Kun sosiaalityöntekijä joutuu jatkuvasti työskentelemään vastoin omaa moraalikoodiaan, hän voi menettää lopulta itsekunnioituksensa. Se on musertava kokemus. Hänelle jäävät vaihtoehdoiksi joko lähteä työstä tai uupua, sanoo Maija Mänttäri-van der Kuip.

 

Sosi­aa­liala on nous­sut yhdeksi työ­pa­hoin­voin­nin kär­kia­loista Suo­messa. Se on näky­nyt muun muassa kuor­mit­ta­van kii­reen lisään­ty­mi­senä, kohon­neena vaka­van työ­uu­pu­muk­sen ris­kinä ja sai­raus­pois­sao­lo­jen kas­vuna.

Jyväs­ky­län yli­opis­tossa työs­ken­te­levä ja par­hail­laan äitiys­lo­maansa viet­tävä yli­opis­ton­opet­taja Maija Mänt­täri-van der Kuip väit­teli yhteis­kun­ta­tie­tei­den toh­to­riksi viime vuonna sosi­aa­li­työn­te­ki­jöi­den hei­ken­ty­västä työ­hy­vin­voin­nista tiu­kan talou­den oloissa. Laa­jaan kyse­ly­ai­neis­toon (2011–2012) poh­jau­tu­van tut­ki­muk­sen tavoit­teena oli sel­vit­tää sub­jek­tii­vi­sen työ­hy­vin­voin­nin koke­muk­sia ja tar­kas­tella muut­tu­vien toi­min­ta­mah­dol­li­suuk­sien yhteyttä nii­hin.

– Jos ei voi olla tyy­ty­väi­nen teke­määnsä työ­hön ja ahdis­tuu asioi­den teke­mättä jät­tä­mi­sestä, niin onhan se hyvin kuor­mit­ta­vaa.

Mänt­täri-van der Kuip puhuu tut­ki­muk­ses­saan ”moraa­li­sesta ahdin­gosta”. Sillä tar­koi­te­taan psyyk­ki­sen pahoin­voin­nin koke­mus­ten yhdis­ty­mistä kaven­tu­nei­siin mah­dol­li­suuk­siin tehdä eet­ti­sesti vas­tuul­lista sosi­aa­li­työtä. Jopa 43 pro­sent­tia kyse­lyyn vas­tan­neista rapor­toi työ­hy­vin­voin­tinsa hei­ken­ty­neen kulu­neen kah­den vuo­den aikana. Työ­pa­hoin­voin­nin koke­muk­sista ilmoitti kär­si­vänsä 18 pro­sent­tia vähin­tään muu­ta­man ker­ran vii­kossa tai päi­vit­täin. Lähes 11 pro­sent­tia vas­taa­jista koki moraa­lista ahdin­koa työs­sään. Tiu­ken­tu­neet säästö- ja tehok­kuus­pai­neet selit­ti­vät vah­vasti tätä koke­musta. Mel­kein 40 pro­sent­tia näki mah­dol­li­suu­tensa tehdä eet­ti­sesti vas­tuul­lista sosi­aa­li­työtä hei­ken­ty­neen.

– Moraa­lista ahdin­koa työs­sään koke­vat sosi­aa­li­työn­te­ki­jät oli­vat halut­to­mam­pia jat­ka­maan nykyi­sessä työs­sään. He oli­vat olleet useam­min sai­raus­lo­malla kuin ne työ­to­ve­rit, joilla ei täl­laista koke­musta ollut, Mänt­täri-van der Kuip lisää.

Kohti pysyvän niukkuuden aikaa

Tut­ki­muk­sesta nouse­vien epä­koh­tien ja sosi­aa­li­työssä tapah­tu­nei­den muu­tos­ten ymmär­tä­mi­seksi on tut­ki­jan mie­lestä kat­sot­tava myös hyvin­voin­ti­val­tioissa tapah­tu­nutta kehi­tystä. Suo­messa on totuttu pitä­mään virs­tan­pyl­väänä 1990-luvun lamaa. Laman on kat­sottu anta­neen tilaa uudis­tuk­sille, joita oli jo alettu muu­alla län­si­maissa toteut­taa.

– Voi­daan puhua Euroo­pan mit­ta­kaa­vassa laa­jem­masta ideo­lo­gi­sesta kään­teestä, missä koros­tu­vat yksi­lön vas­tuu ja mark­ki­noi­den pai­noarvo, selit­tää Mänt­täri-van der Kuip.

Moraalista ahdinkoa työssään kokevat sosiaalityöntekijät olivat haluttomia jatkamaan nykyisessä työssään.

– Pysy­vän niuk­kuu­den aika­kau­della poli­tiik­kaa lei­maa vaih­toeh­dot­to­muus. Poliit­ti­sia pää­tök­siä perus­tel­laan talou­del­li­silla argu­men­teilla. Ei voi muuta kuin lei­kata kai­kesta ja kiris­tää vyötä.

Tut­kija kehot­taa kysee­na­lais­ta­maan tämän joh­to­pää­tök­sen, koska demo­kra­tiassa on oltava aina vaih­toeh­toja. Hän arvos­te­lee meille tällä het­kellä syö­tet­tä­vää visiota siitä, että työn­te­ki­jöi­den on tilan­teen pelas­ta­mi­seksi pakko alkaa pais­kia pidem­pää työ­päi­vää.

– Tut­ki­muk­set ja käy­tän­nön esi­mer­kit ovat itse asiassa osoit­ta­neet, että työn­te­ki­jät saat­ta­vat olla tuot­te­li­aam­pia teh­des­sään lyhyem­pää työ­viik­koa. Jul­ki­sen sek­to­rin orga­ni­saa­tioi­den joh­ta­mis­käy­tän­nöissä tapah­tu­nei­siin muu­tok­siin lii­te­tään usein uuden jul­kis­joh­ta­mi­sen käsite. Sillä voi­daan vii­tata mark­ki­noilta lai­nat­tuun joh­ta­mis­ta­paan, jolla on pyritty tehos­ta­maan työtä sekä uudis­ta­maan orga­ni­saa­tioita muun muassa pai­not­ta­malla mitat­ta­via tulok­sia ja tavoit­teita.

Mänt­täri-van der Kui­pin tut­ki­muk­sessa lähes 66 pro­sent­tia vas­taa­jista koki työ­hön vai­kut­ta­vien sääs­tö­pai­nei­den lisään­ty­neen ja yli kolme nel­jäs­osaa totesi myös tehok­kuus­pai­nei­den kas­va­neen. Vas­taa­jista 43 pro­sent­tia ilmaisi työ­hön koh­dis­tu­van kont­rol­lin ja val­von­nan lisään­ty­neen.

– Oleel­lista on, miten tehok­kuus ja tulos mää­ri­tel­lään. Onko tulosta asiak­kaan elä­män­ti­lan­teessa tapah­tuva muu­tos? Vai se, että asia­kasta ei enää tavata? Onko asiak­kaan työl­lis­ty­mi­nen tulosta?

– Sosi­aa­li­työn­te­ki­jöi­den työtä ja sen vai­kut­ta­vuutta pitää­kin arvioida. Mit­taa­mi­sen kes­kiössä tulisi kui­ten­kin olla asiak­kai­den hyvin­vointi.

– Ei asia­kas­ta­paa­mis­ten onnis­tu­mista voi mitata sillä, kuinka monta asiak­kuutta vuo­sit­tain pää­te­tään. Eikä tapaa­mis­ten määrä kerro mitään asia­kas­työn laa­dusta.

Sosiaalityöntekijät muutosagentteina

Tut­ki­mus pal­jas­taa myös toi­voa anta­via valon­pil­kah­duk­sia. Pahoin­voin­nin laa­juu­desta huo­li­matta sosi­aa­li­työn­te­ki­jöillä oli työ­hön liit­ty­viä myön­tei­siä hyvin­voin­nin koke­muk­sia. Vas­taa­jista noin 41 pro­sen­tilla oli niitä vähin­tään muu­ta­man ker­ran vii­kossa. Ylei­sim­piä oli­vat innos­tuk­sen koke­muk­set ja mie­li­hy­vän tun­te­mi­nen työ­hön syven­nyt­täessä. Lisäksi sosi­aa­li­työn­te­ki­jöillä oli run­saasti myön­tei­siä yhtei­söl­li­syy­den koke­muk­sia. Heistä lähes 91 pro­sent­tia luotti saa­vansa tar­vit­taessa tukea työ­to­ve­reil­taan.

Mänt­täri-van der Kuip ei halua hyväk­syä sosi­aa­li­työn muut­tu­mista asia­kasta vas­tuut­ta­vaksi näyt­tö­päät­teen kanssa teh­tä­väksi työksi. Eikä sitä, että asiak­kai­den kas­vok­kai­nen tapaa­mi­nen, luot­ta­muk­sel­lis­ten asia­kas­uh­tei­den raken­ta­mi­nen ja rin­nal­la­kul­ke­mi­nen ei olisi enää ajan­mu­kaista. Tut­kija kehot­taa uudel­leen­ku­vit­te­le­maan sosi­aa­li­työtä.

Kuvittele sosiaalityö uudeksi. Miten asiakkaat saisivat parhaiten apua ongelmiinsa?

– Orga­ni­saa­tioissa on alet­tava miet­ti­mään yhdessä asiak­kai­den ja työn­te­ki­jöi­den kanssa sitä, miten asiak­kaat sai­si­vat par­hai­ten apua ongel­miinsa. On poh­dit­tava työtä ja ajan­käyt­töä ihan uudella tavalla. Missä sitä työtä teh­dään, kenen kanssa ja millä tavalla?

– Jois­sa­kin kun­nissa on tehty mai­nioita avauk­sia panos­ta­malla ehkäi­se­vään työ­hön. Rai­sion kir­jas­tosta voi lai­nata per­he­työn­te­ki­jää. Imat­ran hyvin­voin­ti­neu­vola vei per­he­työn kou­lui­hin, päi­vä­ko­tei­hin ja asiak­kai­den kotei­hin. Sosi­aa­li­työn­te­ki­jöillä – kuten tut­ki­joil­la­kin – on mah­dol­li­suus toi­mia muu­to­sa­gent­teina teke­mällä epä­oi­keu­den­mu­kai­sia raken­teita näky­viksi. Siksi työyh­tei­söissä pitäisi olla lupa poh­tia epäeet­ti­siksi koet­tuja käy­tän­töjä ilman hen­ki­lö­koh­taista ris­kiä.

Mänt­täri-van der Kui­pin mie­lestä hyvä esi­merkki roh­keasta muu­tok­seen täh­tää­västä toi­min­nasta oli Tik­ku­ri­lan las­ten­suo­je­lun avo­pal­ve­lui­den sosi­aa­li­työn­te­ki­jöi­den hätä­huuto Hel­sin­gin Sano­missa viime syk­synä. Sitä seu­rasi vielä työn­te­ki­jöi­den tekemä kan­telu omasta työ­pai­kas­taan alue­hal­lin­to­vi­ras­tolle maa­lis­kuussa.

Markku Tasala