Onko päiväkodissa tilaa tunteille? Traumatietous voi auttaa kohtaamaan lapsen haavoineen päivineen, mutta sitä ennen kasvattajien on kohdattava omat haavansa.

 

 

Elisa Auvi­nen oli suo­rit­ta­massa var­hais­kas­va­tuk­sen opet­ta­ja­har­joit­te­lua, kun hän huo­masi rea­goi­vansa oudon voi­mak­kaasti päi­vä­ko­din nor­maa­leissa tilanteissa.

– Kun var­hais­kas­va­tuk­sen opet­taja yritti saada lap­sia rau­hoit­tu­maan tuo­li­pii­rissä, siitä syn­tyi ääniä. Kehoni tul­kitsi ne vaa­raksi. Sydän hak­kasi ja ärty­mys nousi pin­taan. Se oli sel­keä trau­ma­pe­räi­nen stres­sioire, ker­too Elisa Auvinen.

Las­ten itku päi­vä­ko­dissa sai hänet panii­kin par­taalle. Hän oli herkkä huo­maa­maan pie­niä ilmiöitä aikuis­ten ja las­ten vuo­ro­vai­ku­tuk­sessa. Esi­mer­kiksi kun lapsi itki ikä­väänsä, pieni otet­tiin kyllä syliin, mutta hänen itkunsa lope­tet­tiin ohjaa­malla huo­mio muualle.

Auvi­selle jäi kal­vava olo, että lap­sen paha mieli sivuu­tet­tiin väkivaltaisesti.

Sadut antavat lapselle mahdollisuuden käsitellä tunteitaan turvallisesti.

– Var­hais­kas­va­tuk­sessa on taval­lista toi­mia näin. Tul­kit­sin sen niin, ettei lap­sen surua ja ikä­vää oltu val­miita otta­maan vastaan.

Päi­vä­ko­dissa eri­tyi­sesti niin sano­tut käy­tös­häi­riöt veti­vät Auvi­sen huo­mion puoleensa.

– Aina oli lap­sia, jotka eivät tun­tu­neet saa­van sitä, mitä oli­si­vat tarvinneet.

Auvi­nen val­mis­tui ja työs­ken­teli var­hais­kas­va­tuk­sen opet­ta­jana jon­kin aikaa, mutta huo­masi pian kuor­mit­tu­vansa liikaa.

– Ihmi­selle on tyy­pil­listä ulkois­taa syyl­li­nen: lap­set ovat han­ka­lia, työ­ka­ve­rit ymmär­tä­mät­tö­miä tai työym­pä­ristö vää­rän­lai­nen. Niin minä­kin tein. Vähi­tel­len kui­ten­kin ymmär­sin, että reak­tioni joh­tui­vat minusta itses­täni, minun kiin­ty­mys­suh­de­vau­rios­tani, minun lapsuudentraumoistani.

Huo­mion kään­tä­mistä itseen kut­su­taan Inter­nal Family Sys­tems ‑psy­ko­te­ra­piassa U‑käännökseksi. Auvi­nen hakeu­tui opis­ke­le­maan sitä Tans­kaan ja val­mis­tui IFS-tera­peu­tiksi keväällä 2019.

Lapsi tarvitsee myötätuntoista läsnäoloa

Lap­suu­den haa­vat ovat pal­jon ole­tet­tua ylei­sem­piä. Kan­sain­vä­li­sesti puhu­taan ACE-koke­muk­sista (adverse child­hood expe­riences), lap­suu­den hai­tal­li­sista koke­muk­sista. Ne ovat koke­muk­sia, jotka ylit­tä­vät lap­sen sie­to­ky­vyn: lai­min­lyön­tejä, mene­tyk­siä, kiin­ty­mys­suh­de­kat­kok­sia tai suo­ra­naista kaltoinkohtelua.

– Jos lapsi jou­tuu sul­ke­maan aikui­sen vai­keana pitä­miä tun­teita – kuten hätää – pois tun­ne­maa­il­mas­taan, kiin­ty­mys­suhde vaa­ran­tuu. Väi­tän, että tämän tason tun­ne­haa­voja on enem­män tai vähem­män kai­killa, siis myös meillä kas­vat­ta­jilla. Jos ihmistä ei ole riit­tä­vän myö­tä­tun­toi­sesti kan­na­teltu, trauma jää kehoon jumiin, Elisa Auvi­nen kuvaa.

Hän pitää päi­vä­ko­tia trau­maa kan­ta­valle lap­selle yhtä aikaa haas­teena ja suu­rena mahdollisuutena.

– Mitä aikai­sem­min lapsi saa myö­täe­lä­vää läs­nä­oloa aikui­selta, sitä suu­rem­mat mah­dol­li­suu­det hänellä on kas­vaa koko­nai­seksi itsek­seen. Mutta mitä kau­em­min trauma on kehossa ja lapsi on yksin koke­muk­sensa kanssa, sitä vai­keam­paa sitä on myö­hem­min purkaa.

Tässä tul­laan­kin yhteen kas­va­tusa­lan ja minkä tahansa ihmis­lä­hei­sen työn kipu­koh­dista: aikuis­ten omiin tunnehaavoihin.

– Ellei ole hoi­ta­nut omia tun­ne­haa­vo­jaan riit­tä­vän myö­tä­tun­toi­sesti, ei voi olla täy­sin myö­tä­tun­toi­sesti läsnä las­ten tun­ne­haa­voille. Sil­loin kes­ki­ty­tään ulkoi­sen tilan­teen kont­rol­loin­tiin sen sijaan, että annet­tai­siin lap­selle täysi emo­tio­naa­li­nen tuki.

Päiväkodin tunnemaisema

Päi­vä­ko­dissa tulee pitää huolta tur­val­li­suu­desta, ettei­vät lap­set satuta itse­ään ja toi­si­aan. Auvi­sen mie­lessä liiat rutii­nit ja sään­nöt voi­vat kui­ten­kin myös estää tuo­masta esiin tun­teita. Hän on huo­lis­saan siitä, ettei lap­sille jää mis­sään tilaa ilmaista tunteitaan.

– Jos lapsi jou­tuu kotona tukah­dut­ta­maan tun­teensa ja hän tulee päi­vä­ko­tiin, jossa käy­tös­nor­misto kiel­tää vaik­kapa vihan ja surun ilmai­se­mi­sen, trau­ma­ti­soiko se häntä vain lisää? Syy­tämme lasta ongel­ma­käyt­täy­ty­mi­sestä, koska meistä se tun­tuu ongel­malta: emme kestä sitä.

Elisa Auvi­sen mie­lestä trau­maa ei pitäisi nähdä vain yksit­täistä ihmistä kos­ket­ta­vana asiana, vaan koko yhtei­sön ongelmana.

– Vaikka päi­vä­ko­dissa kuinka yri­tet­täi­siin jär­jes­tää ympä­ris­töä tur­val­li­seksi, se ei auta jos lapsi joka päivä palaa kotiin, jossa van­hem­mat eivät tie­dosta omia tun­tei­taan ja vaik­kapa estä­vät lasta tun­te­masta vihaa. Lap­sen aggres­siolla on tär­keä viesti.

Hän pitää­kin kas­va­tusyh­teis­työtä kodin kanssa hie­nona mah­dol­li­suu­tena hoi­taa las­ten tun­ne­haa­voja, Auvi­nen toteaa.

– Van­hem­pien tun­ne­mai­sema on lap­sen ensim­mäi­nen tun­ne­mai­sema. Kut­su­taan van­hem­mat mukaan kes­kus­te­luun. Mitä myö­tä­tun­toi­sem­min lähes­tymme van­hem­paa ja kysymme, mitä hänelle kuu­luu, sitä toden­nä­köi­sem­min pää­semme kes­kus­telu-yhtey­teen. Täl­lai­set kes­kus­te­lut voi­vat mul­lis­taa lap­sen elämän.

Mitä lapselle on tapahtunut?

Auvi­nen kuu­lee pal­jon ken­tältä vies­tiä, ettei uskal­leta puut­tua huolta herät­tä­viin asioi­hin, vaan jää­dään odottelemaan.

– Miksi odot­taa? Odot­te­lun takana voi olla esi­mer­kiksi pelko siitä, että van­hem­mat suh­tau­tu­vat hyök­kää­västi. Jos suh­tau­tu­vat, sehän vain vah­vis­taa, että puut­tu­mi­nen on tar­peen. Pel­ko­jen tut­ki­mi­nen on tär­keää, sillä pelot voi­vat rajoit­taa ja estää meitä toi­mi­masta lap­sen par­haaksi, sanoo Auvinen.

Toivon, ettei päiväkodeissa enää kysyttäisi, mikä lapsessa on vikana, vaan mitä hänelle on tapahtunut.

Hänen mie­les­tään var­hais­kas­va­tuk­sen tavoit­teita voisi tar­ken­taa siten, että pää­mää­ränä olisi koko­nai­nen, tun­teet hyväk­syvä ihminen.

– Toi­von, ettei päi­vä­ko­deissa enää kysyt­täisi, mikä lap­sessa on vikana, vaan mitä hänelle on tapahtunut.

Auvi­nen tie­tää hyvin, miten tiu­koilla var­hais­kas­va­tuk­sessa ollaan: lisä­teh­tä­viä ei kai­vata. Toi­saalta hän on vakuut­tu­nut, että trau­ma­tie­tous voisi vähen­tää kuor­mi­tusta ja aut­taa var­hais­kas­va­tuk­sessa työs­ken­te­le­viä myös ilmai­se­maan omia tarpeitaan.

– Tie­tä­mät­tö­myys kuor­mit­taa. Uskon, että todel­li­nen muu­tos läh­tee siitä, että kat­soo itse­ään. Kan­nat­taa kysyä itsel­tään: miksi rea­goin näin. Kun sitä kysyy riit­tä­vän monta ker­taa ja tekee töitä asian kanssa, tie­tää luon­tai­sesti, miten toi­mia lasta kuunnellen.

Karkotetut ja Suojelijat

Inter­nal Family Sys­tems eli sisäi­sen per­heen psy­ko­te­ra­pian on kehit­tä­nyt per­he­te­ra­peutti Ric­hard Schwartz 1990-luvulla.

Hänen teo­riansa mukaan ihmi­sellä on eheä ydin­minä. Sen lisäksi hänellä on minuu­den osia, ”sivu­per­soo­nia”, jotka kamp­pai­le­vat kes­ke­nään kuten rii­tai­sessa per­heessä. Schwartzin mukaan useim­pien sisältä löy­tyy aina­kin Kar­ko­te­tut ja Suo­je­li­jat.

Kar­ko­te­tut kan­ta­vat var­hai­sia lap­suu­den- ja nuo­ruu­den­tun­teita. Suo­je­li­jat pyr­ki­vät pitä­mään huo­mion pois Kar­ko­te­tuista ja tukah­dut­ta­maan niitä.

Ihmi­nen on tasa­pai­nossa sil­loin, kun hänen minuu­tensa kaikki puo­let toi­mi­vat yhteis­työssä hänen ydin­mi­nänsä hyväksi – kuten har­mo­ni­sessa per­heessä tue­taan toi­nen toistaan.

Lue lisää: selfleadership.org.

Mitä leikki kertoo

Lap­set voi­vat oireilla trau­maa lukui­sin eri tavoin, kuten uni-ongel­milla, syö­mi­sen ongel­milla, taker­tu­vuu­della, yli­vilk­kau­della, kave­ri­pul­milla tai aggressiolla.

Elisa Auvi­nen kehot­taa kiin­nit­tä­mään huo­miota sii­hen, mitä lap­sen lei­kissä tapah­tuu. Monesti lap­set nimit­täin ulkois­ta­vat tun­tei­taan lelui­hin ja pyr­ki­vät näin lei­kin kautta ilmen­tä­mään trau­mo­jaan ja pur­ka­maan stres­siä kehostaan.

– Jos lapsi tois­tu­vasti pilaa lei­kin tai hänen eläin­le­lunsa on aina vihai­nen, mistä se ker­too? Kun suh­tau­tuu leik­kiin ute­li­aasti, lapsi voi näyt­tää asioita, jotka eivät muu­ten tulisi näh­dyksi, sanoo Auvinen.

Kan­nat­taa kysyä lap­selta, miltä lelusta tun­tuu? Miksi se tekee näin? Mitä sille on tapah­tu­nut, että se tekee noin? Mitä se haluaa?

Toi­nen keino aut­taa lasta käsit­te­le­mään vai­keita tun­tei­taan, on satu­jen lukeminen.

– Anna lap­sen valita satuja tai tar­joa tiet­tyjä täs­mä­sa­tuja. Sadut anta­vat lap­selle mah­dol­li­suu­den käsi­tellä tun­tei­taan turvallisesti.

Täs­mä­sa­tuja löy­tyy kat­tava kokoelma Päivi Heik­kilä-Halt­tusen kir­jasta Minttu, Jason ja Pei­kon­häntä: las­ten kuva­kir­joja kipeistä aiheista (2010)

Elisa Auvi­sen IFS-medi­taa­tio varhaiskasvattajille

Tutustu sisäiseen kriitikkoosi

Kaik­kien per­soo­na­no­sien teh­tävä on suo­jella meitä – myös sisäi­sen krii­ti­kon, joka löy­ty­nee jos­sain muo­dossa kaik­kien per­soo­nasta. Se suo­je­lee meitä arvos­te­le­malla ja tuo­mit­se­malla ja voi koh­dis­taa näitä sekä mei­hin että mui­hin. Krii­tikko on usein vää­ri­nym­mär­retty per­soo­nal­li­suu­den osa, eikä se usein­kaan saa osak­seen kii­tosta teke­mäs­tään työstä.

  1. Istu het­keksi alas, sulje sil­mäsi ja kuu­los­tele, löy­dätkö sisäi­sen krii­tik­kosi. Miten ais­tit sen? Tun­te­muk­sena kehossa, kuvana tai äänenä? Kes­kity het­keksi ais­ti­muk­seen krii­ti­kosta ja pyri tun­te­maan se mah­dol­li­sim­man selvästi.
  2. Mitä tun­net krii­tik­koa koh­taan? Jos tun­net mitä tahansa muuta tun­netta kuin ute­liai­suutta, esi­mer­kiksi vihaa, pel­koa tai pet­ty­mystä, pyydä näitä per­soo­nasi osia anta­maan sinulle tilaa olla yhtey­dessä krii­tik­koon, kun­nes huo­maat ute­liai­suutta ja ken­ties myötätuntoa.
  3. Ole läsnä sisäi­selle krii­ti­kolle. Voit kysyä siltä, mikä sen teh­tävä per­soo­nas­sasi on. Mitä se tavoit­te­lee, mihin se pyr­kii? Mitä se haluaa sinun tie­tä­vän? Mitä se pel­kää tapah­tu­van, jos se ei hoi­taisi työ­tään? Tar­vit­seeko se sinulta jotakin?
  4. Voit lopuksi kiit­tää krii­tik­koa työstä, jota se tekee. Miten se rea­goi saa­maansa huomioon?
  5. Miten nyt näet sisäi­sen krii­tik­kosi mer­ki­tyk­sen? Reflek­toi koke­mus­tasi medi­taa­tiosta työ­ka­ve­risi, puo­li­sosi tai ystä­väsi kanssa.

Har­joi­tuk­sen voi myös jakaa yhtei­senä hil­jen­ty­mi­senä työyh­tei­sössä tai sovel­taa sitä lap­sen lei­kin tutkimiseen.

Tuija Sil­ja­mäki

Suo­si­tel­ta­vaa kirjallisuutta:
Burke Har­ris, Nadine: Syvälle ulot­tu­vat juu­ret: tur­vat­to­masta lap­suu­desta tasa­pai­noi­seen aikui­suu­teen. Basam Books, 2019.
Levine, Peter: Kun tii­keri herää: trauma ja toi­pu­mi­nen. Trau­ma­te­ra­pia­kes­kus, 2008.
Maté, Gabor: When the body says no – explo­ring the stress-disease con­nec­tion, 2011.
Ruis­mäki, Marjo: Hoi­vat­ta­vaa van­hem­muutta: opas lap­suu­den kal­toin­koh­te­lusta toi­pu­vien van­hem­pien ryh­mä­muo­toi­seen tuke­mi­seen. Trau­ma­te­ra­pia­kes­kus, 2016.

Elisa Auvi­nen pää­toi­mit­taa par­hail­laan keväällä 2020 ilmes­ty­vää kir­jaa trau­ma­tie­toi­sesta työs­ken­te­ly­ot­teesta kas­va­tus- ja sote-alalla. Hän myös kou­lut­taa aiheesta. Yhteys­tie­dot: elisa.auvinen@gmail.com.