Onko päiväkodissa tilaa tunteille? Traumatietous voi auttaa kohtaamaan lapsen haavoineen päivineen, mutta sitä ennen kasvattajien on kohdattava omat haavansa.

 

 

Elisa Auvi­nen oli suorit­ta­mas­sa varhaiskas­vatuk­sen opet­ta­ja­har­joit­telua, kun hän huo­masi reagoivansa oudon voimakkaasti päiväkodin nor­maaleis­sa tilanteis­sa.

– Kun varhaiskas­vatuk­sen opet­ta­ja yrit­ti saa­da lap­sia rauhoit­tumaan tuolipi­iris­sä, siitä syn­tyi ääniä. Kehoni tulk­it­si ne vaarak­si. Sydän hakkasi ja ärtymys nousi pin­taan. Se oli selkeä traumaperäi­nen stres­sioire, ker­too Elisa Auvi­nen.

Las­ten itku päiväkodis­sa sai hänet pani­ikin par­taalle. Hän oli herkkä huo­maa­maan pieniä ilmiöitä aikuis­ten ja las­ten vuorovaiku­tuk­ses­sa. Esimerkik­si kun lap­si itki ikävään­sä, pieni otet­ti­in kyl­lä syli­in, mut­ta hänen itkun­sa lopetet­ti­in ohjaa­mal­la huomio muualle.

Auviselle jäi kalva­va olo, että lapsen paha mieli sivu­utet­ti­in väki­val­tais­es­ti.

Sadut antavat lapselle mahdollisuuden käsitellä tunteitaan turvallisesti.

– Varhaiskas­vatuk­ses­sa on taval­lista toimia näin. Tulk­itsin sen niin, ettei lapsen surua ja ikävää oltu valmi­ita otta­maan vas­taan.

Päiväkodis­sa eri­tyis­es­ti niin san­otut käytöshäir­iöt vetivät Auvisen huomion puoleen­sa.

– Aina oli lap­sia, jot­ka eivät tun­tuneet saa­van sitä, mitä oli­si­vat tarvin­neet.

Auvi­nen valmis­tui ja työsken­teli varhaiskas­vatuk­sen opet­ta­jana jonkin aikaa, mut­ta huo­masi pian kuor­mit­tuvansa liikaa.

– Ihmiselle on tyyp­il­listä ulkois­taa syylli­nen: lapset ovat han­kalia, työkaver­it ymmärtämät­tömiä tai työym­päristö väärän­lainen. Niin minäkin tein. Vähitellen kuitenkin ymmärsin, että reak­tioni joh­tu­i­v­at minus­ta itses­täni, min­un kiin­tymys­suhde­vau­riostani, min­un lap­su­u­den­trau­moistani.

Huomion kään­tämistä itseen kut­su­taan Inter­nal Fam­i­ly Sys­tems ‑psykoter­api­as­sa U‑käännökseksi. Auvi­nen hakeu­tui opiskele­maan sitä Tan­skaan ja valmis­tui IFS-ter­apeu­tik­si kevääl­lä 2019.

Lapsi tarvitsee myötätuntoista läsnäoloa

Lap­su­u­den haa­vat ovat paljon oletet­tua yleisem­piä. Kan­sain­välis­es­ti puhutaan ACE-koke­muk­sista (adverse child­hood expe­ri­ences), lap­su­u­den haitalli­sista koke­muk­sista. Ne ovat koke­muk­sia, jot­ka ylit­tävät lapsen sietokyvyn: laimin­lyön­te­jä, mene­tyk­siä, kiin­tymys­suhdekatkok­sia tai suo­ranaista kaltoinko­htelua.

– Jos lap­si joutuu sulke­maan aikuisen vaikeana pitämiä tun­tei­ta – kuten hätää – pois tun­nemaail­mas­taan, kiin­tymys­suhde vaaran­tuu. Väitän, että tämän tason tun­nehaavo­ja on enem­män tai vähem­män kaikil­la, siis myös meil­lä kas­vat­ta­jil­la. Jos ihmistä ei ole riit­tävän myötä­tun­tois­es­ti kan­natel­tu, trau­ma jää kehoon jumi­in, Elisa Auvi­nen kuvaa.

Hän pitää päiväko­tia trau­maa kan­tavalle lapselle yhtä aikaa haas­teena ja suure­na mah­dol­lisuute­na.

– Mitä aikaisem­min lap­si saa myötäelävää läs­näoloa aikuiselta, sitä suurem­mat mah­dol­lisu­udet hänel­lä on kas­vaa kokon­aisek­si itsek­seen. Mut­ta mitä kauem­min trau­ma on kehos­sa ja lap­si on yksin koke­muk­sen­sa kanssa, sitä vaikeam­paa sitä on myöhem­min purkaa.

Tässä tul­laankin yhteen kas­va­tusalan ja minkä tahansa ihmis­läheisen työn kipuko­hdista: aikuis­ten omi­in tun­nehaavoihin.

– Ellei ole hoi­tanut omia tun­nehaavo­jaan riit­tävän myötä­tun­tois­es­ti, ei voi olla täysin myötä­tun­tois­es­ti läs­nä las­ten tun­nehaavoille. Sil­loin keski­tytään ulkoisen tilanteen kon­trol­loin­ti­in sen sijaan, että annet­taisi­in lapselle täysi emo­tion­aa­li­nen tuki.

Päiväkodin tunnemaisema

Päiväkodis­sa tulee pitää huol­ta tur­val­lisu­ud­es­ta, etteivät lapset sat­u­ta itseään ja toisi­aan. Auvisen mielessä liiat ruti­init ja sään­nöt voivat kuitenkin myös estää tuo­mas­ta esi­in tun­tei­ta. Hän on huolis­saan siitä, ettei lap­sille jää mis­sään tilaa ilmaista tun­teitaan.

– Jos lap­si joutuu kotona tukah­dut­ta­maan tun­teen­sa ja hän tulee päiväkoti­in, jos­sa käytös­normis­to kieltää vaikka­pa vihan ja surun ilmaisemisen, trau­ma­ti­soiko se hän­tä vain lisää? Syytämme las­ta ongel­makäyt­täy­tymis­es­tä, kos­ka meistä se tun­tuu ongel­mal­ta: emme kestä sitä.

Elisa Auvisen mielestä trau­maa ei pitäisi nähdä vain yksit­täistä ihmistä kos­ket­ta­vana asiana, vaan koko yhteisön ongel­mana.

– Vaik­ka päiväkodis­sa kuin­ka yritet­täisi­in jär­jestää ympäristöä tur­val­lisek­si, se ei auta jos lap­si joka päivä palaa koti­in, jos­sa van­hem­mat eivät tiedos­ta omia tun­teitaan ja vaikka­pa estävät las­ta tun­temas­ta vihaa. Lapsen aggres­si­ol­la on tärkeä viesti.

Hän pitääkin kas­va­tusy­hteistyötä kodin kanssa hienona mah­dol­lisuute­na hoitaa las­ten tun­nehaavo­ja, Auvi­nen toteaa.

– Van­hempi­en tun­nemaise­ma on lapsen ensim­mäi­nen tun­nemaise­ma. Kut­su­taan van­hem­mat mukaan keskustelu­un. Mitä myötä­tun­toisem­min läh­estymme van­hempaa ja kysymme, mitä hänelle kuu­luu, sitä toden­näköisem­min pääsemme keskustelu-yhtey­teen. Täl­laiset keskuste­lut voivat mullis­taa lapsen elämän.

Mitä lapselle on tapahtunut?

Auvi­nen kuulee paljon ken­tältä viestiä, ettei uskalleta puut­tua huol­ta herät­tävi­in asioi­hin, vaan jäädään odot­tele­maan.

– Mik­si odot­taa? Odot­telun takana voi olla esimerkik­si pelko siitä, että van­hem­mat suh­tau­tu­vat hyökkäävästi. Jos suh­tau­tu­vat, sehän vain vahvis­taa, että puut­tumi­nen on tarpeen. Pelko­jen tutkimi­nen on tärkeää, sil­lä pelot voivat rajoit­taa ja estää meitä toim­i­mas­ta lapsen parhaak­si, sanoo Auvi­nen.

Toivon, ettei päiväkodeissa enää kysyttäisi, mikä lapsessa on vikana, vaan mitä hänelle on tapahtunut.

Hänen mielestään varhaiskas­vatuk­sen tavoit­tei­ta voisi tarken­taa siten, että päämääränä olisi kokon­ainen, tun­teet hyväksyvä ihmi­nen.

– Toivon, ettei päiväkodeis­sa enää kysyt­täisi, mikä laps­es­sa on vikana, vaan mitä hänelle on tapah­tunut.

Auvi­nen tietää hyvin, miten tiukoil­la varhaiskas­vatuk­ses­sa ollaan: lisäte­htäviä ei kai­va­ta. Toisaal­ta hän on vaku­ut­tunut, että trau­mati­etous voisi vähen­tää kuor­mi­tus­ta ja aut­taa varhaiskas­vatuk­ses­sa työsken­tele­viä myös ilmaise­maan omia tarpeitaan.

– Tietämät­tömyys kuor­mit­taa. Uskon, että todel­li­nen muu­tos läh­tee siitä, että kat­soo itseään. Kan­nat­taa kysyä itseltään: mik­si reagoin näin. Kun sitä kysyy riit­tävän mon­ta ker­taa ja tekee töitä asian kanssa, tietää luon­tais­es­ti, miten toimia las­ta kuun­nellen.

Karkotetut ja Suojelijat

Inter­nal Fam­i­ly Sys­tems eli sisäisen per­heen psykoter­api­an on kehit­tänyt per­heter­apeut­ti Richard Schwartz 1990-luvul­la.

Hänen teo­ri­ansa mukaan ihmisel­lä on eheä ydin­minä. Sen lisäk­si hänel­lä on min­u­u­den osia, ”sivu­per­soo­nia”, jot­ka kamp­pail­e­vat keskenään kuten riitaises­sa per­heessä. Schwartzin mukaan useimpi­en sisältä löy­tyy ainakin Karkote­tut ja Suo­jeli­jat.

Karkote­tut kan­ta­vat varhaisia lap­su­u­den- ja nuoru­u­den­tun­tei­ta. Suo­jeli­jat pyrkivät pitämään huomion pois Karkote­tu­ista ja tukah­dut­ta­maan niitä.

Ihmi­nen on tas­apain­os­sa sil­loin, kun hänen min­uuten­sa kaik­ki puo­let toimi­vat yhteistyössä hänen ydin­minän­sä hyväk­si – kuten har­monises­sa per­heessä tue­taan toinen tois­taan.

Lue lisää: selfleadership.org.

Mitä leikki kertoo

Lapset voivat oireil­la trau­maa lukuisin eri tavoin, kuten uni-ongelmil­la, syömisen ongelmil­la, tak­er­tu­vu­udel­la, ylivilkkaudel­la, kaveripul­mil­la tai aggres­si­ol­la.

Elisa Auvi­nen kehot­taa kiin­nit­tämään huomio­ta siihen, mitä lapsen leikissä tapah­tuu. Mon­esti lapset nimit­täin ulkois­ta­vat tun­teitaan lelui­hin ja pyrkivät näin leikin kaut­ta ilmen­tämään trau­mo­jaan ja purka­maan stres­siä kehostaan.

– Jos lap­si tois­tu­vasti pilaa leikin tai hänen eläin­lelun­sa on aina vihainen, mis­tä se ker­too? Kun suh­tau­tuu leikki­in uteliaasti, lap­si voi näyt­tää asioi­ta, jot­ka eivät muuten tulisi nähdyk­si, sanoo Auvi­nen.

Kan­nat­taa kysyä lapselta, miltä lelus­ta tun­tuu? Mik­si se tekee näin? Mitä sille on tapah­tunut, että se tekee noin? Mitä se halu­aa?

Toinen keino aut­taa las­ta käsit­telemään vaikei­ta tun­teitaan, on sat­u­jen lukem­i­nen.

– Anna lapsen vali­ta sat­u­ja tai tar­joa tiet­tyjä täs­mäsat­u­ja. Sadut anta­vat lapselle mah­dol­lisu­u­den käsitel­lä tun­teitaan tur­val­lis­es­ti.

Täs­mäsat­u­ja löy­tyy kat­ta­va kokoel­ma Päivi Heikkilä-Halt­tusen kir­jas­ta Mint­tu, Jason ja Peikon­hän­tä: las­ten kuvakir­jo­ja kipeistä aiheista (2010)

Elisa Auvisen IFS-med­i­taa­tio varhaiskas­vat­ta­jille

Tutustu sisäiseen kriitikkoosi

Kaikkien per­soo­nanosien tehtävä on suo­jel­la meitä – myös sisäisen kri­itikon, joka löy­tynee jos­sain muo­dos­sa kaikkien per­soonas­ta. Se suo­jelee meitä arvostele­mal­la ja tuomit­se­mal­la ja voi kohdis­taa näitä sekä mei­hin että mui­hin. Kri­itikko on usein väärinymmär­ret­ty per­soon­al­lisu­u­den osa, eikä se useinkaan saa osak­seen kiitos­ta tekemästään työstä.

  1. Istu het­kek­si alas, sul­je silmäsi ja kuu­lostele, löy­dätkö sisäisen kri­itikkosi. Miten ais­tit sen? Tun­te­muk­se­na kehos­sa, kuvana tai äänenä? Keski­ty het­kek­si ais­timuk­seen kri­itikos­ta ja pyri tun­temaan se mah­dol­lisim­man selvästi.
  2. Mitä tun­net kri­itikkoa kohtaan? Jos tun­net mitä tahansa muu­ta tun­net­ta kuin uteliaisu­ut­ta, esimerkik­si vihaa, pelkoa tai pet­tymys­tä, pyy­dä näitä per­soonasi osia anta­maan sin­ulle tilaa olla yhtey­dessä kri­itikkoon, kunnes huo­maat uteliaisu­ut­ta ja ken­ties myötä­tun­toa.
  3. Ole läs­nä sisäiselle kri­itikolle. Voit kysyä siltä, mikä sen tehtävä per­soonas­sasi on. Mitä se tavoit­telee, mihin se pyrkii? Mitä se halu­aa sin­un tietävän? Mitä se pelkää tapah­tu­van, jos se ei hoitaisi työtään? Tarvit­seeko se sin­ul­ta jotakin?
  4. Voit lopuk­si kiit­tää kri­itikkoa työstä, jota se tekee. Miten se reagoi saa­maansa huomioon?
  5. Miten nyt näet sisäisen kri­itikkosi merk­i­tyk­sen? Reflek­toi koke­mus­tasi med­i­taa­tios­ta työkaverisi, puolisosi tai ystäväsi kanssa.

Har­joituk­sen voi myös jakaa yhteisenä hiljen­tymisenä työy­hteisössä tai soveltaa sitä lapsen leikin tutkimiseen.

Tui­ja Sil­jamä­ki

Suositeltavaa kir­jal­lisu­ut­ta:
Burke Har­ris, Nadine: Syvälle ulot­tuvat juuret: tur­vat­tomas­ta lap­su­ud­es­ta tas­apain­oiseen aikuisu­u­teen. Basam Books, 2019.
Levine, Peter: Kun tiik­eri herää: trau­ma ja toipumi­nen. Trau­mat­er­api­akeskus, 2008.
Maté, Gabor: When the body says no – explor­ing the stress-dis­ease con­nec­tion, 2011.
Ruis­mä­ki, Mar­jo: Hoi­vat­tavaa van­hem­muut­ta: opas lap­su­u­den kaltoinko­htelus­ta toipu­vien van­hempi­en ryh­mä­muo­toiseen tukemiseen. Trau­mat­er­api­akeskus, 2016.

Elisa Auvi­nen pää­toimit­taa parhail­laan kevääl­lä 2020 ilmestyvää kir­jaa trau­mati­etois­es­ta työsken­te­ly­ot­teesta kas­va­tus- ja sote-alal­la. Hän myös koulut­taa aiheesta. Yhteystiedot: elisa.auvinen@gmail.com.