Suuri osa maahanmuuttajista lähettää säännöllisesti rahaa entiseen kotimaahansa. Auttamiseen sitoudutaan, mutta aina suhde lähtömaan sukulaisiin ei ole ongelmaton.

 

 

Maksut­to­mien puhe­lui­den aika­kau­della suuri osa siir­to­lai­sista pitää jat­ku­vasti yhteyttä läh­tö­maansa omai­siin. Kongolainen Kinshasan yli­opis­ton väes­tö­tie­teen pro­fes­sori Bernard Lututala puhuu monipaikkaistumisesta.

– Nykysiirtolaiset koke­vat tyy­pil­li­sesti elä­vänsä kah­dessa maassa yhtä aikaa. Esimerkiksi kon­go­lai­nen voi olla vah­vasti läsnä niin parii­si­lai­sen kuin kins­ha­sa­lai­sen yhtei­sönsä elä­mässä, Lututala ker­too Skypen väli­tyk­sellä Kinshasasta.

Espoossa asu­vat soma­lia­lais­taus­tai­set ystä­vyk­set Isra ja Sarah pitä­vät tii­viisti yhteyttä Somaliaan.

– WhatsApp ja Skype ovat mul­lis­ta­neet sosi­aa­li­sia suh­teita. Soittelemme Somaliaan jat­ku­vasti ja kan­namme huolta siellä elä­vistä lähei­sistä, Isra sanoo englan­niksi. Isra ja Sarah esiin­ty­vät tässä jutussa muu­te­tuilla nimillä aiheen arka­luon­toi­suu­den vuoksi.

Joskus siir­to­lai­sen tuki mää­rit­tää rat­kai­se­vasti läh­tö­maa­han jää­neen lähei­sen valintoja.

– Ex-mie­heni poika jäi Somaliaan suku­lais­ten kas­va­tet­ta­vaksi. Vuosia olen toi­mi­nut hänelle puhe­li­men väli­tyk­sellä men­to­rina, kan­nus­ta­nut opin­noissa ja aset­ta­nut rajoja, lähi­hoi­ta­jana työs­ken­te­levä Isra kertoo.

Pienistäkin tuloista autetaan

Siirtolaisten ja läh­tö­maan omais­ten suh­teessa talou­del­li­nen apu koros­tuu, eten­kin jos läh­tö­maa kuu­luu maa­il­man köyhimpiin.

– Siirtolaisten raha­lä­he­tyk­set muo­dos­ta­vat nykyi­sin huo­mat­ta­van osan köy­him­pien mai­den brut­to­kan­san­tuot­teesta, ker­too rans­ka­lai­nen Camille Le Coz Migration Policy Institute ‑aja­tus­hau­to­mosta.

Mitä suuremmat tulot, sitä enemmän sukua autetaan.

Esimerkiksi Etelä-Sudanin kan­san­tuot­teesta yli 30 pro­sent­tia on Maailmanpankin tilas­to­jen mukaan peräi­sin siir­to­lai­silta. Somaliassa vas­taava osuus on yli 20 pro­sent­tia. Globaalisti siir­to­lais­ten raha­lä­he­tys­ten arvo on jopa kolme ker­taa kehi­tys­a­pua suurempi.

José Mobhe Agbada Mangalu, Kinshasan yli­opis­ton väes­tö­tie­teen pro­fes­sori ja Bernard Lututalan kol­lega, on tut­ki­nut väi­tös­työs­sään kon­go­lais­dias­po­ran rahalähetyksiä.

– Arvioisin, että 80–90 pro­sent­tia ulko­mailla elä­vistä kon­go­lai­sista siir­tää sään­nöl­li­sesti rahaa Kongoon, hän sanoo.

Mitä suu­rem­mat tulot, sitä enem­män sukua aute­taan. Pienistäkin tuloista moni loh­kai­see osan läh­tö­maan omai­sille. Pelkistä sosi­aa­lie­tuuk­sista monet kon­go­lais­siir­to­lai­set nipis­tä­vät pie­nen sum­man sukulaisille.

– Belgiassa elä­vät kon­go­lai­set lähet­tä­vät tut­ki­muk­seni mukaan jo tuhan­nen euron tuloista tyy­pil­li­sesti 200 euroa Kongoon. Lisäksi he rahoit­ta­vat suvun tär­keitä tapah­tu­mia, kuten häitä ja hau­ta­jai­sia, Mangalu kertoo.

Ensisijaisesti autetaan sukulaisia

Isran ja sara­hin mukaan käy­tän­nössä kaikki Suomessa elä­vät soma­lia­lais­per­heet lähet­tä­vät rahaa Somaliaan. Ystävykset perus­ta­vat tie­tonsa hen­ki­lö­koh­tai­siin ver­kos­toi­hinsa ja koke­muk­siinsa maahanmuuttajajärjestöissä.

He ker­to­vat siir­tä­neensä itse jos­kus osan Kelalta saa­mas­taan tuesta Somaliaan.

– Kun tulin 1990-luvun lopulla 18-vuo­ti­aana Suomeen, jätin alku­vai­heessa ate­rioita väliin voi­dak­seni lähet­tää rahaa Somaliaan. Oli vai­keaa syödä ilolla, kun tie­sin, mil­lai­sessa niuk­kuu­dessa suku­lai­set eli­vät, Isra sanoo.

Keitä raha­lä­he­tyk­sillä tar­kem­min ottaen aute­taan, riip­puu kon­go­lais­pro­fes­sori Mangalun mukaan läh­tö­maan kulttuurista.

– Esimerkiksi Senegalissa ja Malissa on yleistä, että koko­nai­nen kylä tai laa­jempi yhteisö rahoit­taa siir­to­lai­sen mat­kaa Eurooppaan. Siksi siir­to­lai­nen ohjaa myö­hem­mät avus­tuk­sensa suu­rem­malle pii­rille, Mangalu valottaa.

Somalialaissiirtolaiset tuke­vat Isran ja Sarahin mukaan ensi­si­jai­sesti suku­lai­si­aan mutta osoit­ta­vat pie­nem­piä sum­mia hyvän­te­ke­väi­syy­tenä muillekin.

– Ramadan-kau­den ja Id al-Fitr ‑juh­lan aikana lähe­tämme rahaa esi­mer­kiksi enti­sille, vähä­va­rai­sille naa­pu­reil­lemme, Sarah mainitsee.

Kongolaiset tuke­vat ylei­sim­min van­hem­pi­aan, puo­li­so­aan ja lapsiaan.

– Kongolaissiirtolaiset ovat tyy­pil­li­sesti läh­töi­sin kau­pun­geista, eikä heillä ole taus­tal­laan laa­jaa yhtei­söä. Usein van­hem­mat rahoit­ta­vat siir­to­lai­sen mat­kaa Eurooppaan myy­mällä esi­mer­kiksi talon tai ton­tin. Tästä raken­tuu vel­ka­suhde siir­to­lai­sen ja van­hem­pien välille, Mangalu taustoittaa.

Avunpyynnöistä paineita

Mangalun mukaan siir­to­lai­set koke­vat rahan lähet­tä­mi­sen vel­vol­li­suu­dek­seen. Toisaalta moni ammen­taa suku­lais­ten elät­tä­mi­sestä kunniaa.

– Kinshasassa on kort­te­leita, joissa joka toi­nen talous on riip­pu­vai­nen siir­to­lai­sen raha­lä­he­tyk­sistä. Siirtolaisten suo­ri­tuk­sia ver­tail­laan, Mangalu sanoo.

Maahanmuuttajat eivät Mangalun mukaan vält­tä­mättä keh­taa ker­toa per­heel­leen mah­dol­li­sista talous­vai­keuk­sis­taan. Siksi avun­pyyn­nöistä ker­tyy paineita.

– Kun Kongosta soi­te­taan, sitä tie­tää saman tien, mihin kes­kus­te­lussa pää­dy­tään. Yhdeksän ker­taa kym­me­nestä perhe pyy­tää rahaa, pit­kään Belgiassa siir­to­lai­sena elä­nyt Mangalu sanoo.

Missä kulkevat auttamisen rajat?

Välit suku­lai­siin kiris­ty­vät, mikäli raha­sum­mat eivät vuo­sien kuluessa kasva.

– Naapuriperheen siir­to­lai­nen on ollut Euroopassa vasta viisi vuotta mutta jo nyt hän on osta­nut van­hem­mil­leen auton. Miten on mah­dol­lista, että mei­dän siir­to­lai­semme lähti kym­me­nen vuotta sit­ten eikä edel­leen­kään lähetä mitään mer­kit­tä­vää? Mangalu jäl­jit­te­lee kins­ha­sa­lais­van­hem­pien puheita.

Sukulaiset saat­ta­vat köy­hyy­des­sään tur­vau­tua eri­lai­siin pai­nos­tus­kei­noi­hin, jotta säi­lyt­täi­si­vät siir­to­lai­sen talou­del­li­sen tuen.

– Jos per­heel­lis­ty­nyt kon­go­lais­mies läh­tee yksin Eurooppaan, hän tekee kaik­kensa lähet­tääk­seen rahaa kotiin mie­les­sään ensi­si­jai­sesti vaimo ja lap­set. Joskus mie­hen van­hem­mat ja sisa­ruk­set yrit­tä­vät jar­rut­taa per­hee­nyh­dis­tä­mis­pro­ses­sia, koska he tie­tä­vät, että vai­mon ja las­ten ansiosta talou­del­li­nen tuki jat­kuu varmasti.

Sukulaiset voi­vat uhata myös noituudella.

– Kongolaiset usko­vat ylei­sesti noi­tuu­teen ja pel­kää­vät suku­lais­ten voimaa.

Mangalun mukaan ei ole tava­tonta, että stres­saan­tu­nut siir­to­lai­nen lopulta vaih­taa puhe­lin­nu­me­roa ja ottaa sukuun yhteyttä vain tun­te­mat­to­masta numerosta.

Isra ja sarah ovat jos­kus jou­tu­neet poh­ti­maan, missä kul­ke­vat aut­ta­mi­sen rajat.

– Ex-mie­heni poika alkoi jos­sain vai­heessa soi­tella minulle joka per­jan­tai ker­toen tar­vit­se­vansa rahaa lääk­kei­siin tai kou­lu­mak­sui­hin. Pyysin poi­kaa lähet­tä­mään valo­ku­via lääk­keistä ja otin yhteyttä hänen opet­ta­jiinsa, Isra kertoo.

Useimmiten suku­lais­ten avun­tar­vetta ei kysee­na­lais­teta. Ensimmäisen pol­ven maa­han­muut­ta­jat ovat koke­neet hen­ki­lö­koh­tai­sesti pakot­ta­van köy­hyy­den ja tie­tä­vät, kuinka kovaa elämä pahim­mil­laan on. Auttaminen kuu­luu niin kult­tuu­riin kuin uskontoon.

– Mitä enem­män antaa, sitä enem­män lopulta itse­kin saa, Sarah sanoo.

Korona lisännyt avuntarvetta

Migration policy ins­ti­tute ‑aja­tus­hau­to­mon Camille Le Cozin mukaan dias­po­ran talou­del­lista apua tar­vit­tai­siin koro­na­pan­de­mian aikana taval­lis­ta­kin enemmän.

– Suuri osa kehit­ty­vien mai­den ihmi­sistä elää epä­vi­ral­li­sen sek­to­rin bis­nek­sellä. Pandemian myötä ansain­ta­mah­dol­li­suu­det ovat monin pai­koin hei­ken­neet, eikä jul­kista tur­va­verk­koa ole apuna, Le Coz perustelee.

Keskimäärin siir­to­lais­ten raha­lä­he­tyk­set ovat vähen­ty­neet vii­mei­sen vuo­den aikana. Isra ja Sarahkaan eivät ole voi­neet tukea omai­si­aan enti­seen tapaan.

– Mieheni tak­siy­ri­tys on vai­keuk­sissa etä­työn yleis­tyt­tyä. Olemme minun tulo­jeni varassa emmekä voi lähet­tää juu­ri­kaan rahaa Somaliaan, Isra kertoo.

– Kun koro­na­ti­lanne hel­pot­taa, avus­ta­mi­nen jat­kuu, hän vakuuttaa.

Mitä itse tekisit?

Maahanmuuttajat tasaa­vat raha­lä­he­tyk­sil­lään pie­neltä osin glo­baa­lia eriarvoisuutta.

– He pyr­ki­vät anta­maan läh­tö­maan omai­sille tur­vaa, jota hyvin­voin­ti­val­tiossa asuva saa esi­mer­kiksi vakuu­tus­yh­tiöstä, pan­kista tai sosi­aa­li­toi­mis­tosta, ker­too joh­tava sosi­aa­li­työn­te­kijä Jenni Lötjönen Helsingin kau­pun­gin maahanmuuttoyksiköstä.

Suomeen muut­ta­neista eri­tyi­sesti pako­lai­set voi­vat kokea työ­pe­rus­taista syr­jin­tää ja jou­tua pär­jää­mään pit­kä­kes­toi­sesti sosi­aa­li­tur­van varassa. Koska suku­lais­ten hätä voi har­voin odot­taa, monet tin­ki­vät omasta toi­meen­tu­los­taan ja jopa vel­kaan­tu­vat aut­taak­seen omai­si­aan. Sosiaalihuollon näkö­kul­masta vai­keinta on arvioida tilan­teita, joissa asiak­kaat kat­so­vat toi­mi­neensa eet­ti­sesti oikein mutta ovat näin teh­des­sään lai­min­lyö­neet oman hyvin­voin­tinsa, Lötjönen pohtii.

– Kerromme asiak­kaille, että sosi­aa­li­turva kat­taa vain Suomessa asu­vat hen­ki­löt ja on mää­räl­tään minimi, jolla var­mis­te­taan etuu­den­saa­jan ihmi­sar­voi­nen elämä Suomessa. Rahaa ei riitä lähe­tet­tä­väksi. Jotta voisi aut­taa toista, olisi ensin autet­tava itse­ään. Perustellusti voi kui­ten­kin kysyä, mitä itse teki­sit, jos per­heen­jä­se­nesi olisi hädässä.

Aino Haavio