Kaisa Yliruokanen on kahden lapsen äiti ja Talentian markkinoinnin ja viestinnän asiantuntija. Kuva: Jyrki Komulainen.

Kaisa Yliruo­kanen on kahden lapsen
äiti ja Talentian markki­noinnin ja viestinnän asian­tuntija. Kuva: Jyrki Komulainen.

Helsinkiin raken­nettava uusi lasten­sai­raala saa kahvi­lansa kattoon kaksi­met­risen puisen Kiiski-veistoksen.
Taiteilija Veikko Hirvimäen tekemä ruskean röpelöisen kalaolion tyrmä­sivät heti niin lapset kuin aikui­setkin. Jopa jokunen taide­asian­tuntija uskal­tautui pitämään pötkylää turhan rohkeana ja pelot­tavana, varsinkin lasten­sai­raa­laym­pä­ristöön. Sairaa­lalle kulttuu­ri­han­kintoja tekevä säätiö kulutti kalaan 20 000 euroa.

Julkisia tiloja suunnitellaan yleensä ilman lapsia.

Myös tyttäreni päivä­kodin katossa roikkuu valtava kala. Sen hampaat irvis­tävät ja kita on auki. ”Mahtui­sin­kohan tuonne suuhun?”, tyttöni pohtii eikä tykkää otuksesta yhtään.

Tämä kala on varmasti tehty pienillä kätösillä ja muutaman kympin budje­tilla, mutta se ei lohduta, jos pelottaa.
Sen sijaan katossa roikku­vasta isosta luonno­nok­sasta tyttöni tykkää. Siihen ripus­tetaan teeman mukaisia taide­tuo­toksia, kuten talitinttejä, lumihiu­ta­leita, kukkasia.

”Äiti, katso mitä ihanaa oksalla nyt on!”, olen kuullut monta kertaa. Kalasta emme yleensä puhu. Vain hieman luimis­te­lemme sen suuntaan.

Muistiko kukaan kysyä lapsilta, mitä he haluavat roikkumaan päänsä yläpuo­lelle samalla, kun he yrittävät leikkiä tai parantua? Vai onko näissä merene­lä­vissä kyse jostain salai­sesta kärki­hank­keesta, jolla nostetaan suoma­laista luonnon­tie­dettä kansain­vä­li­selle tasolle?

Julkisia tiloja suunni­tellaan yleensä ilman lapsia. Viisaat korkea­kou­lu­tetut aikuiset valit­sevat, sairaa­la­huoneen värit ja Muumit, päivä­kodin haalean keltaiset lakanat ja koulujen jäykät pulpetit. Lasten mieli­pi­dettä ei kysytä. Onnek­kailla on oksa, johon omaa taidetta saa esille.

Uudis­tunut varhais­kas­va­tuslaki antaa hyvät mahdol­li­suudet toimia toisin. Lain mukaan varhais­kas­va­tuksen tavoit­teena on ”varmistaa lapsen mahdol­lisuus osallistua ja saada vaikuttaa itseään koskeviin asioihin.” Kala katossa, jos mikä, kuuluu tähän sarjaan.

Visuaa­lisen ympäristön merkitys varhais­kas­va­tuk­sessa on jäänyt liian vähälle huomiolle. Kasva­tus­tieteen tohtori Päivi Lindberg havaitsi väitös­kir­ja­tut­ki­muk­sessaan, että päivä­kodit kyllä ovat fyysi­sesti turval­lisia ja käytän­nöl­li­sesti toimivia, mutta lasten toiminnan näkökul­masta tilat ovat jousta­mat­tomia eikä leikkiym­pä­ris­töissä näy pitkä­kes­toinen luova leikki.
Mutta eikös se juuri ollut sitä tärkeintä leikkiä?

Ympäristön kehit­tä­misen lisäksi lasten näkemyksen kuule­minen voisi avata uusia näkökulmia myös päivä­kodin toimintaan. Lapsi­läh­töinen orien­taatio on varmasti käytössä jo mones­sakin talossa, mutta aito läsnäolo toiminnan suunnit­te­lussa usein uupuu. Kuvit­teel­linen yritys asettua lapsen asemaan ja tasolle ei ole sama asia kuin ihan oikean lapsen mielipide ja aito kuunte­le­minen.

Varhais­kas­va­tuslain uudis­tukset ovat vielä tuoreita. Lasten osallis­tumis- ja vaikut­ta­mis­mah­dol­li­suudet alkavat vasta muotoutua. Juuri nyt on se aika, jolloin on mahdol­lista ja helposti päättä­jille perus­tel­ta­vissa viedä päivä­kodin toimintaa ja tiloja lasta osallis­ta­vampaan suuntaan.
Aloittaa voi vaikka niistä kaloista katossa!

Kaisa Yliruo­kanen