Sinä lokakuun yönä kotkalaisen Johannan ei tarvinnut pelätä, sillä hän oli päässyt puolen vuoden odotuksen jälkeen tukiasuntoon. Huoltaja oli vihdoin allekirjoittanut sopimuksen. Johanna oli silloin 17-vuotias.

 

Nyt kaksi vuotta myöhemmin edessäni istuu sanavalmis 19-vuotias nuori nainen, joka muistelee pyynnöstäni kahden vuoden takaista ensim­mäistä yötä tukia­sun­nossa.

– Se oli helpotus. Ei minua edes pelot­tanut, vaikka se olikin melko kolkko kämppä. Siellä ei ollut muuta kuin patja lattialla ja verhoksi me laitettiin joku valkoinen lakana, ettei ulkoa näy sisälle, kertoo Johanna.

– Muistan, että kävin illalla ostamassa karkki­pussin, jotain suklaa-mansi­koita ne taisivat olla. Tavallaan silloin se konkre­ti­soitui, että tästä voi alkaa uusi sivu elämässäni.

Sosiaa­lioh­jaaja Soile Tapola nyökkäilee vieressä ja myöntää, että Johanna piti saada nopeasti sijoi­tettua ja hänelle saatiin järjes­tettyä pikai­sesti kalus­ta­maton asunto. Soile Tapola on yksi kolmesta tukia­sun­totyön sosiaa­lioh­jaa­jasta Kotkan Perhe­pal­ve­luiden nuorten tiimissä. Hän sijaistaa Johannan varsi­naista omatyön­te­kijää Risto Sohlmania, joka on tällä hetkellä lomalla. Johanna kutsuu omatyön­te­ki­jäänsä tutta­val­li­sesti Ripaksi ja myöntää olevansa monesta asiasta hänelle kiitol­linen.

– Esimer­kiksi kun muutin, olin hyvin ujo, arka ja vetäytyvä. Semmoinen pieneksi käpertyvä. En minä epäso­si­aa­linen ollut, mutta aika hiljainen omista asioistani. Enää en ole sellainen. Olen paljon rohkais­tunut ja olen paljon avoimempi. Osaan keskus­tella paremmin kuin mitä kaksi vuotta sitten, sanoo Johanna.

Jälkihuoltotyöntekijän pesti

Johanna on tukia­sun­totyön asiakas. Laitok­sesta täysi-ikäisinä jälki­huoltoon siirty­villä on nuorten tiimissä aivan oma työn­tekijänsä, Otto Lyyti­käinen.

– Jälki­huol­to­työn­te­kijän työ alkoi Kotkassa viisi vuotta sitten lasten­suojelun sosiaa­li­työn­te­ki­jöiden aloit­teesta. He olivat sitä mieltä, että resurssit eivät riitä siihen, mitä tarvitaan, kun joku nuori tulee laitok­sesta, kertoo Kari Lindberg, nuorten tiimin vastaava ohjaaja ja itse asiassa yksi koko ”Kotkan mallin” arkki­teh­deistä.

– Silloin tarvitaan tiivistä ja tehokasta tukea ja siihen ei aika riittänyt. Siksi lähdettiin tekemään tällaista kokeilua eli otettiin reser­vistä yksi työntekijä tekemään jälki­huoltoa.

Hänelle pamahti heti 18 asiakasta, ja tilanne on siitä lähtien ollut saman­lainen, 15 – 20 aktii­vi­asia­kasta koko ajan. Nämä kolme muuta työnte­kijää tekevät tukia­sun­to­työtä, jossa suurin osa asiak­kaista on jälki­huol­lossa olevia nuoria eli periaat­teessa jälki­huol­lossa työsken­telee neljä työnte­kijää. Tukia­sun­to­työtä voidaan pitää jälki­huol­totyön tehos­tettuna muotona, Lindberg kertoo.

Ensimmäinen yö tukiasunnossa oli helpotus.

Kotkan nuorten tiimissä toimitaan systee­misen ratkaisu- ja voima­va­ra­kes­keisen ajattelu- ja toimin­ta­tavan mukaan. Työka­lu­pa­kista löytyvät muun muassa ratkai­su­kes­keiset menetelmät, Nepsy-valmen­tajat, verkos­totyö, huolen puheek­siotto ja toimin­nal­liset menetelmät kuten ryhmät ja leirit nuorille.

Asiakkaat pyritään tapaamaan nuoren maape­rällä eli asiakas valitsee tapaa­mis­paikan. Nuorten tiimissä on erikois­tuttu nuori­so­ri­kos­pro­sessin hoita­miseen, tiimistä löytyy myös nuorten päihde- ja mielen­ter­veystyön osaamista.

Kuntouttavaa psykoterapiaa hakemassa

Johanna on yksi asiak­kaista, joka kokee tarvit­se­vansa tukea myös mielen­ter­veyden ylläpi­tä­mi­sessä.

– Me ollaan kohta kahden vuoden ajan yritetty saada minulle Kelan myöntämää kuntout­tavaa psyko­te­rapiaa, mutta ei ne ole ikinä myöntäneet sitä minulle. Mutta kun me ollaan Ripan kanssa jaksettu vääntää ja kääntää, niin nyt se on myönnetty ja olen toden­nä­köi­sesti tänä syksynä aloit­ta­massa psyko­te­rapian, Johanna iloitsee.

Hän myöntää, että ei olisi jaksanut yksin taistella byrokratiaa vastaan. Lisäksi hän on päässyt viimeisen kahden vuoden aikana tervey­den­huollon asiak­kaaksi, tuloksena muun muassa löydös, joka leikattiin kaksi kuukautta sitten.

– Nuorta ohjataan koko ajan hänen tarvit­se­miensa palve­lujen piiriin, joita voivat olla, niin kun Johan­nalle, terveys­pal­velut, jollekin toiselle esimer­kiksi TE-keskus, Soile Tapola sanoo.

– Ja tietysti meillä on nuoria, joilla saattaa olla päihtei­den­käyttöä tai mielen­ter­veyteen liittyviä ongelmia, arjen ja elämän­hal­linnan vaikeuksia, tai muuten vain vaikeuksia sosiaa­li­sissa suhteissa. Meidän työtämme on silloin tukea ja auttaa, jotta nuori pääsee eteenpäin, hän jatkaa ja lisää, että jälki­huol­totyö vaatii tekijältään erityis­osaa­mista.

Psykiatrinen sairaanhoitaja ja lääkäri tiimin käytössä

Soile Tapola on hyvin ylpeä siitä, että heidän moniam­ma­til­li­sesta tiimistään löytyy sosiaa­lialan ammat­ti­laisten lisäksi kaksi psykiat­rista sairaan­hoi­tajaa ja lääkäri. Vastaavan ohjaajan Kari Lindbergin mukaan sairaan­hoi­tajat työsken­te­levät pääasial­li­sesti varhaisen tuen vaiheessa.

– Esimer­kiksi jos kouluilla kuraattori huomaa, että jollakin nuorella on mielen ailah­teluja tai masen­nuksen oireita, niin sen sijaan, että ruvetaan kirjoit­tamaan lähetettä psykiatrian polikli­ni­kalle erikois­sai­raan­hoitoon, meillä pääsee psykiat­ri­selle sairaan­hoi­ta­jalle tiiviiseen kartoi­tukseen nopeasti ilman lähetettä.

Sairaan­hoi­tajat työsken­te­levät myös muiden työnte­ki­jöiden työparina.

– Jos meillä on joku asiakas, oli hän alaikäinen tai täysi-­ikäinen tai tukia­sun­nossa oleva nuori, jonka psyyk­ki­sestä voinnista tulee huolta, niin me voimme ottaa työpa­riksi sairaan­hoi­tajan. Lisäksi perhe­pal­ve­luissa on käytössä oma lääkäri, jolle kuka tahansa nuorten tiimin työntekijä voi varata ajan ja mennä asiakkaan kanssa lääkärin juttusille. Tällä me olemme voineet vaikuttaa siihen, että polille päätyvät ne, jotka oikeasti tarvit­sevat psykiat­rista hoitoa, Lindberg summaa.

Suhdeperustainen työ

Jälki­huol­to­työssä on viime aikoina noussut esiin suhde­pe­rus­tainen työ. Sillä tarkoi­tetaan nuoren omaa suhdea­va­ruutta, kuten isovan­hempia, kummeja tai omaa perhettä, jotka pyritään ottamaan tukityöhön mukaan. Johannan omatyön­tekijä Risto Sohlman on kannus­tanut Johannaa tutus­tumaan äitinsä sukuun, jota hän ei ole tavannut 14 vuoteen.

Olisi järkevää saada tukea ainakin 25-vuotiaaksi.

– Ripan ansiosta olen tänä vuonna löytänyt kummi­tätini ja ukin ja äidin perheen sekä neljä pikkusi­sa­rusta. Olen tavannut heidät kaikki, sanoo Johanna ja lämmin ilme ilmestyy hänen silmiinsä.

– He tulivat käymään Kotkassa sukulai­sissa ja samalla reissulla he tulivat moikkaamaan minua. Käytiin Mäkkä­rillä syömässä ja sen jälkeen käytiin kirppik­sillä, hän muistelee tapaa­mista.

Soile Tapola muistuttaa, että Johanna näki silloin myös äitinsä neljän­tois­ta­vuoden tauon jälkeen. Johanna nyökkää.

– Kyllähän se aika hullulta ja oudolta tuntui. Ja jännältä. Tosin me oltiin juteltu äidin kanssa somessa puoli vuotta ennen kuin me nähtiin ja siinä ajassa oli ehtinyt tutustua ja tietää sen kirjoi­tetun tekstin perus­teella, millainen tyyppi hän on.

Soile Tapola korostaa perheen ja suvun merki­tystä jälki­huol­to­työssä.

– Silloin kun nuorelle löydetään omaa perhettä ja omaa sukua, jotka ovat olleet kauan poissa nuoren elämästä, niin se kantaa nuorta. Se on yksi tärkeä työmuoto, että yritetään löytää näitä luontaisia verkostoja nuorelle.

Luottamuksen ja vuorovaikutuksen merkitys

Luottamus ja vuoro­vai­kutus on Soile Tapolan mukaan nuoren kanssa työsken­te­lyssä elintärkeää.

– Jos ei ole luotta­musta tai vuoro­vai­ku­tusta, niin ei se työ siinä tapauk­sessa pysty alkamaan, hän sanoo.

Myös Kari Lindberg pitää vuoro­vai­ku­tusta tärkeänä.

–Tässä tullaan niin lähelle ihmistä, eikä sitä voi ulkoistaa niin, että ”hoide­taanpas nämä Kela:n paperit ja goodbye”, hän sanoo.

Kun tiimi saa uuden asiakkaan, mietitään tarkkaan, kuka työntekijä olisi ”kemioiltaan” nuorelle sopiva. Jos nuori jatkossa huomaa, että kesälo­ma­si­jaisen kanssa työskentely sujuukin paremmin, työnte­kijää voidaan vaihtaa.

Käytännössä se tarkoittaa sitä, että tämä toiminta joko loppuu tai laajenee.

– Kyllä työssämme pitää ajatella, että ihmisiähän tässä pyöri­tellään eikä esineitä, Lindberg muistuttaa.

Johanna ei pidä pahana, että hän työsken­telee Risto Sohlmanin kesäloman aikana Soile Tapolan kanssa. He ovat juuri saaneet Kela-hakemuksen tehtyä ja tapaa­miset rullaavat sovitusti. Joskus kiire saattaa vaikuttaa tapaa­misiin.

– Jos työnte­ki­jällä on paljon asiak­kaita ja kiire niin ei välttä­mättä ehditä käymään kaikkia asioita läpi, mutta sellaiset tilanteet ovat harvi­naisia, Johanna sanoo.

Soile Tapola myöntää, että ajoittain on paljon työtä.

– Kiireeltä ei voi välttyä, vaikka yritetään parhaamme, että sovitut tapaa­miset pitää ja jokai­selle asiak­kaalle olisi riittä­västi aikaa, mutta aina voi tulla yllät­tävää ja akuuttia, se on tämän työn luonne, hän sanoo.

Entä jos palvelu loppuu?

Näin ulkopuo­lisen silmin Kotkan nuorten tiimin jälki­huolto näyttää toimivan hyvin, kun sitä vertaa koko maan kirjavaan tilan­teeseen. Mutta kuinka käy jatkossa, kun ensi vuonna siirrytään uuteen maakun­ta­malliin?

– Maakunta-ajattelu on sitä, että kaikilla maakunnan asukkailla on oltava tarjolla saman­laiset palvelut. Kotka on ainoa paikka Kymen­laakson maakun­nassa, missä on tämän­kal­tainen nuorten palve­luihin erikois­tunut yksikkö, Kari Lindberg pohtii.

– Käytän­nössä se tarkoittaa sitä, että tämä toiminta joko loppuu tai laajenee. Sillä tavalla tämä pitäisi ajatella, että laaje­ne­miseen on nyt mahdol­lisuus, mutta tällä samalla resurs­silla se pitää pystyä pyörit­tämään, hän lisää.

Johanna kokee saaneensa Kotkan tukia­sun­to­toi­min­nasta ja jälki­huollon palve­luista monia eväitä itsenäistä elämää varten. Mutta entä sitten kun tuki loppuu? Vaikka siihen on vielä kaksi vuotta aikaa, Johannaa mieti­tyttää lakisää­teinen 21 vuoden rajapyykki.

– Kyllä minusta olisi järkevää, että olisi mahdol­lista saada tukea ainakin 25-vuoti­aaksi. Minä en vielä ole mikään aikuinen. En ole sitä välttä­mättä 21-vuoti­aa­nakaan. Kyllä tulevaisuus vähän hirvittää: mitäs sitten, kun tuki loppuu?

 


Jälkihuollon kehittäminen lapsipuolen asemassa

Jos jälkihuolto hoidetaan huonosti, on riskinä, että kaikki sijaishuollossa nuoren eteen tehty työ valuu hukkaan. Tätä eivät kuntapäättäjät tule aina ajatelleeksi.
”Pahimmillaan me itsenäistämme nuoret yksinäisyyteen ja syrjäytymiseen.”

Kuva: Veikko Anttila

Sipilän halli­tuksen yksi kärki­hank­keista on Lapsi- ja perhe­pal­ve­luiden muutos­oh­jelma (LAPE). Siinä pyritään vuosina 2017 – 2018 etsimään sekä kansal­li­sesti että maakun­nittain uusia malleja ja toimin­ta­kult­tuuria lasten ja perheiden palve­luihin. LAPE kattaa sosiaa­li­huollon suhteel­lisen hyvin, mutta jälki­huol­to­ky­sy­mykset on rajattu kehit­tä­misen ulkopuo­lelle, vaikka tarvetta olisi niidenkin kehit­tä­mi­selle.

Pahimmillaan me itsenäistämme nuoret yksinäisyyteen ja syrjäytymiseen.

Varsinais-Suomessa myös jälki­huolto on osa maakunnan LAPE-muutos­oh­jelmaa, jota muuto­sa­gentti Pekka Kuru on yhtenä moniam­ma­til­li­sessa tiimissä kehit­tä­mässä. Hän näkee jälki­huollon tilan Suomessa tällä hetkellä haasteel­lisena.

– Jälki­huolto on Suomessa pirsta­loi­tu­nutta ja siilou­tu­nutta. Pahim­millaan me itsenäis­tämme nuoret yksinäi­syyteen ja syrjäy­ty­miseen, hän painottaa.

Kurun näkemystä tukee juuri ilmes­tynyt Terveyden ja hyvin­voinnin laitoksen tutkimus, jonka mukaan kodin ulkopuo­lelle sijoi­tetut nuoret niin Suomessa, Ruotsissa kuin Tanskas­sakin, jäävät muita useammin ilman jatko­kou­lu­tusta.

– On käsit­tä­mä­töntä, että raskaan laitos­hoidon tai pitkän ammatil­lisen perhe­si­joi­tuksen jälkeen, jälki­huolto hoidetaan huonosti. Jos ajatellaan puhtaasti vain rahassa, laitos­hoito on saattanut maksaa 500 000, mutta jälki­huoltoon ei anneta edes sitä 30 000 euroa.

Pekka Kurun mukaan ei pidä puhua pelkästään kustan­nuk­sista, vaan näkemyk­sestä.

– Pitäisi pureutua lainsää­däntöön ja lainsää­dännön takana oleviin vastuisiin. Se on yksi asia. Sitten on olemassa velvoite. Meidän pitää ottaa huomioon se, että 18 – 21-vuotiaan itsenäis­tyvän nuoren jälki­huollon velvoite on kunnalla, mutta jollekin nuorelle 21 vuotta ei riitä.

Kurun mukaan nuori on saattanut viettää koko elämänsä lasten­suojelun sijais­huol­lossa viran­omaisten vastuulla ja sinä päivänä, kun hän täyttää 21, nuorelle näytetään ovea.

– Silloin meidän järjes­tel­mämme tuottaa syrjäy­ty­mistä, yksinäi­syyttä ja ylisu­ku­pol­vi­suutta. Kunnan pitäisi olla valmis jatkamaan työsken­telyä nuoren tukemi­seksi yli 21 ikävuoden, aina 23 – 25 vuoteen asti.

Jälkihuolto houkuttelevaksi

Lasten­suojelun Keskus­liiton erityis­asian­tuntija Tiia Hipp nostaisi ikärajan heti 25 vuoteen, mutta muistuttaa, että jälki­huol­lossa on paljon muutakin kehitet­tävää.

– Kuntien pitäisi resurs­soida enemmän jälki­huoltoon, jatkossa se tehtävä on maakuntien, hän sanoo.

– Kysymys on työnte­ki­jöiden ajasta. Työnte­ki­jöillä pitäisi olla mahdol­lisuus tavata asiakas­nuori niin usein kuin nuori haluaa. Myös muita tarvit­tavia työmuotoja tulisi kehittää. Esimer­kiksi vertais­tu­ki­ryhmät voisivat olla joidenkin nuorten kanssa hyödyl­lisiä.

Tiia Hippin mukaan työnte­ki­jöillä pitäisi olla aikaa etsiä vertais­tu­ki­ryhmiä, harras­tus­ryhmiä tai vapaa­eh­tois­ryhmiä, jotka nuori voisi kokea merki­tyk­sel­li­siksi.

– Olisi tärkeää saada nuori kiinnit­tymään yhteisöön, jossa hän kokee kuulu­vansa johonkin. Tämä toiminta voisi olla hyväksi juuri niille nuorille, joilla ei ole olemassa sukulais­ver­kostoa tai sukulaisiin ei voi pitää yhteyttä.

Tiia Hipp ottaa esille myös ne nuoret, jotka eivät ole tehneet jälki­huol­to­so­pi­musta, vaikka heillä olisi siihen oikeus ja miettii, missä he ovat. Hänen mielestään nuorta olisi hyvä motivoida jo sijoi­tuk­sessa siihen, että nuorella on oikeus jatkossa moneen tukeen ja palveluun.

– Mutta mainos­te­taanko sitä riittä­västi, että nuorella on oikeus näihin palve­luihin, hän kysyy ja jatkaa.

– Jälki­huolto pitäisi tehdä houkut­te­le­vaksi. Kunnissa ja meilläkin keskus­lii­tossa pitäisi olla enemmän suoraan nuorille suunnattua materi­aalia, jossa kerrot­taisiin sekä oikeuk­sista että konkreet­ti­sesti niistä eduista ja hyödyistä, mitä jälki­huol­losta nuorelle on, Tiia Hipp pohtii.

Leena Häkkinen

 

Lähde­ai­neisto:
Saana Pukkio ja Tiia Hipp (toim.): Mikä jälki jää? Opas lasten­suojelun jälki­huol­to­työhön. Lasten­suojelun Keskus­liitto 2016.
Kari Lindberg: Kotkan kaupungin Perhe­pal­ve­luiden Nuorten tiimin esitte­ly­ma­te­riaali.
Antti Kääriälä, Marie Berlin, Mette Lausten, Heikki Hiilamo ja Tiina Ristikari: Early school leaving by children in care: A compa­rative study of three Nordic countries, Children and Youth Services Review.
Irina Mäki: Voimaannu, älä leimaudu -luento­ma­te­riaali.