Suoma­laiset kannat­tavat hyvin­voin­ti­val­tiota ja haluavat pitää siitä kiinni, mutta mitä se tarkoittaa?

 

Kysymystä selvitti sosiaa­lityön opettaja Tuomo Kokkonen Kokkolan yliopis­to­keskus Chyde­niuk­sesta. Hän perehtyi sosiaa­lityön väitös­tut­ki­muk­sessaan sosiaa­li­sesta kansa­lai­suu­desta ja hyvin­voin­ti­val­tiosta käytyyn keskus­teluun.

− Hyvin­voin­ti­val­tiosta on tullut keski­luokan tulon­ja­ko­kamp­pailua. Meitä kiinnos­tavat vienti­teol­li­suuden kilpai­lukyky, vakinai­sessa työssä olevien työehdot ja esimer­kiksi päivä­hoitomaksujen taso. Sen sijaan kaikkein heikoim­massa asemassa olevien ihmisten palve­luita ja etuuksia vähen­netään koko ajan, Tuomo Kokkonen sanoo.

Pohjois­mainen hyvin­voin­ti­val­tio­malli pohjaa univer­sa­lismiin, jossa yhtei­sestä hyvästä pääsevät nauttimaan kaikki. Enää hyvin­voin­ti­valtio ei kuitenkaan Kokkosen mielestä puolusta vähäosaisia. He eivät saa ääntään kuuluviin eikä heitä kuunnella.

Hyvinvointivaltiota kannatetaan siksi, että se nähdään palkanlisänä.

−  Hyvin­voin­ti­valtio tulee kuitenkin tiensä päähän, jos jatkamme näin. Meidän on huoleh­dittava siitä, ettei vielä suurempi osa putoa yhteis­kunnan ulkopuo­lelle.

Kokkonen pohtii, kannat­taako keski­luokan elämän­tavan ja valta­kult­tuurin arvojen mukaista hyvin­voin­ti­val­tiota puolustaa. Sosiaa­listen oikeuksien keskeisiin periaat­teisiin kuuluu taata jokai­selle ihmisarvo ja kunnioitus. Se edellyttää, että erityistä huomiota kohdis­tetaan pakolaisten ja mielen­ter­veys­kun­tou­tujien kaltaisten vähem­mis­töjen autta­miseen.

− Olemme nyt huimasti vauraampia kuin kymmeniä vuosia sitten. Monessa suhteessa keski­luokka tulisi toimeen vähem­mällä hyvin­voin­ti­valtion tuella kuin aiemmin.

– Meidän pitäisi miettiä vakavasti sitä, ketkä yhteis­kun­nas­samme tarvit­sevat eniten tukea ja suojelua. Vanhus­ten­hoi­dosta säästetään, pitkä­ai­kais­työt­tömät nuoret saavat huonosti palve­luita, puhumat­takaan päihde- ja mielen­ter­veys­kun­tou­tu­jista.

Huolta herät­tävät myös pakolaisten asema ja kohtelu. Hyvin­voin­ti­valtion puolus­ta­mi­sessa on alkanut piillä melkein rasis­tinen sivupiirre, vaikka hyvin­voin­ti­valtion arvoihin kuuluu huolehtia kaikista vähäosai­sista. Samaan aikaan Suomi on globa­li­saation voittajia.

– Suomi ei pysty yksin ratkai­semaan pakolais­kriisiä. Irtisa­nou­dumme kuitenkin solidaa­ri­suu­desta ja humanis­mista, jos kieltäy­dymme autta­masta hätää pakenevia.

Vähäosai­simmat keskiöön

Kokkonen haluaa, että hyvin­voin­ti­valtion fokusta muutetaan.

– Voisimmeko vaikkapa 10 vuoden ajan suhtautua kriit­ti­semmin niihin velvoit­teisiin, joita pohjois­mainen hyvin­voin­ti­valtion univer­sa­lismi tuottaa? En tarkoita päivä­hoidon, erikois­sai­raan­hoidon tai muiden keski­luokan arvos­tamien palve­luiden lopet­ta­mista, vaan sitä, että kiinni­tämme enemmän huomiota huono-osaisten avun tarpeeseen ja satsaamme siihen.

Tämän mukaan hyvin­voin­ti­valtio keskit­tyisi paran­tamaan huono-osaisten asemaa ja välttämään säästöjen tekemistä heidän palve­luistaan. Keski­luokan olisi tingittävä eduistaan.

Näin suurta mullis­tusta tuskin tapahtuu, mutta Kokkonen luottaa pieniin muutoksiin. Sote-uudistus voi onnis­tuessaan paikata palve­lu­jär­jes­telmän pahimpia aukkoja ja tasa-arvoistaa tervey­den­hoitoa.

Sosiaa­lityö voi muuttaa suuntaa

Sosiaa­lialan ammat­ti­laiset ja tutkijat voivat omalta osaltaan yrittää muuttaa suuntaa. Alalla olisi nykyistä paremmin tiedos­tettava sosiaa­lityön poliit­tinen rooli ja työhön liittyvien käsit­teiden poliit­tisuus. Esimer­kiksi sosiaa­liset oikeudet ymmär­retään kunakin aikana omalla tavallaan.

Kokkonen sanoo, että sosiaa­lialan työnte­kijät ovat johtavia ihmisoi­keus­am­mat­ti­laisia. Heidän on pidettävä kiinni sosiaa­listen oikeuksien perus­pe­ri­aat­teista ja työsken­neltävä niiden eteen. Se vaatii, että työnte­kijät kertovat havait­se­mistaan epäkoh­dista.

− Sosiaa­lityö on nyt talou­desta ohjau­tuvan hallinnon käskijä ja toimeen­panija. Se on näkymätön professio, joka ei vaikuta, eikä sen odoteta vaikut­tavan yhteis­kuntaan.

Kun sosiaa­lialan ammat­ti­laiset pysyvät hiljaa, eivät korjaa­mista vaativat yhteis­kunnan ongelmat pääse esiin. Hänestä alan koulut­tajien pitäisi miettiä, tarvit­seeko koulu­tukseen tehdä muutoksia. Nyt opetus­oh­jel­massa korostuu järjes­tel­mä­läh­töisyys ja vähemmän tilaa saa sosiaa­lityön perusta eli ihmisoi­keudet ja etiikka.

Kaikkien meidän tällä alalla pitää men­nä itseemme.

− Tuotamme koulu­tukseen oppisi­sältöjä, jotka eivät ole kovin kriit­tisiä. Ne eivät kasvata vaikut­ta­miseen ja asioiden ajamiseen kykeneviä sosiaa­li­työn­te­ki­jöitä.

−  Monet talous­tie­tei­lijät osaavat argumen­toida vakuut­ta­vasti ja tuoda point­tinsa esiin muuta­massa minuu­tissa. Sosiaa­lityön ja sosiaa­li­po­li­tiikan alalla vain harvat pystyvät samaan.

Yksi askel muutokseen on se, että sosiaa­lialan ammat­ti­laiset alkavat käyttää julki­suu­dessa ääntään niin viran­hal­ti­joina kuin yksityisinä kansa­laisina. Virka­miehen ei tarvitse piiloutua lakimon­ger­ruksen taakse, vaan asioista voi puhua selkeästi ja räväkäs­tikin.

Kokkonen toivoo myös, että sosiaa­li­työn­te­kijät lähtevät etsimään vaikut­ta­misen paikkoja sosiaa­lityön organi­saa­tioiden ulkopuo­lelta. Esimer­kiksi tervey­den­huol­lossa tarvitaan alan näkökulmaa.

− Vaikut­ta­miseen täytyy kuitenkin suhtautua pragmaat­ti­sesti, sillä emme voi uusli­be­ra­lis­mille mitään.

− Työn arjessa voimme silti tehdä muutoksia. Kuunnellaan ja puolus­tetaan ihmistä. Ei kangistuta viral­lisiin kaavoihin ja toimin­ta­mal­leihin. Tästä kumpuavat arjen innovaatiot ja oival­lukset.

Johanna Merilä