ja yhteis­työn raken­ta­jia, uskon ja toi­von luo­jia, muu­tok­seen moti­voi­jia, pal­ve­lui­hin ja sitä kautta yhteis­kun­taan kiinnittäjiä.

Tämän sos­sun sydän syk­kii ikui­sesti aikuis­so­si­aa­li­työn vaa­ti­valle ja laa­jalle teh­tä­vä­ken­tälle sekä kai­kille ken­tän ja kehit­tä­mi­sen ammat­ti­lai­sille, jotka vähen­tä­vät eriar­voi­suutta ja edis­tä­vät sosi­aa­lista tur­val­li­suutta, hyvin­voin­tia sekä osallisuutta.

He jal­kau­tu­vat kotei­hin ja ver­kos­toi­hin. Rakentavat moniam­ma­til­li­sia pal­ve­lu­pol­kuja. Käyvät eet­tistä poh­din­taa asiak­kaan par­haasta. Kehittävät ja käyt­tä­vät tut­ki­mus­pe­rus­tai­sesti vai­kut­ta­via työmenetelmiä.

Kenttätyötä itse­kin teh­neenä en unohda kos­kaan elä­män­hal­lin­nan menet­tä­nei­den asiak­kai­den koteja, yhteis­kun­nasta syr­jäy­ty­nei­den ahdis­tusta, väki­val­taa koke­nei­den hätää tai päih­de­riip­pu­vais­ten tuskaa.

Enkä päi­vää, jol­loin työ­pa­rini kanssa hiki­ha­tussa etsimme kaduilta ja met­sistä huo­nossa kun­nossa ole­vaa asia­kas­tamme. Sitä, jonka ter­vey­den­huolto oli hoi­toon sitou­tu­mat­to­mana hylännyt.

Mutta jota aikuis­so­si­aa­li­työ ei hylännyt.

Marja Marttila