Resilienssi on keskeinen työhyvinvointia kuvaava käsite, jolla ymmärretään kykyä joustaa ja ponnahtaa takaisin vaikeuksissa.

 

Työnoh­jaaja Krisse Lipposen mukaan resi­lienssi liit­tyy laa­jasti ottaen elä­mään ja ihmi­senä olemiseen.

− Sosiaalityön alalla koh­da­taan koko ihmi­syy­den kirjo, joten siellä tar­vi­taan pal­jon näke­mystä resi­liens­sistä, opti­mis­mista ja selviytymiskyvystä.

Suomen kie­lessä resi­liens­siä lähinnä kuvaava sana on sisu, mutta Lipposen mie­lestä se on luon­teel­taan jää­rä­päi­nen ja perää­nan­ta­ma­ton, kun taas resi­lienssi sisäl­tää enem­män jous­ta­vuutta sekä kykyä käyt­tää omia ja ympä­ris­tön voi­ma­va­roja vai­keuk­sia koh­dat­taessa. Resilienssillä voi­daan kuvata lisäksi per­heen, tii­min tai orga­ni­saa­tion omi­nai­suutta, jota kukin yhtei­sön jäsen raken­taa ja yllä­pi­tää yksi­lönä ja kaikki yhdessä. Se on hyvin kes­kei­nen käsite työn­te­ki­jän itsensä kan­nalta, mutta tie­ten­kin myös asiak­kaan kan­nalta tämän vai­keassa tilanteessa.

Resilienssi on yksi myö­tä­tun­to­uu­pu­muk­selta suo­jaava tekijä, mutta Lipposesta se on kai­ken kaik­ki­aan kes­kei­nen hyvän elä­män, jak­sa­mi­sen ja hyvin­voin­nin osa­te­kijä. Resilienssiin liit­tyy kyky aja­tella myön­tei­sesti ja ymmär­tää, että ihmi­sellä on mah­dol­li­suus vai­kut­taa aina­kin jos­sain mää­rin ympä­ris­töönsä ja asioi­hinsa. On hyväk­syt­tävä, että kaik­kiin asioi­hin emme voi vai­kut­taa, mutta on tär­keä oppia näke­mään ne, joi­hin pys­tymme vaikuttamaan.

− Jos ihmi­sellä on riit­tä­västi myön­tei­siä tun­teita, hän voi nii­den varassa yllä­pi­tää täl­laista ajattelua.

Resilienssiä voi opetella

Resilienssissä on kes­keistä se, että ihmi­nen kyke­nee ole­maan vuo­ro­vai­ku­tuk­sessa ympä­ris­tönsä kanssa ja pys­tyy pyy­tä­mään, saa­maan ja vas­taa­not­ta­maan apua. On osat­tava hyö­dyn­tää tar­jot­tuja epä­vi­ral­li­sia tai viral­li­sia resurs­seja. Virallisia voi­vat olla vaik­kapa sosi­aali- ja ter­vey­den­huol­lon pal­ve­lut ja epä­vi­ral­lista esi­mer­kiksi ystä­vien kanssa käy­tä­vät keskustelut.

Resilienssi on yksi myötätunto-

uupumukselta suojaava tekijä.

Kovan työ­pai­neen alla ihmi­nen saat­taa sul­keu­tua ympä­ris­töltä, koska hän kokee, että hänellä ei ole aikaa kes­kus­tella kol­le­gan tai esi­mie­hen kanssa työn alla ole­vasta vai­keasta tapauk­sesta. Tämä lisää kuormittumista.

− On tär­keää oppia tun­nis­ta­maan täl­lai­set koh­dat ja muis­taa, että haas­ta­vissa tilan­teissa ei saa jät­täy­tyä yksin.

Resilienssi on sekä yksi­löä että yhtei­söä kos­keva käsite. Meissä kai­kissa on sitä jon­kin ver­ran ja voimme tie­toi­sesti kas­vat­taa sitä. Ihminen, joka koh­taa usein vai­keuk­sia, ker­too, kuinka ne ovat kas­vat­ta­neet hänen sel­viy­ty­mis­ky­ky­ään. Hän tulee tie­toi­seksi siitä, mitkä toi­minta- ja asen­noi­tu­mis­ta­vat ovat tuke­neet hänen selviytymistään.

Omaa resi­liens­si­ään voi tie­toi­sesti har­joit­taa muun muassa siten, että opet­te­lee kuun­te­le­maan itse­ään ja tun­nis­ta­maan ja suun­ta­maan voi­ma­va­ro­jaan. Työyhteisössä voi kes­kus­tella mui­den kanssa niin viral­li­sissa kuin epä­vi­ral­li­sis­sa­kin tilan­teissa. On tär­keää saada jakaa kol­le­goi­den kanssa vai­keita tilan­teita, mutta yhtä on tär­keää, että sen jäl­keen olo on voi­maan­tu­nut eikä uupunut.

− Se ei siis tar­koita vain tus­kan jaka­mista, vaan arvioin­tia, kuinka toi­mi­taan, että pääs­tään eteenpäin.

Resilienssi sisäl­tää kyvyn tun­nis­taa kohta, missä pitää luo­pua ja etsiä toi­nen suunta huo­mioi­den sekä fyy­si­nen että sosi­aa­li­nen ympäristö.

− On tär­keää edetä pro­ses­sin­omai­sesti eikä vain tehdä pää­mää­rä­orien­toi­tu­neesti, Lipponen painottaa.

Opettele tunnistamaan myötäiloa

Organisaatioissa ja työyh­tei­söissä on tär­keää tun­nis­taa, mikä pitää yllä yhtei­sön resi­liens­siä: miten me tuemme itseämme ja toi­siamme jak­sa­maan haas­ta­vissa tilan­teissa. Lipponen ver­taa työyh­tei­söä nyyt­ti­kes­tei­hin, joissa jokai­nen on vas­tuussa siitä, mil­laista tar­jot­ta­vaa saa­daan kokoon. Tuodaanko sinne herk­kuja vai hapan­tu­nutta ruokaa.

− Olemme kaikki raken­ta­massa työyh­tei­sön tun­nel­maa, vuo­ro­vai­ku­tusta ja selviämiskykyä.

Kun resi­liens­siä tuke­via asioita tun­nis­te­taan ja ale­taan vah­vis­taa, alkaa niitä yleensä löy­tyä lisää. Tällöin yhteisö ikään kuin herää aja­tuk­selle, mikä on sen omin tapa sel­vitä haas­ta­vista tilan­teista. Resilienssiä tuke­vat muun muassa kou­lu­tuk­set, työ­noh­jauk­set ja esi­mie­hiltä saa­tava tuki, mutta myös kah­vi­tunti- ja käy­tä­vä­kes­kus­te­lut tai muut tilan­teet, joissa kukin kokee saa­vansa tukea.

Resilienssi sisältää kyvyn tunnistaa kohta, missä pitää luopua ja etsiä toinen suunta.

Resilienssiin liit­tyvä opti­mismi tar­koit­taa Lipposen mukaan sitä, että voimme vai­kean ja haas­ta­van tilan­teen kes­kel­lä­kin nähdä asioita, jotka ovat kai­kesta huo­li­matta hyvin tai arvok­kaita, ja joita haluamme säi­lyt­tää tai vah­vis­taa. Optimismia on se, että näkee, mikä tänään on hyvin.

Resilienssin tun­nis­ta­mi­nen suo­jaa myö­tä­tun­to­uu­pu­muk­selta, kuten yleen­sä­kin opti­mis­min ja mui­den myön­teis­ten tun­tei­den ruok­ki­mi­nen. Resilienssin avulla voimme muut­taa näkö­kul­maa asia­kas­ti­lan­teessa, kun näemme, mikä asiak­kaan sel­viä­mis­tapa on. Se voi tukea lisäksi mei­dän omaa jak­sa­mis­tamme.  Lipponen muis­tut­taa, että myö­tä­tun­to­uu­pu­muk­sen sijaan voisi ope­tella tun­nis­ta­maan myö­täyl­peyttä tai myö­täi­loa vaik­kapa sil­loin, kun asia­kas on onnis­tu­nut sel­viy­ty­mään jos­tain pie­nen­pie­nestä asiasta.

− Myötäilolla me suo­jaamme myös itseämme.

Iita Kettunen