Jotkut ammatit kulkevat suvuissa. Minkälaisen tarinan saman perheen eri sukupolvet kertovat sosiaalialasta? Miten tarina on kehittynyt vuosikymmenten aikana?

 

 

Johanna Kallio, Helena Blomberg-Kroll ja Christian Kroll ovat tut­ki­neet suo­ma­lais­ten sosi­aa­li­työn opis­ke­li­joi­den motii­veja amma­tin­va­lin­nal­leen. Tutkimustuloksista jul­kais­tiin Yhteiskuntapolitiikka-leh­dessä 5–6/2021 artik­keli, josta ilme­nee kolme motii­vi­ry­pästä. Yleisin on ideo­lo­gi­nen ja sisäi­nen halu vai­kut­taa yhteis­kun­nal­li­siin epä­koh­tiin, toi­sena ulkoi­set uraan liit­ty­vät odo­tuk­set kuten hyvät työl­lis­ty­mis­mah­dol­li­suu­det ja mah­dol­li­suus saada amma­til­li­nen päte­vyys. Kolmantena moti­voi­vana teki­jänä tule­vat omat koke­muk­set sosi­aa­li­sista ongel­mista ja autet­ta­vana olemisesta.

Työn mie­lek­kyys, moni­puo­li­suus ja kiin­nos­ta­vuus tun­tu­vat ole­van opis­ke­li­joille tär­keäm­piä kuin palk­kaus ja ura­ke­hi­tyk­sen mah­dol­li­suu­det. Halu aut­taa huono-osai­sia ja tehdä työtä sosi­aa­li­sen oikeu­den­mu­kai­suu­den, ihmis- ja tasa-arvon puo­lesta sekä lisätä hyvin­voin­tia innoit­ta­vat opis­ke­li­joita ja ennus­ta­vat työ­hön sitou­tu­mista ja työssä jaksamista.

Vahvistuvatko nämä tuo­reen tut­ki­muk­sen tulok­set, jos sosi­aa­li­työn­te­ki­jyys ja sosi­aa­lioh­jaa­juus ovat yli­su­ku­pol­vi­sia? ”Marinoituvatko” sosiaali­alan ammat­ti­lais­ten lap­set sosiaali­alan arvo­maa­il­massa niin, että sisäis­tä­vät alt­ruis­ti­set ja ideo­lo­gi­set motii­vit omassa amma­tin­va­lin­nas­saan? Ovatko ura­ke­hi­tyk­set saman­kal­tai­sia? Miten amma­tin­va­lin­taa ja yhteistä amma­til­li­suutta käsi­tel­lään perheissä?

Talentia-leh­dessä jul­kais­taan kol­mio­sai­nen haas­tat­te­lusarja vii­destä sosi­aa­li­työn per­heestä 50-luvulta tähän päi­vään. Sarjan aloit­ta­vat Christina Fagerström ja hänen tyt­tä­rensä Katarina Fagerström.

Sosiaalialalle sattumalta

Sattuma vai­kutti Christina Fagerströmin (92) ura­va­lin­taan. Syksyllä 1948 hän oli aloit­ta­nut his­to­rian opin­not Helsingin yli­opis­tossa. Nopeasti hän huo­masi, ettei tun­te­nut his­to­rian opet­ta­jan uraa kut­su­muk­sek­seen. Bussissa mat­kalla kotiin Westendiin hän uskou­tui ystä­väl­leen, että haluaisi ennem­min tehdä työtä ihmis­ten parissa.

Edessä istu­nut her­ras­mies kään­tyi, esit­täy­tyi pro­fes­so­riksi, pyysi anteeksi puut­tu­mis­taan kes­kus­te­luun ja ker­toi, että opin­not Svenska med­bor­gar­högs­ko­la­nissa (vuo­desta 1964 Social- och kom­mu­nal­högs­ko­lan) saat­tai­si­vat sopia Christinalle hyvin. Uusia opis­ke­li­joita otet­tai­siin samana iltana.

Christina Fagerström lähti illalla ilmoit­tau­tu­maan ja aloitti sosi­aa­li­työn opin­not. Hän loi mer­ki­tyk­sel­li­sen uran Pelastakaa Lapset ry:ssä adop­tio­toi­min­nan kehit­tä­jänä ja jär­jes­tön pit­kä­ai­kai­sena toiminnanjohtajana.

Fagerström ker­too, kuinka adop­tioi­den maa­ilma oli hyvin eri­lai­nen nykyi­seen ver­rat­tuna. Aviottomuus oli ylei­sin syy antaa lapsi adoptoitavaksi.

– Minulle oli jär­ky­tys huo­mata, että adop­tioon annet­tuja lap­sia annet­tiin­kin sijais­lap­siksi. Huutolaismentaliteetti oli vielä val­lalla: lap­sen hoi­dosta sai rahaa ja lapsi oli työ­voi­maa. Sijoitettu lapsi ei peri­nyt, ja sillä oli mer­ki­tystä agraariyhteiskunnassa.

– Tietämättömyys oli vielä var­sin suurta. Koko ajan piti olla val­mis valis­ta­maan, tais­te­le­maan ja vai­kut­ta­maan ihmis­ten asen­tei­siin, lain­sää­dän­töön ja käytäntöihin.

Pois turha vaatimattomuus.

Yksi tais­telu koski sitä, kuka arvioi adop­tio­van­hem­pien sopi­vuu­den, sosi­aa­li­lau­ta­kunta vai sosiaali­alan ammattilaiset.

Fagerström oli val­mis tart­tu­maan kaik­keen uuteen ja haki mene­tel­mä­op­pia Englannista usealla opintomatkalla.

– Toin Suomeen oppia koti­käyn­neistä ja adop­tio­van­hem­muu­den kri­tee­reistä. Tohtori Donald Winnicottilta opin asen­netta, jonka mukaan ”good is enough”. Tämä olisi tär­keä asenne nykyisinkin.

Lapsikeskeinen työote

Monessa chris­tina Fagerström sai olla pio­neeri ja myös vai­kut­taa adop­tio­lain­sää­dän­töön. Pelastakaa Lapset ry:hyn perus­tet­tiin Matti ja Maija ‑koti, jonne adop­toi­ta­vaksi tar­koi­te­tut vau­vat voi­tiin sijoit­taa kol­meksi kuu­kau­deksi. Äiti sai näin vielä aikaa miet­tiä adoptiota.

Fagerström ideoi myös avoi­men adop­tion, jossa lapsi sijoi­tet­tiin pysy­västi per­hee­seen, vaikka huol­ta­juus ei viral­li­sesti siir­ty­nyt. Tämä aut­toi sii­hen, ettei lap­sia pal­lo­teltu pai­kasta toi­seen. Lapsen oikeus saada tie­tää bio­lo­gi­nen alku­pe­ränsä oli Fagerströmille tär­keä asia ja hän edisti myös tässä asiassa lainsäädäntöä.

– Olin työ­ot­teel­tani lap­si­kes­kei­nen, Fagerström toteaa.

Christina Fagerström koki 1950-luvun vah­vana sosi­aa­li­työn kehit­tä­mi­sen aikana. Perheasiain neu­vot­te­lu­kes­kus, A‑klinikkasäätiö ja Pelastakaa Lapset oli­vat pio­nee­reja ame­rik­ka­lai­sen case work ‑mene­tel­män juur­rut­ta­mi­sessa Suomeen. Sosiaalihuollon teh­tä­vissä oli vielä pal­jon kou­lut­ta­mat­to­mia työn­te­ki­jöitä, ja hyvän­te­ke­väi­syys­a­senne oli pin­nalla. Kunnallista sosi­aa­li­huol­toa Fagerström piti tuol­loin van­han­ai­kai­sena ja hal­lin­nol­li­sia teh­tä­viä korostavana.

Christina Fagerströmin amma­til­li­nen ura kesti 50-luvulta 90-luvulle. Nuo vuo­si­kym­me­net oli­vat sosi­aa­li­työn amma­til­lis­tu­mi­sen ja hyvin­voin­tiyh­teis­kun­nan raken­ta­mi­sen aikaa.

Luottamushenkilönä Espoon sosi­aa­li­lau­ta­kun­nassa toi­mi­nut Christina muis­te­lee, että heti, jos huo­mat­tiin uusi tarve tai ongelma, voi­tiin perus­taa uusi virka tai toimi. Ei ollut jat­ku­vaa puhetta rahasta tai sen puutteesta.

Lama kui­ten­kin ehti iskeä ennen eläk­keelle jään­tiä vuonna 1993. Christina Fagerströmin vii­mei­siä työ­teh­tä­viä oli lak­kaut­taa perus­ta­mansa Matti ja Maija ‑kodin toiminta.

Työura laman aikaan

Katarina fager­ström (57) ihaili äitinsä uppou­tu­mista kiin­nos­ta­valta vai­kut­ta­vaan työ­hön, mutta ei aja­tel­lut ryh­tyä sosi­aa­li­työn­te­ki­jäksi. Hän halusi toi­mit­ta­jaksi, mut­tei saa­nut hake­maansa paik­kaa Social- och kom­mu­nal­högs­ko­la­nin jour­na­lis­min linjalla.

Sen sijaan avau­tui mah­dol­li­suus aloit­taa hal­lin­non lin­jalla. Vuoden päästä kiin­nos­tus vei kui­ten­kin sosi­aa­li­työn opin­toi­hin, ehkä vähän uhmana hie­nos­to­tä­deille kri­ti­soi­massa köy­hien elä­män­ta­paa ja vie­mässä kes­ki­luok­kai­sia arvoja per­hei­siin, Katarina muistelee.

– Kiinnostuin aikai­sin tera­peut­ti­sesta työstä. Virkamiestyö tun­tui tyl­sältä. Halusin tehdä luo­vaa työtä ihmis­ten kanssa. Oli enem­män sat­tu­maa, että pää­dyin päih­de­työ­hön. A‑klinikkasäätiöllä oli hyvää mene­tel­mä­kou­lu­tusta ja tera­peut­ti­nen suun­taus työ­hön, siksi hakeu­duin sinne.

Kyse on ihmisten välisten suhteiden muuttamisesta.

Katarina Fagerströmin työ­ura alkoi 90-luvun laman aikaan. Ensimmäinen teh­tävä Espoon nuo­ri­soa­se­man vt. joh­ta­jana oli käydä yt-neu­vot­te­lut. Hän ei edes tien­nyt, mitä se tarkoittaa.

– Talous on ollut jat­ku­vasti työssä läsnä. On höy­lätty, las­kettu kyniä ja paperia.

Helsingin nuo­ri­soa­se­malla Katarina Fagerström sai käyt­tää tera­pia­kou­lu­tuk­si­aan ja kehit­tää työtä. Ryhmät oli­vat vah­vasti mukana toi­min­nassa ja niitä käy­tet­tiin aktii­vi­sesti myös jono­jen purkuun.

– Oli vii­sautta, että työ­nan­taja myi asia­kas­käyn­tejä, ei mää­rät­tyjä pal­ve­luita. Näin saimme kehit­tää työtä asiak­kai­den tar­pei­den mukai­sesti ja hank­kia itsel­lemme tar­vit­tua osaamista.

Yhteiskunnalliset ongelmat kiinnostavat

Asiakastyötä Katarina on pitä­nyt tär­keänä sil­loin­kin, kun on ollut yli­opis­tolla ope­tus­työssä tai kou­lut­tau­tu­massa. Hänellä on yksi­tyis­vas­taan­otto, jossa ottaa vas­taan itse­mak­sa­via asiakkaita.

– Olen sosi­aa­li­työn­te­kijä ja tera­peutti ja nämä kaksi puolta – yhteis­kun­nal­li­nen ja psy­ko­te­ra­peut­ti­nen – haas­ta­vat hedel­mäl­li­sesti toisiaan.

Katarina ker­too oppi­neensa pal­jon päih­de­työstä. Psykoterapeuttina hän on teh­nyt pal­jon työtä ihmis­ten kanssa, joilla on ollut tai on edel­leen päih­deon­gel­mai­nen lähei­nen per­heessä, van­hempi, puo­liso, oma lapsi tai sisarus.

Vaikka onkin teh­nyt suu­ren osan uras­taan päih­de­työtä, tun­tee Katarina las­ten­suo­je­lun ja nuor­ten pal­ve­lut omak­seen. Nyt hän kehit­tää las­ten­suo­je­lun sys­tee­mistä mal­lia Itäisellä Uudellamaalla osaa­mis­kes­kus Verson hankkeessa.

Systeemisessä otteessa luo­daan suhde per­hee­seen ja viri­te­tään luot­ta­mus ennen kuin läh­de­tään työs­tä­mään tilan­netta. Käytetään aikaa tutus­tu­mi­seen sen sijaan, että ladat­tai­siin per­heelle kaikki pal­ve­lut heti niin, että perhe rasit­tuu vie­rai­siin ihmisiin.

Katarina kou­lut­taa työn­te­ki­jöitä ja poh­tii yhdessä hei­dän kans­saan, missä sys­tee­mistä työ­otetta tar­vi­taan. Tarvittaessa hän menee työn­te­ki­jän työ­pa­rina perheeseen.

Yhteiskunnalliset ongel­mat kiin­nos­ta­vat muu­ten­kin kuin psy­ko­te­ra­pian kautta.

– Nuorten huos­taa­no­tot ovat lisään­ty­neet. Vaikuttaa siltä, että mur­ro­si­käis­ten kanssa ei pär­jätä. Nepsy-oirei­den kirjo on suuri, pan­de­mian aika on lisän­nyt kou­lu­pois­sao­loja, nuo­ri­sop­sy­kiat­ria on yli­kuor­mit­tu­nut eivätkä sen pal­ve­lut aina vas­taa nuor­ten tar­peita. Katse kään­tyy las­ten­suo­je­luun, jonka vii­mei­seksi kei­noksi jää huos­taan­otto ja sijoi­tus, Katarina esit­te­lee ongelmaa.

Tähän tilan­tee­seen Katarina kehit­tää nykyi­sessä työs­sään van­hem­pien ryh­mä­toi­min­taa. Pilottiryhmä kokoon­tuu par­hail­laan ja sen koke­mus­ten poh­jalta kir­ja­taan toimintamalli.

– Olemme sovel­ta­neet Tel Avivin yli­opis­tossa kehi­tet­tyä Nonviolent Resistance (NVR) ‑mene­tel­mää, jossa ope­te­taan van­hem­pia hil­lit­se­mään tun­tei­taan ja rau­hoit­tu­maan, ennen kuin puhu­vat lap­sensa kanssa. ”Taotaan, kun rauta on kylmä.” Sitten lap­selle esi­te­tään sel­keästi ja kir­jal­li­sena peli­sään­nöt, joita nou­dat­ta­malla nuori voi jat­kaa per­heen kanssa. Vanhemmat aute­taan häpeän yli pyy­tä­mään tukea lähi­pii­ril­tään, sen sijaan, että he käyt­täi­si­vät voi­mia pitä­mään val­heel­lista kulis­sia yllä. Ryhmässä van­hem­mat tuke­vat toisiaan.

Eroja ja yhtäläisyyksiä

Äidin ja tyt­tä­ren työ­urissa nousee esille monia eroja, mutta myös yhtä­läi­syyk­siä. Molemmat ovat olleet nopeita tart­tu­maan tilai­suuk­siin, epä­koh­tiin ja kou­lut­tau­tu­neet koko uransa ajan. Christina kiit­tää kou­lu­tus­mah­dol­li­suuk­sista työ­nan­ta­jaansa ja toteaa, että Katarina on käyt­tä­nyt perin­tönsä psy­ko­te­ra­pi­aan ja kou­lu­tuk­siin. Tämän Katarina myöntää.

– Monet sosi­aa­li­työn­te­ki­jät käy­vät kal­liit tera­pia­kou­lu­tuk­set ja nii­hin liit­ty­vät omat tera­piat omalla kus­tan­nuk­sel­laan. Hyöty koi­tuu asiak­kai­den ja työ­nan­ta­jan hyväksi, mutta näkyy liian har­voin työn­te­ki­jän palk­kauk­sessa. Omat toh­to­rio­pin­toni ovat nyt tauolla, kun pitää elää­kin, Katarina toteaa.

Olen ottanut vaikutteita äidiltä.

Löytyy myös yllät­tä­viä muu­tos­kaa­ria. Sosiaalihuollon lain­sää­däntö oli kehit­ty­mä­töntä, kun Christina Fagerström aloitti uransa. Nyt lain­sää­däntö on Katarinan mie­lestä pai­koin lii­an­kin yksi­tyis­koh­tai­nen, mikä joh­taa sii­hen, että työn­te­ki­jät eivät hal­linto-oikeu­den pelossa uskalla käyt­tää omaa har­kin­taansa tarpeeksi.

Myös kou­lu­tuk­sessa ja amma­til­li­suu­dessa on tapah­tu­nut suuri muutos.

– Äiti kehitti aika­naan hyvän­te­ke­väi­syy­destä amma­til­li­suutta. Minun urani aikana amma­til­li­suus on eden­nyt niin pit­källe, että on havah­duttu sii­hen, että ihmi­set voi­vat saada pal­jon toi­sil­taan. Aina ei tar­vita eks­pert­tiä ker­to­maan, miten kan­nat­taa elämä elää. Vertaistuki ja koke­mus­asian­tun­ti­juus tuot­ta­vat jaet­tua asiantuntijuutta.

– Olen otta­nut vai­kut­teita äidiltä. Brittiläinen ajat­telu on myös minulle tär­keää, eri­tyi­sesti suh­de­pe­rus­tai­suus sosi­aali- ja tera­pia­työssä. Kyse ei ole ihmis­ten muut­ta­mi­sesta, vaan ihmis­ten välis­ten suh­tei­den paran­ta­mi­sesta, jonka kautta ihmis­ten elämä alkaa muut­tua, Katarina toteaa.

Seuraavassa leh­dessä tutus­tumme Sari ja Katariina Laakiin, Helene ja Anders Westerlundiin sekä Jarmo Kailaan.

Kristiina Koskiluoma