Kuva: Veikko Somer­puro

Viime syksynä, kun neuvottelukierros oli Talentian osalta vasta edessä, suunnittelimme viestintäyksikössämme neuvotteluviestintää täydellä tohinalla.

 

 

Some-kuvia väsät­tiin, kiin­nos­ta­via lukuja palk­kae­pä­tasa-arvosta las­ket­tiin ja exce­leitä koot­tiin. Ilmassa oli suu­ren urhei­lu­juh­lan tun­tua!

Kun neu­vot­te­lut toden teolla käyn­nis­tyi­vät, ete­nimme tii­mini kanssa suun­ni­tel­massa kuin juna, jota hie­man välillä ohjat­tiin oike­aan suun­taan. Kaikki oli hal­lussa ja kalen­te­roitu.

Kun­nes tuli korona.

Muka­vasti käyn­nis­ty­nyt neuvottelu­viestintä muut­tui muu­ta­massa yössä kaoot­ti­seksi koro­na­tie­do­tuk­seksi, johon kukaan ei ollut pys­ty­nyt val­mis­tau­tu­maan. Lii­mau­duimme näyt­tö­jen ääreen seu­raa­maan muut­tu­via uuti­sia ja kes­ki­tyimme tie­dot­ta­maan jäse­nille koro­nan vai­ku­tuk­sista hei­dän työ­hönsä. Se, mitä eilen oli kir­joi­tettu val­miiksi, oli tänään mah­do­tonta jul­kaista. Päi­vät oli­vat pit­kiä ja tie­don­tarve val­tava.

Isovanhempamme joutuivat sotaan, me jouduimme sohvalle.

Samaan aikaan lap­set siir­tyi­vät etä­ope­tuk­seen ja kaikki kyn­nelle kyke­ne­vät etä­töi­hin. Yhtäk­kiä istuin tär­keässä puhe­lin­ko­kouk­sessa epäer­go­no­mi­sella keit­tiön­tuo­lilla, kun hihaa nyki digi­loi­kan teh­nyt toka­luok­ka­lai­nen, joka tar­vitsi teh­tä­viinsä apua. Kuu­des­luok­ka­lai­nen oli heti aamusta läh­dössä skeit­taa­maan ja kuvit­teli monta päi­vää ole­vansa lomalla. Kun Wil­masta saa­pui viesti, että kuraat­to­ri­pal­ve­luita tar­jo­taan kai­kesta huo­li­matta, mieli teki kysyä, voi­sinko itse tulla.

Tuttu äiti lähetti mee­min, jossa hän muis­tutti, että iso­van­hem­pamme jou­tui­vat sotaan, me jou­duimme soh­valle. Kes­kellä omaa ahdis­tus­tani tie­sin, että hätäni järk­ky­neestä arjesta ja huoli lähei­sis­täni on pientä ver­rat­tuna nii­hin olo­suh­tei­siin, joissa kym­me­net tuhan­net tur­val­lista päi­vä­oh­jel­maa vaille jäte­tyt lap­set elä­vät.

Kun koro­na­pan­de­mia jos­kus on ohi, olemme saa­neet kol­lek­tii­vi­sen koke­muk­sen, joka aut­taa meitä arvos­ta­maan lähei­siämme ja enna­koi­ta­vaa arkeamme. Samaan aikaan olemme myös saa­neet val­ta­van jou­kon avun tar­peessa ole­via ihmi­siä, joista osa on menet­tä­nyt toimeen­tulonsa, toi­set mie­len­ter­vey­tensä ja osa lap­suu­tensa.

Jotta tämä maa ja sen haa­voilla ole­vat ihmi­set voi­daan raken­taa uudes­taan, on mei­dän pidet­tävä yhtä ja tuet­tava toi­siamme. Nyt jos kos­kaan sosi­aa­lia­lan kor­kea­kou­lu­tet­tu­jen osaa­mista tar­vi­taan. Kii­tos teille tär­keästä työs­tänne ja voi­mia tule­vaan!

Kaisa Yli­ruo­ka­nen