Resilienssi on keskeinen työhyvinvointia kuvaava käsite, jolla ymmärretään kykyä joustaa ja ponnahtaa takaisin vaikeuksissa.

 

Työno­h­jaa­ja Krisse Lip­posen mukaan resilienssi liit­tyy laa­jasti ottaen elämään ja ihmisenä olemiseen.

− Sosi­aal­i­työn alal­la koh­dataan koko ihmisyy­den kir­jo, joten siel­lä tarvi­taan paljon näke­mys­tä resilienssistä, opti­mis­mista ja selviy­tymiskyvys­tä.

Suomen kielessä resilienssiä lähin­nä kuvaa­va sana on sisu, mut­ta Lip­posen mielestä se on luon­teeltaan jääräpäi­nen ja perää­nan­tam­a­ton, kun taas resilienssi sisältää enem­män jous­tavu­ut­ta sekä kykyä käyt­tää omia ja ympäristön voimavaro­ja vaikeuk­sia koh­dat­taes­sa. Resilienssil­lä voidaan kuva­ta lisäk­si per­heen, tiimin tai organ­isaa­tion omi­naisu­ut­ta, jota kukin yhteisön jäsen rak­en­taa ja ylläpitää yksilönä ja kaik­ki yhdessä. Se on hyvin keskeinen käsite työn­tek­i­jän itsen­sä kannal­ta, mut­ta tietenkin myös asi­akkaan kannal­ta tämän vaike­as­sa tilanteessa.

Resilienssi on yksi myötä­tun­tou­upumuk­selta suo­jaa­va tek­i­jä, mut­ta Lip­pos­es­ta se on kaiken kaikki­aan keskeinen hyvän elämän, jak­samisen ja hyv­in­voin­nin osatek­i­jä. Resilienssi­in liit­tyy kyky ajatel­la myön­teis­es­ti ja ymmärtää, että ihmisel­lä on mah­dol­lisu­us vaikut­taa ainakin jos­sain määrin ympäristöön­sä ja asioi­hin­sa. On hyväksyt­tävä, että kaikki­in asioi­hin emme voi vaikut­taa, mut­ta on tärkeä oppia näkemään ne, joi­hin pystymme vaikut­ta­maan.

− Jos ihmisel­lä on riit­tävästi myön­teisiä tun­tei­ta, hän voi niiden varas­sa ylläpitää täl­laista ajat­telua.

Resilienssiä voi opetella

Resilienssis­sä on keskeistä se, että ihmi­nen kyke­nee ole­maan vuorovaiku­tuk­ses­sa ympäristön­sä kanssa ja pystyy pyytämään, saa­maan ja vas­taan­ot­ta­maan apua. On osat­ta­va hyö­dyn­tää tar­jot­tu­ja epävi­ral­lisia tai viral­lisia resursse­ja. Viral­lisia voivat olla vaikka­pa sosi­aali- ja ter­vey­den­huol­lon palve­lut ja epävi­ral­lista esimerkik­si ystävien kanssa käytävät keskuste­lut.

Resilienssi on yksi myötätunto-

uupumukselta suojaava tekijä.

Kovan työ­paineen alla ihmi­nen saat­taa sulkeu­tua ympäristöltä, kos­ka hän kokee, että hänel­lä ei ole aikaa keskustel­la kol­le­gan tai esimiehen kanssa työn alla olev­as­ta vaikeas­ta tapauk­ses­ta. Tämä lisää kuor­mit­tumista.

− On tärkeää oppia tun­nista­maan täl­laiset koh­dat ja muis­taa, että haas­tavis­sa tilanteis­sa ei saa jät­täy­tyä yksin.

Resilienssi on sekä yksilöä että yhteisöä koske­va käsite. Meis­sä kaikissa on sitä jonkin ver­ran ja voimme tietois­es­ti kas­vat­taa sitä. Ihmi­nen, joka kohtaa usein vaikeuk­sia, ker­too, kuin­ka ne ovat kas­vat­ta­neet hänen selviy­tymiskykyään. Hän tulee tietoisek­si siitä, mitkä toim­inta- ja asen­noi­tu­mis­ta­vat ovat tuke­neet hänen selviy­tymistään.

Omaa resilienssiään voi tietois­es­ti har­joit­taa muun muas­sa siten, että opet­telee kuun­tele­maan itseään ja tun­nista­maan ja suun­ta­maan voimavaro­jaan. Työy­hteisössä voi keskustel­la muiden kanssa niin viral­li­sis­sa kuin epävi­ral­li­sis­sakin tilanteis­sa. On tärkeää saa­da jakaa kol­le­goiden kanssa vaikei­ta tilantei­ta, mut­ta yhtä on tärkeää, että sen jäl­keen olo on voimaan­tunut eikä uupunut.

− Se ei siis tarkoi­ta vain tuskan jakamista, vaan arvioin­tia, kuin­ka toim­i­taan, että päästään eteen­päin.

Resilienssi sisältää kyvyn tun­nistaa koh­ta, mis­sä pitää luop­ua ja etsiä toinen suun­ta huomioiden sekä fyysi­nen että sosi­aa­li­nen ympäristö.

− On tärkeää ede­tä pros­essi­no­mais­es­ti eikä vain tehdä päämääräori­en­toituneesti, Lip­po­nen pain­ot­taa.

Opettele tunnistamaan myötäiloa

Organ­isaa­tiois­sa ja työy­hteisöis­sä on tärkeää tun­nistaa, mikä pitää yllä yhteisön resilienssiä: miten me tuemme itseämme ja toisi­amme jak­samaan haas­tavis­sa tilanteis­sa. Lip­po­nen ver­taa työy­hteisöä nyyt­tikestei­hin, jois­sa jokainen on vas­tu­us­sa siitä, mil­laista tar­jot­tavaa saadaan kokoon. Tuo­daanko sinne herkku­ja vai hapan­tunut­ta ruokaa.

− Olemme kaik­ki rak­en­ta­mas­sa työy­hteisön tun­nel­maa, vuorovaiku­tus­ta ja selviämiskykyä.

Kun resilienssiä tuke­via asioi­ta tun­nis­te­taan ja ale­taan vahvis­taa, alkaa niitä yleen­sä löy­tyä lisää. Täl­löin yhteisö ikään kuin herää ajatuk­selle, mikä on sen omin tapa selvitä haas­tavista tilanteista. Resilienssiä tuke­vat muun muas­sa koulu­tuk­set, työno­h­jauk­set ja esimiehiltä saata­va tuki, mut­ta myös kahvi­tun­ti- ja käytäväkeskuste­lut tai muut tilanteet, jois­sa kukin kokee saa­vansa tukea.

Resilienssi sisältää kyvyn tunnistaa kohta, missä pitää luopua ja etsiä toinen suunta.

Resilienssi­in liit­tyvä opti­mis­mi tarkoit­taa Lip­posen mukaan sitä, että voimme vaikean ja haas­ta­van tilanteen keskel­läkin nähdä asioi­ta, jot­ka ovat kaikesta huoli­mat­ta hyvin tai arvokkai­ta, ja joi­ta halu­amme säi­lyt­tää tai vahvis­taa. Opti­mis­mia on se, että näkee, mikä tänään on hyvin.

Resilienssin tun­nist­a­mi­nen suo­jaa myötä­tun­tou­upumuk­selta, kuten yleen­säkin opti­mis­min ja muiden myön­teis­ten tun­tei­den ruokkimi­nen. Resilienssin avul­la voimme muut­taa näkökul­maa asi­akasti­lanteessa, kun näemme, mikä asi­akkaan selviämistapa on. Se voi tukea lisäk­si mei­dän omaa jak­samis­tamme.  Lip­po­nen muis­tut­taa, että myötä­tun­tou­upumuk­sen sijaan voisi opetel­la tun­nista­maan myötäylpeyt­tä tai myötäiloa vaikka­pa sil­loin, kun asi­akas on onnis­tunut selviy­tymään jostain pienen­pien­estä asi­as­ta.

− Myötäilol­la me suo­jaamme myös itseämme.

Iita Ket­tunen