Kuinka paljon Suomessa onkaan mummuja ja vaareja, jotka lapsen­lap­sensa oheis­huol­ta­juuteen suostuessaan tietä­mättään sitou­tuvat lapsen kasvatus- ja huolto­vas­tuuseen ilman tukea?

Hyvin toimiessaan oheis­huol­tajuus on lapsen ja huoltajien kannalta luonteva ja inhimil­linen ratkaisu: lapselle tärkeät aikuiset jakavat kasva­tus­vas­tuuta ja tekevät yhteis­työtä lapsen asioissa. Suureen osaan oheis­huol­ta­juus­rat­kaisuja ei liity lasten­suojelu lainkaan, vaan huoltajat päätyvät keskenään hakemaan oheis­huol­ta­juutta käräjäoikeudesta.

Jos oheis­huol­ta­juus­rat­kaisuun on päädytty sijais­huollon vaihtoehtona, voivat asiat mutkistua. Sosiaa­li­työn­tekijä saattaa kertoa mummulle ja vaarille mahdol­li­suu­desta hakea lapsen vanhempien suostu­muk­sella oheis­huol­ta­juutta. Isovan­hemmat saattavat ottaa lapsen­lap­sensa luokseen siinä hyvässä uskossa, että he auttavat väliai­kai­sesti lapsen vanhempia selviämään vanhem­muu­destaan, jos sitä horjut­tavat sairaus, riitainen avioero, vanki­la­tuomio tai päihde- tai mielen­ter­vey­son­gelma. Jos vielä tilanteen kärjis­tyessä keskus­tellaan huostaanoton mahdol­li­suu­desta, mummulle tulee lapsen­lap­sesta todel­linen hätä.

Pahim­massa tapauk­sessa mummun ja vaarin terveys tai talous romah­tavat lapsen kasvatus- ja huolto­vastuun vuoksi, koska he eivät ole ymmär­täneet oheis­huol­ta­juutta hakiessaan sopia selkeästi kunnan kanssa palkkioista, kulukor­vauk­sista tai muusta tuesta ja palveluista.

Jaksa­vimmat lähtevät peräämään oikeus­teitse kunnalta palkkiota tai korvauksia. Usein pelko lapsen menet­tä­mi­sestä aiheuttaa kuitenkin sen, että apua ei haeta ajoissa, vaan uuvutaan, ja siitä kärsivät kaikki.

 

Oikeus voitti

Leenan tyttä­ren­poika oli kaksi­vuotias kymmenen vuotta sitten, kun mummi haki pojan vastaan­ot­to­ko­dista luokseen äidin huumei­den­käytön vuoksi. Tarkoitus oli, että lapsi olisi mummun luona pari kuukautta ja palaisi sitten äidin luokse tilanteen rauhoi­tuttua. Näin ei kuitenkaan käynyt, ja Leena oli valmis pitämään pojan luonaan pidempään.

En olisi ikinä saanut mitään, jos en olisi lähtenyt oikeusteitse hakemaan.

− Sosiaa­li­työn­tekijä suositteli hakemaan oheis­huol­ta­juutta, että ei tarvitsisi tehdä huostaan­ottoa, kun se on niin raskas toimenpide, Leena kertoo.

Myös Leenan tytär suostui oheis­huol­ta­juuteen. Kun Leena haki kunnalta perhe­hoi­tolain mukaista palkkiota ja kulukor­vauksia, kunta kieltäytyi maksa­masta niitä ilmoittaen, että kysymys on yksityi­sestä sijoituksesta.

− He itse ehdot­tivat oheis­huol­ta­juutta minulle ja sitten väittivät, että olin tyttäreni kanssa siitä sopinut, vaikka en ollut ikinä kuullutkaan oheis­huol­ta­juu­desta, Leena ihmettelee.

Asia meni hallinto-oikeuteen asti, joka ratkaisi sen Leenan hyväksi. Kunta joutui maksamaan Leenalle taanneh­ti­vasti perhe­hoi­tolain mukaisen palkkion ja kulukorvaukset.

− En olisi ikinä saanut mitään, jos en olisi lähtenyt oikeus­teitse hakemaan.

Kunta maksoi Leenalle kuitenkin vain lain määrit­te­lemän minimi­palkkion, vaikka kunnan muut perhe­hoi­tajat saavat tuplasti enemmän. Leena vaati tasa-arvoista kohtelua korkeim­massa hallinto-oikeu­dessa asti, mutta sen päätöksen mukaan kunta saa itsenäi­sesti päättää, minkä suuruista palkkiota kenel­lekin maksaa.

Myös kulukor­vausten maksa­mi­sessa Leenalla on ollut kunnan kanssa vaihte­levia käytäntöjä. Ensin niitä maksettiin tasasumma kuukausittain. Viime syksynä niiden maksa­minen lopetettiin Leenan saamien vammais­tukien vuoksi. Kun Leena valitti asiasta, korvauksia alettiin jälleen maksaa, mutta lopetettiin taas kahden kuukauden kuluttua. Nyt Leena saa kulukor­vaukset kuitteja vastaan.

Viime syksynä kunnan johtava sosiaa­li­työn­tekijä oli kutsunut Leenan tapaa­miseen saadakseen kuulla Leenan ja pojan kuulumisia.

− Hän sanoi halua­vansa kuulla meidän tausto­jamme, koska ”tämä asia on niin sekaisin, että haemme siihen linjausta”. Siis ovatko he kymmenen vuotta hakeneet tähän asiaan linjausta? Leena ihmettelee.

 

Voittaako oikeus?

Myös Marja alkoi noin kymmenen vuotta sitten osallistua tuolloin viisi­vuo­tiaan pojan­tyt­tä­rensä Sallan hoitoon, kun tytön vanhempien avioero kriisiytyi. Sallan vanhempien tilanteen pahetessa lasten­suojelun työtekijä väläytti tytön huostaan­ottoa. Tästä Marja pelästyi toden teolla ja pohti mahdol­li­suutta ottaa Salla luokseen asumaan, kunnes tytön isä saisi asiansa kuntoon.

− Sosiaa­li­työn­tekijä esitti minulle, että hakisin oheis­huol­ta­juutta, Marja kertoo.

Tämä sopi myös Sallan vanhem­mille. Lasten­suo­je­lussa järjes­te­tyssä neuvot­te­lussa sovittiin, että Marja hoitaisi Sallaa pari vuotta. Sosiaa­li­työn­tekijä lupasi myös, että Marjaa tuettaisiin kaikin tavoin talou­del­li­sesti ja apua saisi tarvit­taessa. Marja kävi kuitenkin vielä töissä, joten suurempaa hätää ei ollut.

Vanhempien asiat eivät kuitenkaan selkiy­tyneet, ja Salla jäi Marjan luokse. Tyttö oli pienestä asti ollut hyvin vaativa lapsi, ja jo muutaman vuoden kuluttua Marjan oli jäätävä ensin osa-aikai­selle eläkkeelle ja sitten kokonaan pois töistä jaksaakseen hoitaa häntä.

Vaikka Marja sai Sallasta elatusavun, lapsi­lisät, toimeen­tu­lotuen ja harras­tus­rahaa, eivät rahat riittäneet mitenkään kasvavan ja hoitoa vaativan tytön menoihin Marjan jäätyä pois työstä. Hän itse ei saanut Sallan hoita­mi­sesta mitään palkkiota. Myös Marjan terveys alkoi horjua, kun ei saanut jaksa­mi­seensa ja tytön hoitoon mitään tukea.

Sosiaalityöntekijä suositteli hakemaan oheishuoltajuutta, että ei tarvitsisi tehdä huostaanottoa.

Hakiessaan kunnalta perhe­hoi­tolain mukaista palkkiota kunta kieltäytyi maksa­masta perus­tellen Marjan oheis­huol­ta­juus­so­pi­musta yksityisenä sijoi­tuksena. Marjalle vihjattiin myös, että jos Sallalle tehtäisiin nyt huostaan­ot­to­päätös, ei olisi varmaa, että mummi saisi pitää tytön.

− Ei se ollut yksityinen sijoitus, koska sosiaa­li­toimi myötä­vai­kutti oheis­huol­ta­juus­so­pi­muksen synty­miseen, ja Sallan asia oli alusta lähtien lasten­suo­je­luasia, Marja sanoo.

Nyt asiaa puidaan hallinto-oikeudessa.

 

Selkeyt­tääkö uusi laki tilanteen?

Usein kiista­na­laisia ovat ne oheis­huol­ta­juus­ti­lanteet, jotka tulkitaan kunnassa lapsen yksityi­seksi sijoi­tuk­seksi tai joissa kunta ei koe olleensa aloit­teel­linen. Oheis­huol­tajuus, yksityinen sijoitus sekä huostaanotto ja läheis­ver­kos­to­si­joitus ovat siis erillisiä asioita, mutta voivat koskettaa samoja lapsia ja aikuisia.

− Kunnan velvol­lisuus on tehdä huostaanotto, jos sen edelly­tykset täyttyvät. Jos huostaanotto voidaan välttää oheis­huol­ta­juus­rat­kai­sulla, ratkaisu on lapsen edun mukainen ja huoltajat suostuvat siihen, he voivat hakea siihen käräjä­oi­keu­desta päätöstä, sanoo Pesäpuu ry:n Lähemmäs-projektin projek­ti­pääl­likkö Pia Lahtinen.

Lähemmäs-projekti selvitteli valta­kun­nal­lisen ryhmän kanssa vuosina 2013 – 2016 oheis­huol­ta­juutta koskevia ongelmia, ja projektin aikana on koottu työnte­ki­jöiden avuksi tieto­pa­ketti oheis­huol­ta­juuden mahdol­li­suuk­sista lasten­suo­je­lu­työssä. Tieto­pa­ketti julkaistaan aikanaan myös Lasten­suojelun käsikirjassa.

Lahtisen mukaan jotkut lapset ja isovan­hemmat ovat ajautuneet kohtuut­tomiin tilan­teisiin muun muassa siksi, että eri kunnissa oheis­huol­ta­juutta ja siihen liittyviä kustan­nuksia on käsitelty ja tulkittu kirja­vasti soveltaen eri lakeja: sosiaa­li­huol­to­lakia, lasten­suo­je­lu­lakia, perhe­hoi­to­lakia, sen edeltäjää perhe­hoi­ta­ja­lakia sekä lakia lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta.

− Lasten­suo­je­lu­laissa oli viittaus vanhaan perhe­hoi­ta­ja­lakiin, jossa oheis­huol­ta­jalle velvoi­tettiin maksamaan tarvit­taessa palkkiota ja kustan­nusten korvausta sekä tarjoamaan muuta tukea. Sana ’tarvit­taessa’ jätti paljon tulkinnanvaraa.

Huhti­kuussa 2015 voimaan tulleessa uudessa perhe­hoi­to­laissa tarken­nettiin oheis­huol­tajan asemaa ja makset­tavia korvauksia, ja 1.7.2016 tehdyssä perhe­hoi­tolain muutok­sessa asia selkeytyi edelleen.

Lahtisen mukaan kunnilla on ollut vaikeuksia soveltaa risti­rii­taisia lakeja – eikä se helppoa olekaan. Hän muistuttaa, että on nouda­tettava sitä kokonai­suu­dessaan sitä lakia, jota on alun perinkin ryhdytty soveltamaan.

− Enää ei voi poimia ’rusinoita pullasta’ siten, että maksetaan vain esimer­kiksi käynnis­tämis- ja kulukorvaus. Jos nouda­tetaan perhe­hoi­to­lakia, myös hoito­palk­kiota on maksettava ja tarkis­tettava. Oheis­huol­ta­jalle on tarvit­taessa myös järjes­tettävä perhe­hoi­tolain 10 §:ssä mainittuja muita palveluja ja tukitoimia.

 

Neuvontaa vai myötävaikuttamista?

Myös kunnan myötä­vai­kut­ta­mi­sesta oheis­huol­ta­juuden synty­miseen on usein eri tulkintoja. Sosiaa­li­huol­to­la­kihan velvoittaa lasten­suojelun työnte­kijää antamaan neuvontaa ja ohjausta. Marja ja Leena tulkit­sevat molemmat, että kunta on myötä­vai­kut­tanut oheis­huol­ta­juuden synty­miseen, koska he eivät olisi mitenkään ymmär­täneet oma-aloit­tei­sesti ryhtyä hakemaan oheishuoltajuutta.

− On usein veteen piirretty viiva, tulki­taanko ohjaus ja neuvonta myötä­vai­kut­ta­mi­seksi. Näitä epäselviä tilan­teita ratkotaan sitten jälkeenpäin oikeus­is­tui­missa, Lahtinen sanoo.

Jos lapsen huostaanotto on keskus­te­luissa otettu esiin, kuten Marjan tapauk­sessa, on samalla arvioitu läheis­ver­kosto- tai huolta­juus­rat­kaisua. Ne ovat usein lapsen, yhteis­kunnan ja läheis­ver­koston kannalta inhimil­li­sempiä ratkaisuja. Huoltajuus- ja asumis­jär­jes­telyt eivät saa kuitenkaan koskaan vaarantaa lapsen etua.

Lahtinen ymmärtää sosiaa­li­toimen tarpeen ratkaista lapsen tilanne nopeasti, ja ymmär­ret­tä­västi ollaan helpot­tu­neita, kun lapselle löytyy pysyvä, tuttu paikka läheis­ver­kos­tosta ilman huostaanottoa.

− Nopeissa ratkai­suissa ei kuitenkaan ehditä aina huolel­li­sesti arvioida tilan­netta lapsen edun kannalta, eikä riittävän ymmär­ret­tä­västi infor­moida oheis­huol­ta­jaksi aikovaa eri vaihtoeh­doista ja niiden vaikutuksista.

On usein veteen piirretty viiva, tulkitaanko ohjaus ja neuvonta myötävaikuttamiseksi.

Epäsel­vissä tapauk­sissa joudutaan punnit­semaan, onko kunta ollut aloit­teel­linen puoltaessaan oheis­huol­ta­juutta sen sijaan, että olisi ottanut lapsen huostaan ja sijoit­tanut hänet sukulais- tai läheissijaisperheeseen.

Lahtisen mukaan oheis­huol­ta­juutta on tulkittu kunnissa joskus siten, että koska kysymyk­sessä on huolta­juus­rat­kaisu, ei oheis­huol­tajaa tarvitse tukea.

− Heinä­kuussa voimaan tullut perhe­hoi­tolain muutos ei enää hyväksy tätä tulkintaa.

Läheis­ver­kos­to­kar­toi­tuksen perus­teella tehty oheis­huol­ta­juus­rat­kaisu ei poista lasta hoitavien oikeutta saada tarvit­taessa palveluja ja tukitoimia – päinvastoin. Kunnan kannattaa tarjota ja oheis­huol­tajan myös pyytää apua lapselle ja itselleen ennen uupumista.

 

Selkeä sopimus auttaa kaikkia

Lahtisen mukaan erityisen hankalia ovat tilanteet, jolloin lapsen tai oheis­huol­tajan kunta vaihtuu. Kunnat kun tulkit­sevat eri tavoin lakeja ja niiden velvoit­tamia maksuja. Usein kunnat vääntävät keskenään kättä siitä, mikä kustan­nus­vastuu kenel­lekin kuuluu.

Kunnan linjaus oheis­huol­tajien suhteen saattaa muuttua dramaat­ti­sesti jopa silloin, kun työntekijä vaihtuu, kuten Leenan tapauksessa.

− Kuntien lasten­suojelun sosiaa­li­työn­te­kijät vaihtuvat usein, eikä näitä tapauksia tule vastaan uran aikaan niin paljon, että niihin syntyisi rutiineja.

On tärkeää tehdä heti alussa selkeät sopimukset, jotka eivät työnte­kijän vaihtues­sakaan jätä tulkin­nan­varaa. Valta­kun­nal­li­sesti kaivat­taisiin kuitenkin lakia avaavaa ohjeis­tusta siihen, millainen sopimuksen sisällön tulisi olla. Muuten oheis­huol­ta­juus­rat­kaisut jäävät turhaan varjoon yhtenä lapsen edun mukaisena vaihtoehtona.

− Toivon, että julkaistava tieto­pa­ketti selkeyttää asioita sekä sosiaa­li­työn­te­ki­jöille että oheis­huol­ta­juutta pohti­ville, Pia Lahtinen sanoo.

Perhehoitoliiton toiminnanjohtaja Pirjo Hakkarainen

− Sosiaa­li­työn­te­ki­jöiden pitäisi selvittää oheis­huol­ta­jiksi ryhty­ville, mitä oikeuksia ja velvol­li­suuksia heillä on lapsen ja viran­omaisten suhteen. Mitkä tuet, kulukor­vaukset ja palkkiot kuuluvat heille, sanoo Pirjo Hakka­rainen. Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen.

Lukuisia avunpyyntöjä

Perhe­hoi­to­liiton toimin­nan­joh­tajan Pirjo Hakka­raisen mukaan liittoon on tullut säännöl­li­sesti yhtey­den­ottoja Marjan ja Leenan kaltaisiin tilan­teisiin joutu­neilta oheishuoltajilta.

Yleensä kysymyk­sessä on ollut isovan­hempi, joka on ottanut lapsen luokseen, mutta ei ole ollenkaan selvillä asemastaan.

− Nyt yhtey­de­notot koskevat useimmin sitä, onko kyseessä yksityinen sijoitus vai läheis­ver­kos­to­kar­toitus sekä sitä ja ovatko he oikeu­tettuja samaan hoito­palk­kioon kuin perhe­hoi­tajat, kertoo Pirjo Hakkarainen.pö

Sosiaa­li­työn­te­ki­jöiden pitäisi Hakka­raisen mielestä selvittää oheis­huol­ta­jiksi ryhty­ville juurta jaksaen, mitä oikeuksia ja velvol­li­suuksia heillä on sekä lapsen että viran­omaisten suhteen ja mitkä tuet, kulukor­vaukset ja palkkiot kuuluvat heille.

Ennen perhe­hoi­tolain muutosta Hakka­rainen kertoo liiton saaneen kosket­tavia yhtey­den­ottoja isovan­hem­milta, joilla on käräjä­oi­keu­delta oheis­huol­ta­juus­määräys, mutta kantavat todel­li­suu­dessa yksin kaiken vastuun lapsen kasva­tuk­sesta ja kuluista ilman minkään­laista tukea kunnalta. Perhe­hoi­tolain uudis­tuksen myötä tilanne on nyt kuitenkin paljon parempi.

Kotikunnan muutok­sissa riski

Ongel­mal­lisia ovat Hakka­raisen mukaan erityi­sesti ne tapaukset, joissa lapsi muuttaa toisesta kunnasta asumaan isoäidin luokse, ja kunnat eivät pääse yksimie­li­syyteen siitä, kuka on velvol­linen maksamaan isoäi­dille hoito­palkkion ja kulukorvauksen.

− Myös tähän asiaan on saatava selkeys, Hakka­rainen perää.

Perhe­hoi­to­liiton tiedossa on myös muita Leenan kaltaisia tilan­teita, joissa hallinto-oikeus on määrännyt kunnan maksamaan oheis­huol­ta­jalle perhe­hoi­tolain mukaiset palkkion ja kulukor­vaukset, mutta kunta maksaakin kysei­selle henki­lölle vain lain mukaisen minimi­palkkion, vaikka muille kunnan perhe­hoi­ta­jille maksetaan korotettua hoitopalkkiota.

Hakka­raisen mielestä on kohtuu­tonta, että isovan­hemmat joutuvat peräämään oikeuk­siaan raskaissa oikeusprosesseissa.

Jokaisella lapsella pitäisi olla mahdollisuus käsitellä sitä, miksi hänen omat vanhempansa eivät hoida häntä.

− Heidän tilan­teensa voi olla muutenkin tukala, kun moni kantaa lapsen­lap­sensa lisäksi huolta oman aikuisen lapsensa tilanteesta.

Hakka­raisen mielestä olisi hyvä, että oheis­huol­tajien luona asuvilla lapsilla olisi jonkin­lainen sosiaa­li­toimen asiakkuus, jotta he saisivat tukea sitä tarvitessaan.

− Jokai­sella lapsella pitäisi olla mahdol­lisuus käsitellä sitä, miksi hänen omat vanhem­pansa eivät hoida häntä.

Kunta­lii­tosta selkeät ohjeet

Kunta­liiton erityis­asian­tuntija Aila Puustinen-Korhonen myöntää, että kunnat ovat tehneet virheitä jättäessään maksa­matta oheis­huol­tajien palkkioita, jos oheis­huol­ta­juus­jär­jestely on tehty sijais­huollon vaihtoehtona. Kunnilla on ollut kirjavaa käytäntöä ja tietä­mät­tö­myyt­täkin, eikä lainsää­däntö ole ollut selkeä. Siksi vuosi sitten voimaan tullut uusi perhe­hoi­tolaki tuli tarpeeseen.

Erityi­sesti vuosina 2010−2011 oli Puustinen-Korhosen mukaan ohjaus­tar­vetta kunnille hyvin paljon, koska oli tullut voimaan lainmuutos, jonka mukaan perhe­hoito tai muu vastaava järjestely on lapselle ensisi­jainen sijais­huol­to­vaih­toehto. Muu vastaava järjestely tarkoittaa lapsen hoidon ja huolen­pidon järjes­tä­mistä oheis­huol­tajan luona sijais­huollon sijasta. Tämän vuoksi alettiin selvi­tellä aiempaa enemmän lapsen läheis­ver­koston mahdol­li­suuksia pitää huolta lapsesta, jolloin myös oheis­huol­ta­juus­jär­jes­te­lyjen määrä kasvoi.

Kaikki kunnat eivät kuitenkaan kysy neuvoja Kunta­lii­tosta, eikä kuntien ole pakko noudattaa Kunta­liiton ohjeita.

− Joissakin kunnissa oli muodos­tunut omia toimin­ta­käy­täntöjä, eikä ollut ymmär­retty maksaa hoito­palk­kioita ja kulukor­vauksia niissä tilan­teissa, joissa se selvästi olisi ollut kunnan tehtävä.

Puustinen-Korhosen mielestä kunnat eivät ole vältelleet palkkioiden maksa­mista säästääkseen kustannuksissa.

− Ajatus säästä­mi­sestä ei ole realis­tinen, sillä kunnat käyttävät lasten ja perheiden palve­luihin 1,3 miljardia euroa vuodessa mukaan lukien perhe­hoito ja sijais­huolto, ja siitä summasta säästö olisi hyvin vähäistä.

Oheis­huol­ta­jalla ei elatusvelvollisuutta

Puustinen-Korhonen muistuttaa, että hoito­palkkion, kulukor­vauksen ja käynnis­tä­mis­kor­vauksen saamisen edelly­tyksenä on se, että lapsen asuminen järjes­tetään läheisen kodissa oheis­huol­ta­juus­mää­räyksen turvin ja sosiaa­li­vi­ran­omaisen läheis­ver­kos­to­kar­toi­tukseen liittyvänä toimen­pi­teenä huostaanoton vaihtoehtona.

− Mutta jos lapsi on jo jonkin aikaa ollut turval­li­sesti isoäidin, kummin tai tädin luona asumassa, eiväthän niissä tilan­teissa huostaanoton edelly­tykset täyty, Puustinen-Korhonen huomauttaa.

Kunta­liitto on Korhonen-Puustisen mukaan ohjeis­tanut kuntia jo vuodesta 2010 lähtien, että läheis­ver­koston kartoit­ta­minen on tehtävä huolel­li­sesti, ja läheis­ver­koston kartoi­tukseen perus­tuvat oheis­huol­ta­juus­mää­räykset on dokumen­toitava hyvin.

− Oheis­huol­tajan valinta on valmis­teltava yhtä huolel­li­sesti kuin huostaan­ot­tokin ja kuultava lapsen mieli­pi­dettä siitä, mikä ja kuka palvelee hänen etuaan parhaiten.

Jos oheis­huoltaja ei ole oikeu­tettu perhe­hoi­tolain mukaisiin palkkioihin ja korvauksiin, on hänen selviy­ty­mi­sensä turvattava muilla keinoin, sillä oheis­huol­ta­jalla ei ole lapsen elatusvelvollisuutta.

− Sellaista tilan­netta ei pitäisi tulla, että lasta hoitavan henkilön talous romahtaa, eikä hänellä siksi ole mahdol­li­suutta riittävän hyvin huolehtia lapsesta, Puustinen-Korhonen muistuttaa.

Rauman vs. sosiaalipalvelujohtaja Johanna Ylikoski

− Ohjauk­sel­li­ses­tikin voi myötä­vai­kuttaa ohjeis­huol­ta­jaksi ryhty­mi­sessä. Mutta jos sillä halutaan välttää kunnan sijoi­tus­vastuu, on se silloin eetti­sesti väärin, sanoo Johanna Ylikoski. Kuva: Vesa-Matti Väärä.

 

Oheis­huol­tajuus − huostaanoton vaihtoehto vai ei?

 

Jos mummi ottaa kriisi­ti­lan­teessa lapsen luokseen asumaan, poistuvat huostaanoton edelly­tykset. Vai poistuvatko?

 

Usein on käynyt niin, että ennen kuin tilanne on ajautunut siihen pisteeseen, että huostaan­ottoa harkitaan, on lapsi saattanut päästä turvaan mummun luokse jo aikaa sitten. Tämän vuoksi kunta voi katsoa, että huostaanoton edelly­tykset eivät täyty, koska mummu hoitaa lapsen niin hyvin.

Toisin sanoen, mummun edelly­tykset hoito­palk­kioon ovat hänen omasta syystään poistuneet, koska hän on ottanut lapsen turvaan ja hoitoon ennen kuin sosiaa­li­toimi on tehnyt päätöksensä.

 

Kriteerinä lähtö­ti­lanne

Rauman vs. sosiaa­li­pal­ve­lu­joh­tajan Johanna Ylikosken mukaan näin todel­lakin voi käydä erityi­sesti, jos lapsen vanhempi ja mummu ovat keskenään aiemmin sopineet lapsen siirty­mi­sestä mummulle hoitoon ja oheis­huoltoon. Mutta akuutissa tilan­teessa kunnan pitäisi arvioida, täytty­vätkö huostaanoton edelly­tykset siitä huoli­matta, että lapsi on sillä hetkellä hoidossa muualla kuin kotona.

− Täytyyhän lapsesta jonkun huolta pitää kriisin hetkellä, olkoon se läheinen tai perhe­tu­ki­keskus, mutta kritee­reitä täytyy kuitenkin tarkas­tella lapsen lähtö­koh­dasta käsin, Ylikoski muistuttaa.

Ylikosken mukaan Raumalla ollaan selvillä siitä, että oheis­huol­ta­juutta ei voi käyttää huostaanoton vaihtoehtona, jos huostaanoton edelly­tykset täyttyvät. Huostaanoton jälkeen lapsi voidaan sijoittaa vaikkapa isovan­hem­malle, jos hänet on todettu sopivaksi läheis­ver­koston kartoituksessa.

− Voihan kuitenkin olla, että kaikille kunnille tämä ei ole niin selvää, Ylikoski pohtii.

Mitä tulee sosiaa­li­toimen ohjaukseen tai myötä­vai­kut­ta­miseen oheis­huol­ta­juuden synty­mi­sessä, on sen raja hämärä Ylikos­kenkin mielestä, eikä varmaan selvä kaikille kunnillekaan.

− Ohjauk­sel­li­ses­tikin voi myötä­vai­kuttaa, mutta jos sillä halutaan välttää kunnan sijoi­tus­vastuu, ei se ole silloin eetti­sesti oikein.

Ylikoski myöntää, että lasten­suojelun sosiaa­lityön kentällä oheis­huol­ta­juus­asiat ovat jääneet katveeseen, koska niistä ei ole juurikaan puhuttu koulu­tuk­sessa eikä myöskään mediassa.

− Ei ole saatu tarpeeksi tietoa, kuinka niissä tulee menetellä ja mikä on kunnan vastuu niissä tilan­teissa. Vasta yksit­täisten tapausten ilmetessä aletaan tutkia, mitä se juridi­sesti tarkoittaa.

 

Tampereen kaupungin lastensuojelun johtava sosiaalityöntekijä Ella Mäntylä

− Ongel­ma­ti­lan­teilta vältyt­täisiin, jos sosiaa­li­työn­te­ki­jöille tarjot­taisiin ohjeis­huol­ta­juu­desta koulu­tusta ja hyvät lakimies­kon­sul­taatiot, sanoo Ella Mäntylä. Kuva: Laura Vesa.

Yksityinen sijoitus ei oikeuta hoitopalkkioon

 

Tampereen kaupungin lasten­suojelun johtavan sosiaa­li­työn­te­kijän Ella Mäntylän mukaan läheis­ver­kos­to­rat­kai­suissa Tampe­reella ei juurikaan ole törmätty epäselviin tilanteisiin.

 

Lapsi sijoi­tetaan läheis­ver­kostoon joko huostaa­no­tolla tai huostaanoton sijasta huolto­rat­kai­sulla. Molem­missa tapauk­sissa huolta­jalle maksetaan perhe­hoi­tolain mukainen palkkio.

− Emme näe tässä mitään epäselvää, sanoo Ella Mäntylä.

Ongelmia on noussut esiin silloin, kun läheis­ver­kos­to­rat­kai­sussa lapsen kotikunta muuttuu. Huostaa­no­tetun lapsen kotikunta ei muutu, ja kotikunta maksaa palkkion. Läheis­ver­kos­to­rat­kai­sussa lapsen kotikunta muuttuu oheis­huol­tajan asuin­paikan mukaan ja uuteen kotikuntaan tehdään ilmoitus läheis­ver­kos­to­rat­kai­susta, mutta pienet kunnat eivät halua maksaa niille uutena kotikuntana makset­ta­vaksi kuuluvia palkkioita.

− Tällai­sessa tilan­teessa on jouduttu kuulemma tekemään jopa huostaanotto, Mäntylä kertoo.

Ongelmia palkkion maksusta voi nousta Mäntylän mukaan myös silloin, kun kysymys on yksityi­sestä sijoi­tuk­sesta. Lapsen biolo­ginen vanhempi on saattanut vaikean elämän­ti­lan­teensa tai muun syyn vuoksi sopia isovan­hemman kanssa lapsen hoita­mi­sesta, ja he hakevat keskenään huoltajuuden.

− Vuosien kuluessa isovan­hempi kokee, että ”mehän olemmekin ottaneet yhteis­kunnan tehtävän hoitaak­semme ilmaiseksi”.

Mäntylä muistaa Tampe­reella pari tapausta, joissa nyt teini-ikäisten lasten vanhemmat hakivat aiemmin selkeästi isovan­hempien kanssa oheis­huol­ta­juutta, minkä vuoksi tehtiin yksityis­ko­ti­sel­vitys. Eräs isovan­hempi kertoi myöhemmin alun perin sitou­tu­neensa vain vähäksi aikaa ja vaati hoito­kor­vauksia, koska oli hoitanut lasta jo kymmenen vuotta.

Tampereen kaupunki hylkäsi hakemuksen perhe­hoi­to­palk­kiosta sillä perus­teella, että kysymys oli yksityi­sestä sijoi­tuk­sesta. Nyt asia on ratkais­tavana hallinto-oikeu­dessa. Kunta ei kuitenkaan Mäntylän mielestä väistänyt tässä huostaanoton velvol­li­suuttaan, koska lapsi jo tosia­sial­li­sesti asui isovan­hemman luona.

− Ymmär­rämme kyllä hänen kantansa, kun lapsella on lasten­suo­je­lu­tausta, mutta he olivat halunneet asian näin hoitaa.

Jos yksityistä sijoi­tusta ei olisi tapah­tunut, olisi toden­nä­köi­sesti päädytty huostaan­ottoon. Tässä tapauk­sessa isovan­hempi olisi saanut perhe­hoi­tolain mukaisen palkkion, mikäli lapsi olisi sukulais­perhe- selvi­tyksen jälkeen hänelle sijoi­tettu. Yksityis­ko­ti­sel­vi­tyk­sessä ei arvioida huostaanoton edelly­tyksiä vaan yksityis­kodin sopivuutta tehtäväänsä.

Ella Mäntylän mielestä vastaa­van­lai­silta ongel­ma­ti­lan­teilta vältyt­täisiin muun muassa järjes­tä­mällä sosiaa­li­työn­te­ki­jöille kautta maan asiasta koulu­tusta ja hyvät lakimies­kon­sul­taatiot. Tampe­reella lakimies­kon­sul­taatio toimii hyvin.

Iita Kettunen

Kirjoittaja on tampe­re­lainen toimittaja, joka on tutkinut Jokesilta saamallaan apura­halla oheis­huol­tajien tilan­teita ja oheis­huol­ta­juuteen liittyviä viranomaiskäytäntöjä.

 

Lähde­ai­neisto

Lasten­suojelun käsikirja, thl.fi

pesapuu.fi

perhehoitoliitto.fi

lastensuojelu.info

sosiaalikollega.fi/hankkeet/paattyneet-hankkeet/kehittamisyksikot/lastensuojelu_kehittamisyksikko/loppumateriaalit/Laheisverkoston%20kartoitus%20ja%20sukulaissijoitus%20-%20opas%20tyoskentelyyn.pdf

kunnat.net/fi/asiantuntijapalvelut/soster/sosiaalipalvelut/lapset/lastensuojelu/Sivut/default.aspx

Aila Puustinen-Korhonen: Sukulais- ja läheis­ver­kos­to­si­joi­tukset lasten­suo­je­lussa ja asumisen järjes­tä­minen huolta­juus­jär­jes­telyin kodin ulkopuo­lisen sijoi­tuksen vaihtoehtona