Sinä lokakuun yönä kotkalaisen Johannan ei tarvinnut pelätä, sillä hän oli päässyt puolen vuoden odotuksen jälkeen tukiasuntoon. Huoltaja oli vihdoin allekirjoittanut sopimuksen. Johanna oli silloin 17-vuotias.

 

Nyt kaksi vuotta myö­hem­min edes­säni istuu sana­val­mis 19-vuo­tias nuori nai­nen, joka muis­te­lee pyyn­nös­täni kah­den vuo­den takaista ensim­mäistä yötä tukiasunnossa.

– Se oli hel­po­tus. Ei minua edes pelot­ta­nut, vaikka se oli­kin melko kolkko kämppä. Siellä ei ollut muuta kuin patja lat­tialla ja ver­hoksi me lai­tet­tiin joku val­koi­nen lakana, ettei ulkoa näy sisälle, ker­too Johanna.

– Muis­tan, että kävin illalla osta­massa kark­ki­pus­sin, jotain suklaa-man­si­koita ne tai­si­vat olla. Taval­laan sil­loin se kon­kre­ti­soi­tui, että tästä voi alkaa uusi sivu elämässäni.

Sosi­aa­lioh­jaaja Soile Tapola nyök­käi­lee vie­ressä ja myön­tää, että Johanna piti saada nopeasti sijoi­tet­tua ja hänelle saa­tiin jär­jes­tet­tyä pikai­sesti kalus­ta­ma­ton asunto. Soile Tapola on yksi kol­mesta tukia­sun­to­työn sosi­aa­lioh­jaa­jasta Kot­kan Per­he­pal­ve­lui­den nuor­ten tii­missä. Hän sijais­taa Johan­nan var­si­naista oma­työn­te­ki­jää Risto Sohl­ma­nia, joka on tällä het­kellä lomalla. Johanna kut­suu oma­työn­te­ki­jäänsä tut­ta­val­li­sesti Ripaksi ja myön­tää ole­vansa monesta asiasta hänelle kiitollinen.

– Esi­mer­kiksi kun muu­tin, olin hyvin ujo, arka ja vetäy­tyvä. Sem­moi­nen pie­neksi käper­tyvä. En minä epä­so­si­aa­li­nen ollut, mutta aika hil­jai­nen omista asiois­tani. Enää en ole sel­lai­nen. Olen pal­jon roh­kais­tu­nut ja olen pal­jon avoi­mempi. Osaan kes­kus­tella parem­min kuin mitä kaksi vuotta sit­ten, sanoo Johanna.

Jälkihuoltotyöntekijän pesti

Johanna on tukia­sun­to­työn asia­kas. Lai­tok­sesta täysi-ikäi­sinä jäl­ki­huol­toon siir­ty­villä on nuor­ten tii­missä aivan oma työn­tekijänsä, Otto Lyy­ti­käi­nen.

– Jäl­ki­huol­to­työn­te­ki­jän työ alkoi Kot­kassa viisi vuotta sit­ten las­ten­suo­je­lun sosi­aa­li­työn­te­ki­jöi­den aloit­teesta. He oli­vat sitä mieltä, että resurs­sit eivät riitä sii­hen, mitä tar­vi­taan, kun joku nuori tulee lai­tok­sesta, ker­too Kari Lind­berg, nuor­ten tii­min vas­taava ohjaaja ja itse asiassa yksi koko ”Kot­kan mal­lin” arkkitehdeistä.

– Sil­loin tar­vi­taan tii­vistä ja teho­kasta tukea ja sii­hen ei aika riit­tä­nyt. Siksi läh­det­tiin teke­mään täl­laista kokei­lua eli otet­tiin reser­vistä yksi työn­te­kijä teke­mään jälkihuoltoa.

Hänelle pamahti heti 18 asia­kasta, ja tilanne on siitä läh­tien ollut saman­lai­nen, 15–20 aktii­vi­asia­kasta koko ajan. Nämä kolme muuta työn­te­ki­jää teke­vät tukia­sun­to­työtä, jossa suu­rin osa asiak­kaista on jäl­ki­huol­lossa ole­via nuo­ria eli peri­aat­teessa jäl­ki­huol­lossa työs­ken­te­lee neljä työn­te­ki­jää. Tukia­sun­to­työtä voi­daan pitää jäl­ki­huol­to­työn tehos­tet­tuna muo­tona, Lind­berg kertoo.

Ensimmäinen yö tukiasunnossa oli helpotus.


Kot­kan nuor­ten tii­missä toi­mi­taan sys­tee­mi­sen rat­kaisu- ja voi­ma­va­ra­kes­kei­sen ajat­telu- ja toi­min­ta­ta­van mukaan. Työ­ka­lu­pa­kista löy­ty­vät muun muassa rat­kai­su­kes­kei­set mene­tel­mät, Nepsy-val­men­ta­jat, ver­kos­to­työ, huo­len puheek­siotto ja toi­min­nal­li­set mene­tel­mät kuten ryh­mät ja lei­rit nuorille.

Asiak­kaat pyri­tään tapaa­maan nuo­ren maa­pe­rällä eli asia­kas valit­see tapaa­mis­pai­kan. Nuor­ten tii­missä on eri­kois­tuttu nuo­ri­so­ri­kos­pro­ses­sin hoi­ta­mi­seen, tii­mistä löy­tyy myös nuor­ten päihde- ja mie­len­ter­veys­työn osaamista.

Kuntouttavaa psykoterapiaa hakemassa

Johanna on yksi asiak­kaista, joka kokee tar­vit­se­vansa tukea myös mie­len­ter­vey­den ylläpitämisessä.

– Me ollaan kohta kah­den vuo­den ajan yri­tetty saada minulle Kelan myön­tä­mää kun­tout­ta­vaa psy­ko­te­ra­piaa, mutta ei ne ole ikinä myön­tä­neet sitä minulle. Mutta kun me ollaan Ripan kanssa jak­settu vään­tää ja kään­tää, niin nyt se on myön­netty ja olen toden­nä­köi­sesti tänä syk­synä aloit­ta­massa psy­ko­te­ra­pian, Johanna iloitsee.

Hän myön­tää, että ei olisi jak­sa­nut yksin tais­tella byro­kra­tiaa vas­taan. Lisäksi hän on pääs­syt vii­mei­sen kah­den vuo­den aikana ter­vey­den­huol­lon asiak­kaaksi, tulok­sena muun muassa löy­dös, joka lei­kat­tiin kaksi kuu­kautta sitten.

– Nuorta ohja­taan koko ajan hänen tar­vit­se­miensa pal­ve­lu­jen pii­riin, joita voi­vat olla, niin kun Johan­nalle, ter­veys­pal­ve­lut, jol­le­kin toi­selle esi­mer­kiksi TE-kes­kus, Soile Tapola sanoo.

– Ja tie­tysti meillä on nuo­ria, joilla saat­taa olla päih­tei­den­käyt­töä tai mie­len­ter­vey­teen liit­ty­viä ongel­mia, arjen ja elä­män­hal­lin­nan vai­keuk­sia, tai muu­ten vain vai­keuk­sia sosi­aa­li­sissa suh­teissa. Mei­dän työ­tämme on sil­loin tukea ja aut­taa, jotta nuori pää­see eteen­päin, hän jat­kaa ja lisää, että jäl­ki­huol­to­työ vaa­tii teki­jäl­tään erityisosaamista.

Psykiatrinen sairaanhoitaja ja lääkäri tiimin käytössä

Soile Tapola on hyvin ylpeä siitä, että hei­dän moniam­ma­til­li­sesta tii­mis­tään löy­tyy sosi­aa­lia­lan ammat­ti­lais­ten lisäksi kaksi psy­kiat­rista sai­raan­hoi­ta­jaa ja lää­käri. Vas­taa­van ohjaa­jan Kari Lind­ber­gin mukaan sai­raan­hoi­ta­jat työs­ken­te­le­vät pää­asial­li­sesti var­hai­sen tuen vaiheessa.

– Esi­mer­kiksi jos kou­luilla kuraat­tori huo­maa, että jol­la­kin nuo­rella on mie­len ailah­te­luja tai masen­nuk­sen oireita, niin sen sijaan, että ruve­taan kir­joit­ta­maan lähe­tettä psy­kiat­rian polikli­ni­kalle eri­kois­sai­raan­hoi­toon, meillä pää­see psy­kiat­ri­selle sai­raan­hoi­ta­jalle tii­vii­seen kar­toi­tuk­seen nopeasti ilman lähetettä.

Sai­raan­hoi­ta­jat työs­ken­te­le­vät myös mui­den työn­te­ki­jöi­den työparina.

– Jos meillä on joku asia­kas, oli hän alai­käi­nen tai täysi-­ikäi­nen tai tukia­sun­nossa oleva nuori, jonka psyyk­ki­sestä voin­nista tulee huolta, niin me voimme ottaa työ­pa­riksi sai­raan­hoi­ta­jan. Lisäksi per­he­pal­ve­luissa on käy­tössä oma lää­käri, jolle kuka tahansa nuor­ten tii­min työn­te­kijä voi varata ajan ja mennä asiak­kaan kanssa lää­kä­rin jut­tusille. Tällä me olemme voi­neet vai­kut­taa sii­hen, että polille pää­ty­vät ne, jotka oikeasti tar­vit­se­vat psy­kiat­rista hoi­toa, Lind­berg summaa.

Suhdeperustainen työ

Jäl­ki­huol­to­työssä on viime aikoina nous­sut esiin suh­de­pe­rus­tai­nen työ. Sillä tar­koi­te­taan nuo­ren omaa suh­dea­va­ruutta, kuten iso­van­hem­pia, kum­meja tai omaa per­hettä, jotka pyri­tään otta­maan tuki­työ­hön mukaan. Johan­nan oma­työn­te­kijä Risto Sohl­man on kan­nus­ta­nut Johan­naa tutus­tu­maan äitinsä sukuun, jota hän ei ole tavan­nut 14 vuoteen.

Olisi järkevää saada tukea ainakin 25-vuotiaaksi.

– Ripan ansiosta olen tänä vuonna löy­tä­nyt kum­mi­tä­tini ja ukin ja äidin per­heen sekä neljä pik­kusi­sa­rusta. Olen tavan­nut hei­dät kaikki, sanoo Johanna ja läm­min ilme ilmes­tyy hänen silmiinsä.

– He tuli­vat käy­mään Kot­kassa suku­lai­sissa ja samalla reis­sulla he tuli­vat moik­kaa­maan minua. Käy­tiin Mäk­kä­rillä syö­mässä ja sen jäl­keen käy­tiin kirp­pik­sillä, hän muis­te­lee tapaamista.

Soile Tapola muis­tut­taa, että Johanna näki sil­loin myös äitinsä nel­jän­tois­ta­vuo­den tauon jäl­keen. Johanna nyökkää.

– Kyl­lä­hän se aika hul­lulta ja oudolta tun­tui. Ja jän­nältä. Tosin me oltiin juteltu äidin kanssa somessa puoli vuotta ennen kuin me näh­tiin ja siinä ajassa oli ehti­nyt tutus­tua ja tie­tää sen kir­joi­te­tun teks­tin perus­teella, mil­lai­nen tyyppi hän on.

Soile Tapola koros­taa per­heen ja suvun mer­ki­tystä jälkihuoltotyössä.

– Sil­loin kun nuo­relle löy­de­tään omaa per­hettä ja omaa sukua, jotka ovat olleet kauan poissa nuo­ren elä­mästä, niin se kan­taa nuorta. Se on yksi tär­keä työ­muoto, että yri­te­tään löy­tää näitä luon­tai­sia ver­kos­toja nuorelle.

Luottamuksen ja vuorovaikutuksen merkitys

Luot­ta­mus ja vuo­ro­vai­ku­tus on Soile Tapo­lan mukaan nuo­ren kanssa työs­ken­te­lyssä elintärkeää.

– Jos ei ole luot­ta­musta tai vuo­ro­vai­ku­tusta, niin ei se työ siinä tapauk­sessa pysty alka­maan, hän sanoo.

Myös Kari Lind­berg pitää vuo­ro­vai­ku­tusta tärkeänä.

–Tässä tul­laan niin lähelle ihmistä, eikä sitä voi ulkois­taa niin, että ”hoi­de­taan­pas nämä Kela:n pape­rit ja good­bye”, hän sanoo.

Kun tiimi saa uuden asiak­kaan, mie­ti­tään tark­kaan, kuka työn­te­kijä olisi ”kemioil­taan” nuo­relle sopiva. Jos nuori jat­kossa huo­maa, että kesä­lo­ma­si­jai­sen kanssa työs­ken­tely sujuu­kin parem­min, työn­te­ki­jää voi­daan vaihtaa.

Käytännössä se tarkoittaa sitä, että tämä toiminta joko loppuu tai laajenee.

– Kyllä työs­sämme pitää aja­tella, että ihmi­siä­hän tässä pyö­ri­tel­lään eikä esi­neitä, Lind­berg muistuttaa.

Johanna ei pidä pahana, että hän työs­ken­te­lee Risto Sohl­ma­nin kesä­lo­man aikana Soile Tapo­lan kanssa. He ovat juuri saa­neet Kela-hake­muk­sen teh­tyä ja tapaa­mi­set rul­laa­vat sovi­tusti. Jos­kus kiire saat­taa vai­kut­taa tapaamisiin.

– Jos työn­te­ki­jällä on pal­jon asiak­kaita ja kiire niin ei vält­tä­mättä ehditä käy­mään kaik­kia asioita läpi, mutta sel­lai­set tilan­teet ovat har­vi­nai­sia, Johanna sanoo.

Soile Tapola myön­tää, että ajoit­tain on pal­jon työtä.

– Kii­reeltä ei voi vält­tyä, vaikka yri­te­tään par­haamme, että sovi­tut tapaa­mi­set pitää ja jokai­selle asiak­kaalle olisi riit­tä­västi aikaa, mutta aina voi tulla yllät­tä­vää ja akuut­tia, se on tämän työn luonne, hän sanoo.

Entä jos palvelu loppuu?

Näin ulko­puo­li­sen sil­min Kot­kan nuor­ten tii­min jäl­ki­huolto näyt­tää toi­mi­van hyvin, kun sitä ver­taa koko maan kir­ja­vaan tilan­tee­seen. Mutta kuinka käy jat­kossa, kun ensi vuonna siir­ry­tään uuteen maakuntamalliin?

– Maa­kunta-ajat­telu on sitä, että kai­killa maa­kun­nan asuk­kailla on oltava tar­jolla saman­lai­set pal­ve­lut. Kotka on ainoa paikka Kymen­laak­son maa­kun­nassa, missä on tämän­kal­tai­nen nuor­ten pal­ve­lui­hin eri­kois­tu­nut yksikkö, Kari Lind­berg pohtii.

– Käy­tän­nössä se tar­koit­taa sitä, että tämä toi­minta joko lop­puu tai laa­je­nee. Sillä tavalla tämä pitäisi aja­tella, että laa­je­ne­mi­seen on nyt mah­dol­li­suus, mutta tällä samalla resurs­silla se pitää pys­tyä pyö­rit­tä­mään, hän lisää.

Johanna kokee saa­neensa Kot­kan tukia­sun­to­toi­min­nasta ja jäl­ki­huol­lon pal­ve­luista monia eväitä itse­näistä elä­mää var­ten. Mutta entä sit­ten kun tuki lop­puu? Vaikka sii­hen on vielä kaksi vuotta aikaa, Johan­naa mie­ti­tyt­tää laki­sää­tei­nen 21 vuo­den rajapyykki.

– Kyllä minusta olisi jär­ke­vää, että olisi mah­dol­lista saada tukea aina­kin 25-vuo­ti­aaksi. Minä en vielä ole mikään aikui­nen. En ole sitä vält­tä­mättä 21-vuo­ti­aa­na­kaan. Kyllä tule­vai­suus vähän hir­vit­tää: mitäs sit­ten, kun tuki loppuu?

 


Jälkihuollon kehittäminen lapsipuolen asemassa

Jos jälkihuolto hoidetaan huonosti, on riskinä, että kaikki sijaishuollossa nuoren eteen tehty työ valuu hukkaan. Tätä eivät kuntapäättäjät tule aina ajatelleeksi.
”Pahimmillaan me itsenäistämme nuoret yksinäisyyteen ja syrjäytymiseen.”

Kuva: Veikko Anttila

Sipi­län hal­li­tuk­sen yksi kär­ki­hank­keista on Lapsi- ja per­he­pal­ve­lui­den muu­tos­oh­jelma (LAPE). Siinä pyri­tään vuo­sina 2017–2018 etsi­mään sekä kan­sal­li­sesti että maa­kun­nit­tain uusia mal­leja ja toi­min­ta­kult­tuu­ria las­ten ja per­hei­den pal­ve­lui­hin. LAPE kat­taa sosi­aa­li­huol­lon suh­teel­li­sen hyvin, mutta jäl­ki­huol­to­ky­sy­myk­set on rajattu kehit­tä­mi­sen ulko­puo­lelle, vaikka tar­vetta olisi nii­den­kin kehittämiselle.

Pahimmillaan me itsenäistämme nuoret yksinäisyyteen ja syrjäytymiseen.

Var­si­nais-Suo­messa myös jäl­ki­huolto on osa maa­kun­nan LAPE-muu­tos­oh­jel­maa, jota muu­to­sa­gentti Pekka Kuru on yhtenä moniam­ma­til­li­sessa tii­missä kehit­tä­mässä. Hän näkee jäl­ki­huol­lon tilan Suo­messa tällä het­kellä haasteellisena.

– Jäl­ki­huolto on Suo­messa pirs­ta­loi­tu­nutta ja sii­lou­tu­nutta. Pahim­mil­laan me itse­näis­tämme nuo­ret yksi­näi­syy­teen ja syr­jäy­ty­mi­seen, hän painottaa.

Kurun näke­mystä tukee juuri ilmes­ty­nyt Ter­vey­den ja hyvin­voin­nin lai­tok­sen tut­ki­mus, jonka mukaan kodin ulko­puo­lelle sijoi­te­tut nuo­ret niin Suo­messa, Ruot­sissa kuin Tans­kas­sa­kin, jää­vät muita useam­min ilman jatkokoulutusta.

– On käsit­tä­mä­töntä, että ras­kaan lai­tos­hoi­don tai pit­kän amma­til­li­sen per­he­si­joi­tuk­sen jäl­keen, jäl­ki­huolto hoi­de­taan huo­nosti. Jos aja­tel­laan puh­taasti vain rahassa, lai­tos­hoito on saat­ta­nut mak­saa 500 000, mutta jäl­ki­huol­toon ei anneta edes sitä 30 000 euroa.

Pekka Kurun mukaan ei pidä puhua pel­käs­tään kus­tan­nuk­sista, vaan näkemyksestä.

– Pitäisi pureu­tua lain­sää­dän­töön ja lain­sää­dän­nön takana ole­viin vas­tui­siin. Se on yksi asia. Sit­ten on ole­massa vel­voite. Mei­dän pitää ottaa huo­mioon se, että 18–21-vuotiaan itse­näis­ty­vän nuo­ren jäl­ki­huol­lon vel­voite on kun­nalla, mutta jol­le­kin nuo­relle 21 vuotta ei riitä.

Kurun mukaan nuori on saat­ta­nut viet­tää koko elä­mänsä las­ten­suo­je­lun sijais­huol­lossa viran­omais­ten vas­tuulla ja sinä päi­vänä, kun hän täyt­tää 21, nuo­relle näy­te­tään ovea.

– Sil­loin mei­dän jär­jes­tel­mämme tuot­taa syr­jäy­ty­mistä, yksi­näi­syyttä ja yli­su­ku­pol­vi­suutta. Kun­nan pitäisi olla val­mis jat­ka­maan työs­ken­te­lyä nuo­ren tuke­mi­seksi yli 21 ikä­vuo­den, aina 23–25 vuo­teen asti.

Jälkihuolto houkuttelevaksi

Las­ten­suo­je­lun Kes­kus­lii­ton eri­tyis­asian­tun­tija Tiia Hipp nos­taisi ikä­ra­jan heti 25 vuo­teen, mutta muis­tut­taa, että jäl­ki­huol­lossa on pal­jon muu­ta­kin kehitettävää.

– Kun­tien pitäisi resurs­soida enem­män jäl­ki­huol­toon, jat­kossa se teh­tävä on maa­kun­tien, hän sanoo.

– Kysy­mys on työn­te­ki­jöi­den ajasta. Työn­te­ki­jöillä pitäisi olla mah­dol­li­suus tavata asia­kas­nuori niin usein kuin nuori haluaa. Myös muita tar­vit­ta­via työ­muo­toja tulisi kehit­tää. Esi­mer­kiksi ver­tais­tu­ki­ryh­mät voi­si­vat olla joi­den­kin nuor­ten kanssa hyödyllisiä.

Tiia Hip­pin mukaan työn­te­ki­jöillä pitäisi olla aikaa etsiä ver­tais­tu­ki­ryh­miä, har­ras­tus­ryh­miä tai vapaa­eh­tois­ryh­miä, jotka nuori voisi kokea merkityksellisiksi.

– Olisi tär­keää saada nuori kiin­nit­ty­mään yhtei­söön, jossa hän kokee kuu­lu­vansa johon­kin. Tämä toi­minta voisi olla hyväksi juuri niille nuo­rille, joilla ei ole ole­massa suku­lais­ver­kos­toa tai suku­lai­siin ei voi pitää yhteyttä.

Tiia Hipp ottaa esille myös ne nuo­ret, jotka eivät ole teh­neet jäl­ki­huol­to­so­pi­musta, vaikka heillä olisi sii­hen oikeus ja miet­tii, missä he ovat. Hänen mie­les­tään nuorta olisi hyvä moti­voida jo sijoi­tuk­sessa sii­hen, että nuo­rella on oikeus jat­kossa moneen tukeen ja palveluun.

– Mutta mai­nos­te­taanko sitä riit­tä­västi, että nuo­rella on oikeus näi­hin pal­ve­lui­hin, hän kysyy ja jatkaa.

– Jäl­ki­huolto pitäisi tehdä hou­kut­te­le­vaksi. Kun­nissa ja meil­lä­kin kes­kus­lii­tossa pitäisi olla enem­män suo­raan nuo­rille suun­nat­tua mate­ri­aa­lia, jossa ker­rot­tai­siin sekä oikeuk­sista että kon­kreet­ti­sesti niistä eduista ja hyö­dyistä, mitä jäl­ki­huol­losta nuo­relle on, Tiia Hipp pohtii.

Leena Häk­ki­nen

 

Läh­de­ai­neisto:
Saana Puk­kio ja Tiia Hipp (toim.): Mikä jälki jää? Opas las­ten­suo­je­lun jäl­ki­huol­to­työ­hön. Las­ten­suo­je­lun Kes­kus­liitto 2016.
Kari Lind­berg: Kot­kan kau­pun­gin Per­he­pal­ve­lui­den Nuor­ten tii­min esittelymateriaali.
Antti Kää­riälä, Marie Ber­lin, Mette Laus­ten, Heikki Hii­lamo ja Tiina Ris­ti­kari: Early school lea­ving by children in care: A com­pa­ra­tive study of three Nor­dic count­ries, Children and Youth Ser­vices Review.
Irina Mäki: Voi­maannu, älä lei­maudu ‑luen­to­ma­te­ri­aali.