Jälkihuollon tarkoitus on tukea lapsen tai nuoren kotiutumista lastensuojelun sijaishuollosta tai tukea nuoren itsenäistymistä. Lastensuojelujärjestöt ovat ajaneet lastensuojelun jälkihuollon ikärajan nostoa vuosikausia, minkä vuoksi kentällä riemuitaan.

 

 

Viime keväänä valtio­neu­vos­tossa hyväk­sytyt ja ensi vuoden alusta voimaan tulevat muutokset lasten­suo­je­lu­laissa vahvis­tavat kodin ulkopuo­lelle sijoi­tet­tujen lasten oikeutta hyvään kohteluun, huolen­pitoon ja valvontaan. Samalla jälki­huollon ikäraja nousee 25 ikävuoteen.

Vuoden alussa sosiaali- ja terveys­mi­nis­teriö asetti työryhmän selvit­tämään lasten­suojelun jälki­huollon uudis­ta­mis­tar­peita. Työryhmän puheen­joh­ta­jaksi nimettiin professori Juho Saari Tampereen yliopis­tosta. Pysyväksi asian­tun­ti­jaksi nimetty Minna ­Manelius kertoo ikärajan nosta­misen jo työryhmän toiminnan aikana olleen myönteinen yllätys.

– Lasten­suo­je­lu­jär­jestöt ja alan asian­tun­tijat ovat ajaneet asiaa vuosi­kaudet, koska nuorilla katsotaan syrjäy­ty­mis­riskin kasvavan jälki­huollon päättyessä liian varhain, jälki­huol­losta vastaavana johtavana sosiaa­li­työn­te­kijänä Helsingin kaupun­gilla työsken­televä Manelius muistuttaa.

Ikärajan nosta­mista esitti myös ylisosiaali­neuvos Aulikki Kananoja tänä vuonna valmis­tu­neessa lasten­suojelun uudis­ta­mista käsitel­leessä selvi­tyk­sessään.

Vihreiden kansan­edustaja Outi Alanko-­Kahi­luoto teki korkeam­masta ikä­rajasta lakia­loitteen, minkä sosiaali- ja terveys­va­lio­kunta hyväksyi yksimie­li­sesti maalis­kuussa. Halli­tus­kausi oli siinä vaiheessa jo lopuillaan, mutta siitä huoli­matta aloite ehdittiin käsitellä eduskunnan täysis­tun­nossa osana lastensuojelu­lain muutta­mista.

– Lyhyessä ajassa on tapah­tunut upeita asioita. Jälki­huol­losta ei ole puhuttu koskaan niin paljon kuin tänä vuonna. On alettu vihdoinkin ymmärtää sen olevan tärkeä osa sijais­huollon jatkumoa, Manelius sanoo.

Kuvassa pikkuesineitä, kyniä, voidetuuveja, ilmastointiteippiä ja 18-vuotta rintaneula

Lasten­suo­je­lulain mukaan lapselle tai nuorelle on järjes­tettävä jälki­huoltoa sijais­huollon päätty­misen jälkeen viimeistään silloin, kun lapsi täyttää 18 vuotta. Velvol­lisuus siihen on myös avohuollon tukitoimena tapah­tuneen sijoi­tuksen päätty­misen jälkeen, jos sijoitus on kestänyt yhtäjak­soi­sesti vähintään puoli vuotta ja kohdis­tunut lapseen yksin.

Jälki­huoltoa voidaan järjestää sellai­sel­lekin nuorelle, jota ei ole aiemmin sijoi­tettu kodin ulkopuo­lelle tai jonka sijoitus ei ole kestänyt puolta vuotta. Näin voidaan tukea nuorta itsenäis­ty­mi­sessä, vaikka ehdotonta jälki­huol­to­vel­vol­li­suutta ei olisikaan.

Tällä hetkellä velvol­lisuus jälki­huollon järjes­tä­miseen päättyy nuoren täyttäessä 21 vuotta tai viiden vuoden kuluttua siitä, kun lapsi on sijoit­ta­misen päätty­misen jälkeen ollut viimeksi lasten­suojelun asiak­kaana.

Vuonna 2017 lasten­suojelun toimen­pi­teenä kodin ulkopuo­lelle sijoi­tettiin 17 956 lasta, joista huostaan otettuina oli 10 526. Jälki­huol­lossa oli yhteensä 7 894 nuorta. Edellis­vuoteen verrattuna 18 – 20-vuotiaiden nuorten määrä lisääntyi 1,5 prosenttia. Lasten­suojelun avohuol­lossa oli vuoden 2017 aikana 55 884 lasta ja nuorta. Näin jälki­huollon asiak­kaiden osuus kaikista avohuollon asiak­kaista oli 14 prosenttia.

Vuosittain noin 1 500 sijoi­tettua saavuttaa täysi­käi­syyden. Oletet­ta­vasti suuri osa heistä jatkaa jälki­huollon asiak­kaina. Jälki­huol­lossa olevista asiak­kaista 18 vuotta täyttä­neitä nuoria on noin 86 prosenttia.

Itsenäisyys voi aluksi vaikuttaa hyvin pelottavalta.

Jälki­huollon uudis­ta­mis­työ­ryhmä jätti loppu­ra­port­tinsa sosiaali- ja terveys­mi­nis­te­riölle huhti­kuussa. Rapor­tissa todetaan, että ikärajan nosta­minen 25 ikävuoteen aiheuttaa merkit­täviä talou­del­lisia kustan­nuksia. Samalla korostuu julkisen vallan vastuu jälki­huollon raken­teel­li­sesta ja toimin­nal­li­sesta uudis­ta­mi­sesta.

– Kunnissa on tietenkin mietitty, miten asia järjes­tetään ja miten jälki­huollon laaje­ne­miseen varau­dutaan, toteaa Kunta­liiton erityis­asian­tuntija Aila Puustinen-Korhonen.

Laajennus tarkoittaa Puustinen-Korhosen mukaan sitä, että neljänä seuraavana vuonna ensi vuoden alusta lukien jälki­huol­losta ei ketään poistu, kun 21 vuotta täyttävät jäävät jälki­huoltoon. Kolmena seuraavana vuonna tilanne on sama. 18 vuotta täyttä­neitä tulee jälki­huoltoon, eikä ketään poistu.

Kunnat käyttävät jälki­huoltoon tällä hetkellä noin 14 – 15 prosenttia avohuollon käyttö­kus­tan­nuk­sista, mikä on arviolta 37 – 41 miljoonaa euroa vuosi­ta­solla. Valtio kompensoi jälki­huol­to­vel­voitteen laaje­ne­miseen valtio­no­suuksina vuodesta 2020 alkaen neljänä seuraavana vuonna 12 miljoonaa euroa kunakin vuonna eli yhteensä 48 miljoonaa euroa.

– Uskon, että se riittää. Se on meillä Kunta­lii­tossa laskettu. Sosiaali- ja terveys­ministeriö ja valtiovarain­ministeriö ovat laskelman hyväk­syneet, Puustinen-­Korhonen täsmentää.

Helsingin kaupunki on lähtenyt määrä­tietoisesti vahvis­tamaan lasten­suo­je­luaan ja jälki­huol­toaan. Kaupun­gin­val­tuusto on asettanut sosiaa­li­työn­te­ki­jöiden asiak­kaiden maksi­mi­mää­räksi 50. Lasten­suo­je­lussa kyseinen luku on 30. Kunnat hoitavat jälki­huol­toaan kukin omalla tavallaan, mutta Helsin­gissä on lasten­suojelun sijais­huollon suuren asiakas­määrän vuoksi nähty parhaaksi pitää yllä erillistä jälki­huol­to­yk­sikköä.

– Tällä hetkellä meillä on jälki­huol­lossa vuosi­ta­solla noin 1 000 asiakasta, kun ikäraja ei ole vielä noussut, Minna Manelius sanoo.

Kun kesällä työhön rekry­toitiin seitsemän uutta sosiaa­li­työn­te­kijää, on heitä nyt jälki­huol­lossa yhteensä 16. Heidän lisäkseen jälki­huol­to­yk­si­kössä työsken­telee 28 sosiaali­ohjaajaa. Kahtena päivänä viikossa on saata­villa perhe­te­ra­peutin palve­luita. Tervey­den­hoitaja on käytet­tä­vissä noin 80-prosent­ti­sesti viikko­työ­ajasta.

– Päättä­jämme ovat ottaneet tarpeen ikärajan nosta­mi­sesta vakavasti. He ovat ymmär­täneet, että kolme vuotta on lyhyt aika hoitaa ongelmia, joiden synty­miseen on mennyt ehkä koko lapsuus.

Maneliuksen mukaan suurella osalla heidän asiak­kaistaan on vakavia mielen­terveys- ja päihdeon­gelmia. Jälki­huoltoa tutkit­taessa on selvinnyt, että 40 prosen­tilla sen piirissä olevista nuorista on mielen­ter­veys­diag­noosi. Usein nämä nuoret ovat väliin­pu­toajia nuorten ja aikuisten perus­pal­ve­luissa.

Jälki­huol­to­yk­si­kössä toimii Maneliuksen lisäksi toinenkin, kevät­tal­vella työssään aloit­tanut johtava sosiaa­li­työn­tekijä Tiia Hipp. Sosiaa­lioh­jaa­jilla on myös oma johtava ohjaa­jansa, ammatil­linen esimies, vaikka johtava sosiaa­li­työn­tekijä johtaa kaikkia yksikön neljää tiimiä.

– Sosiaa­lioh­jaajan työ on tärkein sosiaali­työntekijän tarjoama resurssi. Jälki­huollon asiak­kaaksi tuleva nuori saa tuekseen ja rinnalla kulki­jakseen sosiaa­lioh­jaajan, joka voi auttaa muuttoon tai muihin mielekkään arjen raken­ta­miseen liitty­vissä asioissa, sanoo Manelius.

– Laitok­sessa et ole koskaan yksin. Jääkaappi täyttyy itsestään. Huoltomies huolehtii korjaus­töistä. Kun asumis­har­joit­telun aikakin on lyhyt tai sitä ei ole ollenkaan, itsenäisyys voi aluksi vaikuttaa hyvin pelot­ta­valta, Manelius jatkaa.

Helsingin jälki­huol­to­yk­sikön toimin­ta­kulut ovat pyörineet 980 000 euron paikkeilla. Pääosin kulut muodos­tuvat työnte­ki­jöiden palkoista, sillä asiakkaat saavat muita palveluja – kuten toimeentulo- tai asumis­tukea – muiden viran­omaisten kautta. Ikärajan nosta­minen vaatii Maneliuksen mielestä lisätyö­voimaa.

– Työnte­ki­jä­kus­tan­nukset vaikut­tavat isoilta, mutta täytyy myös muistaa, että aiemmasta poiketen nuorten sosiaa­li­työhön siirtyy vähemmän jälki­huollon asiak­kaita ottaes­samme heistä vastuuta jatkos­sakin.

Vihdoin on ymmärretty, että ­jälki­huol­to on tärkeä osa sijaishuollon jatkumoa.

Professori Juho Saaren työryhmän rapor­tissa mainitaan, että jälki­huolto ei ole valta­kun­nal­li­sesti tasalaa­tuista ja toteutus riippuu kotikun­nasta. Manelius korostaa kunnille lasten­suo­je­lu­laissa säädettyä velvol­li­suutta järjestää jälki­huolto, mihin kuuluu myös aktii­vinen tiedot­ta­minen nuorille heidän oikeu­destaan sellaiseen. Laadun­vaih­te­luihin vaikut­tavat myös käytet­tä­vissä olevat resurssit.

– Järjes­telmä on voinut jättää jopa heitteille näitä nuoria. Täytyy muistaa, että joskus laitok­sesta toiseen pompo­tellut nuoret ovat menet­täneet luotta­muk­sensa viran­omaisiin, minkä vuoksi he eivät pysty ottamaan apua vastaan.

– Vasten­tah­toisia päätöksiä ei aikuisten kanssa voida eikä haluta tehdä. Avun vastaa­not­ta­miseen houkut­te­le­minen saattaa vaatia nuoreen kohdis­tuvaa motivointia.

Lasten­suojelun Keskus­liitto nostaa omassa lasten­suo­je­lulain muutoksiin liitty­vässä lausun­nossaan esiin laadun. Lasten­suo­je­lulaki ei määrittele täsmäl­li­sesti, millaista jälki­huoltoa kuntien tulee nuorille tarjota. Tämä on johtanut liiton mukaan sattu­man­va­rai­suuteen ja liian suureen vaihteluun.

– Olemme sosiaa­li­työn­te­ki­jöiden kanssa määri­telleet arvopohjan, joka ohjaa työsken­te­lyämme täällä. Lähdemme siitä, että jokai­sella nuorella pitää olla koti, päivittäin miele­kästä tekemistä, turval­linen aikuinen ja perus­koulu käyty, Manelius luettelee.

– Haluamme nuoren joko opiske­levan toisella asteella tai saavan kyseiset opinnot valmiiksi. Ikärajan noustessa tavoi­tetta pyritään vahvis­tamaan toimi­malla siten, että kaikki asiak­kaamme tulisivat jälki­huollon aikana hankkimaan toisen asteen tutkinnon.

Arvioiden mukaan perus­koulun varaan jäävästä henki­löstä aiheutuu hänen elina­jaltaan noin 295 000 euron menetys julkis­hal­lin­nolle. Koulutus suojaa nuoria monilta sosiaa­li­silta ja tervey­del­li­siltä ongel­milta kuten työttö­myy­deltä ja teini­van­hem­muu­delta. Helsingin jälki­huol­lossa monet ovat jättäneet perus­koulun kesken, ja toisen asteen tutkinto löytyy vain harvoilta.

– Huoles­tut­tavaa on, että asiakkaat joko saavat todella nuorina lapsia tai ainakin iso osa heistä on ehtinyt meille tullessaan olla raskaana. Kun helsin­ki­läiset yleensä tulevat äideiksi kolmi­kymp­pisinä, niin meidän nuoremme saavat lapsia jo alle 21-vuotiaana, kertoo Manelius

Nuoren itsenäis­ty­mistä ja kuntou­tu­mista edistää oma asunto. Lasten­suo­je­lu­laissa todetaan, että jälki­huol­lossa olevalle nuorelle tulee viivy­tyk­settä korjata asumi­so­loihin liittyvät puutteet tai järjestää hänelle tarpeen mukainen asunto. Se on haasteel­lista Helsin­gissä, missä kohtuu­hin­taisia asuntoja on muutenkin niukasti saata­villa.

Jälki­huol­lossa on tuhan­nelle asiak­kaalle tarjolla vain 307 kaupun­gilta välivuo­krattua asuntoa. Asunto­pulan vuoksi on turvau­duttu myös muihin kaupungin omiin tai erilaisten säätiöiden omistamiin asuntoihin.

Manelius muistuttaa lasten­suojelun ja jälki­huollon olevan inves­tointeja nuoren tulevai­suuteen. Jos sijais­huolto ei kanna eikä nuorta tueta itsenäis­ty­mi­sessä, niin aiempien ponnis­te­lujen valuminen hukkaan tulee maksamaan yhteis­kun­nalle valta­vasti rahaa.

Kokonais­val­tainen ja koordi­noitu tuki kannattaa. On voitu osoittaa, että inten­sii­vinen, yksilöl­li­sesti määrittyvä ja joustava jälki­huollon tuki kahtena ensim­mäisenä vuotena sijoi­tuksen päätty­misen jälkeen siihen asti, kun nuori täytti 25 vuotta, tuotti merkit­tävää säästöä. Säästöt suhteu­tettiin työttö­myy­destä, rikol­li­suu­desta, sairau­desta, asumi­sesta ja lasten­suo­je­lusta aiheu­tuviin menoihin.

Kunnissa on mietitty, miten jälkihuollon laajenemiseen varaudutaan.

Kunta­liiton Aila Puustinen-Korhonen kertoo, että Helsingin lisäksi monissa muissakin isoissa kaupun­geissa ja isommissa kuntayh­ty­missä on oma jälki­huol­to­yk­sikkö. Usein sijais­huolto ja jälki­huolto on kuitenkin yhdis­tetty samaan yksikköön, joka on sitten resurs­soitu tarvit­ta­valla työvoi­malla.

– Ei sekään ole huono tapa. Ei ole realis­tista olettaa, että jälki­huoltoa järjes­tet­täisiin kaikissa kunnissa samalla tavalla ja tasalaa­tui­sesti, Puustinen-Korhonen napauttaa.

Puolet niistä kunnista ja kuntayh­ty­mistä, joiden vastuulla jälki­huolto on, on alle 10 000 asukkaan kuntia. Niissä ovat myös jälki­huol­lol­liset tarpeet huomat­ta­vasti toisen­laiset ja vähäi­semmät suuriin kaupun­keihin verrattuna.

– Meillähän on kuntia, joissa ei ole yhtään lasta sijais­huol­lossa tai joissa ei tehdä joka vuosi yhtään kiireel­listä sijoi­tus­takaan.

Pienissä kunnissa sosiaa­li­työn­te­kijät tekevät niin sanottua yhden­nettyä työtä, jolloin samalla sosiaa­li­työn­te­ki­jällä on vastuu koko lasten­suojelun asiakas­pro­ses­sista. Sen lisäksi hänellä voi olla asiakas­vas­tuuta esimer­kiksi perheoi­keu­del­li­sista asioista.

Puustinen-Korhosen työhön kuuluu olennaisena osana kuntien viran­hal­ti­joiden neuvonta ja ohjaus lasten­suo­je­lulain toimeen­panoon liitty­vissä kysymyk­sissä. Kysymyksiä esitetään kuntien omasta aloit­teesta.

– Kertaakaan en ole törmännyt siihen, että kunta ei olisi halunnut järjestää jälki­huoltoa tai olisi siitä pyrkinyt laistamaan. Paljon kysytään siitä, kun nuori ei halua jälki­huoltoa ja tarvetta siihen kuitenkin olisi. Mitä pitäisi tehdä?

Puustinen-Korhonen kehottaa kysyjiä arvioi­maan jälki­huol­lol­liset tarpeet sekä suunnit­te­lemaan yhdessä nuoren ja hänen läheis­tensä kanssa jälki­huollon sisältö. Tämä tulisi kirjata yhteis­tuumin jälki­huol­to­suun­ni­telmaan. Sitten toimitaan sen mukaan. Tilanteen muuttuessa suunni­telmaa voidaan tarkistaa sekä tarjota palveluja ja tukea tarpeen­mu­kai­sesti.

Aikuistumisen tuki ja starttiraha

Jälki­huollon uudis­ta­mis­työ­ryhmän keräämien tietojen mukaan jälki­huol­lossa ei ole useinkaan riittä­västi yhteen sovitettuja tukitoimia ja ‑palveluja tai vierellä kulki­joita. Aikuis­tuvien nuorten jälki­huollon palvelut ovat pirsta­leisia.

Eniten apua tarvit­sevat jäävät liian usein vaille tarvit­se­maansa tukea. He eivät kiinnity palve­luihin tai palve­lujen tarjonta- ja tuotan­totapa eivät pysty kiinnit­tämään monilla eri tavoilla kuormi­tettuja nuoria omiin palve­lu­pol­kui­hinsa.

STM:n Lasten­suojelun jälki­huollon uudis­ta­mis­työ­ryhmä ehdottaa aikuis­tu­misen tueksi säädet­tävää erillis­lakia nuorille aikui­sille, jotka ovat olleet lasten­suojelun sijoit­tamina tai muuten rinnas­tet­ta­vissa tuohon ryhmään. Nuoren kanssa tulisi laatia yksi kokonais­suun­ni­telma, minkä toteut­ta­misen tukemi­seksi eri hallin­no­nalat muodos­tai­sivat monen tahon palve­lu­ko­ko­nai­suuden. Tällä pyritään varmis­tamaan syrjäy­ty­misen torju­mi­seksi kokonais­rat­kaisu eri sekto­reiden irral­listen palve­lujen ja niihin ohjaa­misen sijaan.

– Jos ehdotuksen kiteyttää yhteen lauseeseen, niin se tarkoittaa tuen tarpeen tarkkaa selvit­tä­mistä yhdessä nuoren kanssa moniam­ma­til­li­sesti, työryhmän asian­tun­ti­ja­jäsen Minna Manelius kiteyttää.

– Otetaan suunnit­teluun kaikki tahot, jotka nuoren elämässä pitäisi olla läsnä. Kun nuorella on vaikkapa perus­koulu kesken, opetus­toimi auttaa räätä­löimään suunni­telmaa niin, että koulu on mahdol­lista saattaa loppuun.

Kunta­liiton erityis­asian­tuntija Aila Puustinen-Korhonen ei näe aikuis­tu­misen tuen erillis­lakia toteut­ta­mis­kel­poisena ratkaisuna.

– Eikä siihen suuntaan olla halli­tus­oh­jelman mukaan menossa. Ohjelmaan on kirjattu, että jälki­huoltoa kehitetään. Erillis­la­ki­toi­min­tatapa pirsta­loisi palveluja enemmän kuin kokoaisi, Puustinen-Korhonen sanoo.

Työryhmän rapor­tissa nostetaan esiin itsenäis­ty­mis­varat, joiden kerty­misen suhteen jälki­huollon piirissä elävät nuoret ovat eriar­voi­sessa asemassa. Kaikki nuoret eivät saa ohjausta talouden hallintaan nykyti­lan­teessa. Asiaa ehdotetaan selvi­tet­tä­väksi. Pohdit­ta­vaksi nostetaan mahdol­lisuus aikuis­tu­misen start­ti­ra­hasta, joka makset­taisiin kaikille.

– Perus­teel­lisen selvi­tyksen tekeminen jälki­huollon toteut­ta­mis­ta­voista ja sisäl­löistä olisi paikallaan. Aikuis­tu­misen tuen start­ti­rahat ovat myös resursseja eikä sellaiseen olla halli­tus­oh­jelman mukaisten kirjausten nojalla ryhty­mässä, Puustinen-Kohonen pohtii.

– Jotta aikuis­tu­misen start­tiraha olisi järkevä, pitäisi pystyä takaamaan sen järkevä käyttä­minen. Yksilön vapaus edellä kun yhteis­kun­nas­samme mennään, mitenkä sen rahan järkevän käytön sosiaa­li­vi­ran­omaisena varmis­taisit?

Markku Tasala

Lähteet
Lasten­suojelun jälki­huollon uudis­ta­mis­työ­ryhmän loppu­ra­portti. Sosiaali- ja terveys­mi­nis­teriön raportteja ja muistioita 2019:43.
Lasten­suojelun Keskus­liiton lausunto 26.8.2019.