Kaksi New Yor­kin osa­val­tion palk­ka­lis­toilla ollutta sosi­aa­li­työn­te­ki­jää sai 1970-luvulla pot­kut, koska hei­dän vas­tuul­laan ollut pik­ku­lapsi meneh­tyi lai­min­lyö­dyn huo­len­pi­don seu­rauk­sena. Lapsi oli osa­val­tion huos­tassa, joten hänen huo­len­pi­tonsa olisi pitä­nyt olla eri­tyi­sen tar­kassa seu­ran­nassa.

Lie­ven­tä­väksi asian­haa­raksi ei kel­van­nut, että työn­te­ki­jöillä oli vas­tuul­laan noin 900 lasta, joista suu­rinta osaa he eivät olleet kos­kaan ehti­neet tavata eivätkä ehtisi vas­tai­suu­des­sa­kaan.

Samaan aikaan Englan­nissa kir­jat­tiin his­to­ri­aan 9‑vuotiaan maa­han­muut­ta­ja­ty­tön väki­val­tai­nen kuo­lema kotona. Koska tytöstä oli tehty las­ten­suo­je­luil­moi­tuk­sia ja hänet oli kir­jattu asiak­kaaksi, vas­tuul­li­seksi tapah­tu­nee­seen kat­sot­tiin yksit­täi­nen sosi­aa­li­työn­te­kijä. Hän oli saa­nut tytön asian hoi­taak­seen pari viik­koa aiem­min, ja hänet oli pereh­dyt­tä­nyt uuteen työ­hön koke­neempi sosi­aa­li­työn­te­kijä, joka oli samaan aikaan sai­ras­tu­massa osas­to­hoi­toa vaa­ti­nee­seen psy­koo­siin.

Perehtyäkseen vireillä olleisiin asiakkuuksiin laiminlyönnistä tuomitun työntekijän olisi pitänyt lukea viikossa, päivittäisten askareiden ohessa, yli 2 000 sivua lastensuojeluraportteja, tehdä niiden perusteella kiireellisyysjärjestys ja kyetä pelastamaan kurjissa oloissa elänyt tyttö, jota hän ei ollut kertaakaan tavannut.

Kum­mas­sa­kaan yllä mai­ni­tussa tapauk­sessa oikeus­is­tuin ei löy­tä­nyt työn­te­ki­jöi­den menet­te­lystä var­si­naista vir­hettä – he eivät voi­neet olla kuin yhdessä pai­kassa ker­ral­laan. Tuo­miot tuli­vat vas­tuusta, eivät vir­heistä.

Vai­kut­taa siltä, että sosi­aa­li­työn­te­kijä on saman­lai­sessa vas­tuussa kuin aiem­min oli media­jul­kai­sun vas­taava pää­toi­mit­taja. Van­han ja sit­tem­min jär­ke­vöi­te­tyn lain mukaan hän vas­tasi koko jul­kai­susta, vaik­kei olisi ehti­nyt tutus­tua koko jul­kai­suun.

Miten ovat asiat kovem­milla työ­mark­ki­noilla, kuten ICT-rin­ta­malla? No: muuan kehit­tä­jäin­si­nööri oli ulko­maan­reis­sul­laan kadon­nut eikä vas­tan­nut sen parem­min työ- kuin pri­vaat­ti­kän­nyk­käänsä, säh­kö­pos­teista puhu­mat­ta­kaan. Parin vii­kon etsin­tö­jen tulok­sena hänet jäl­ji­tet­tiin Espan­jaan, jossa hän oli käyt­tä­nyt ahke­rasti fir­man luot­to­kort­tia muun muassa hotelli- ja baa­ri­las­kui­hin.

Yri­tyk­sen hen­ki­lös­tö­pääl­likkö lähti oma­kä­ti­sesti hake­maan kadon­nutta lam­masta koti-Suo­meen, jonne saa­vut­tiin­kin koh­ta­lai­sessa jär­jes­tyk­sessä. Kun työ­suh­detta ryh­dyt­tiin luot­to­kor­tin vää­rin­käy­tön ja katoa­mis­temp­pu­jen vuoksi pur­ka­maan, insi­nööri oli saa­nut laki­mie­hel­tään ohjeen vedota sii­hen, että alko­holi aiheut­taa hänessä hyvin eri­kois­laa­tui­sia käyt­täy­ty­mis­piir­teitä. Eikä ter­veys­syistä voitu ketään irti­sa­noa.

Nämä työ­elä­män esi­mer­kit kuvas­ta­vat joko ris­ti­rii­taista tai sit­ten ihan pää­töntä vas­tuu­ajat­te­lua. Vas­tuu kat­so­taan jos­kus kaik­ki­voi­pai­seksi omi­nai­suu­deksi estää maa­il­man pahuu­det, ja vir­hee­tön­kin toi­minta voi riit­tää tuo­mion perus­teeksi, jos jota­kin uutis­kyn­nyk­sen ylit­tä­vää pää­see tapah­tu­maan.