Irti rakenteellisesta syrjinnästä

Kuva: AP/Lehtikuva/David Guttenfelder

Australiassa alkuperäiskansaan kuuluva lapsi sijoitetaan kodin ulkopuolelle kymmenen kertaa valtaväestön lasta todennäköisemmin. Taustalla on rakenteellista syrjintää, sanoo alkuperäiskansojen tutkimuksen professori Susan Green.

1700-luvun lopulta alkaen brittiläiset uudisasukkaat syrjäyttivät nykyisin Australiana tunnetulla alueella sadat alkuperäisheimot, joista vanhimpien juuret ulottuivat mantereella ainakin 65 000 vuoden päähän. 300 000:sta miljoonaan aboriginaalia ja pohjoisten Torresinsalmen saarten asukasta sai väistyä kolonialistisen Britannian karjankasvatuksen ja maanviljelyn, myöhemmin myös kaivostoiminnan, tieltä.

Rajakonflikteissa kuoli kymmeniätuhansia alkuperäisasukkaita. Moninkertaisesti heitä menehtyi eurooppalaisiin tartuntatauteihin. Väestönsiirtojen myötä yhteisöjen ravinnonsaanti ja kulttuurinen elämä järkkyivät.

Vielä ensimmäisten brittikolonialistien muistiinpanoissa alkuperäisasukkaat kuvataan fyysisesti hyvinvoiviksi. Yhteisöt noudattivat maillaan ekologisesti kestävää elämäntapaa.

– Me aboriginaalit emme koe omistavamme maata, vaan kuulumme maillemme. Uskomme, että tehtävänämme on ylläpitää luonnon tasapainoa, sanoo alkuperäiskansojen tutkimuksen professori Susan Green Charles Sturtin yliopistosta. Hän kuuluu itse Wiradjuri-kansan Galari-klaaniin, joka on lähtöisin mantereen kaakkoisosista, nykyisen New South Walesin alueelta.

Kulttuurin harjoittaminen kiellettiin

1800-luvun kuluessa britit havahtuivat alkuperäisväestön kasvavaan kuolleisuuteen. Suojelun nimissä väestöä alettiin ohjata valtion reservaatteihin ja kristillisten yhteisöjen ylläpitämiin keskuksiin.

Reservaateissa oman kielen puhumista ja kulttuurin harjoittamista pyrittiin usein estämään. Oli käytettävä englannin kieltä ja käännyttävä kristinuskoon.

Alkuperäisasukkaille osoitettiin yksinkertaisia mutta ruumiillisesti raskaita työtehtäviä, joista ei tyypillisesti maksettu varsinaista palkkaa. Metsästäjä-keräilijöiden monipuolisen ja kuitupitoisen ravinnon korvasivat ravitsemuksellisesti köyhät ruoka-annokset.

Yleisemmin alkuperäisväestön ihmisoikeuksia ei edelleenkään tunnustettu. Heille ei myönnetty kansalaisuutta, saati äänioikeutta. Heitä ei myöskään otettu mukaan maan koulutusjärjestelmään.

Kolonialistinen katse määrittää sosiaalityön valtavirtaa edelleen.

Alkuperäisväestö syrjäytyi, ja päihteet hiipivät monen elämään. Fyysiset, mielenterveys- ja sosiaaliset ongelmat lisääntyivät.

1900-luvulle tultaessa brittivallasta irtautuva Australian yhteisö alkoi soveltaa ongelmalliseksi koettuun alkuperäisväestöön assimilaatiopolitiikkaa.

Ihonväriltään vaaleampia ja niin sanottuja puoliverisiä lapsia sijoitettiin lastenkoteihin ja valkoisiin perheisiin. Pääsääntöisesti siteet sukulaisiin katkaistiin.

– Vauvaiässä huostaanotetuilta salattiin heidän biologinen taustansa. Isommille lapsille kerrottiin, että vanhemmat olivat hylänneet heidät, Green kertoo.

Lastenkodeissa psyykkinen, fyysinen ja seksuaalinen väkivalta oli yleistä. Vähitellen valtion rasistinen politiikka kärjistyi.

Vuonna 1937 Australian hallituksen ohjelmassa todettiin jo kiertelemättä, että alkuperäisväestön tuli omaksua valtaväestön tavat ja uskomukset. Lasten huostaanottoja lisättiin.

Sovittelun kausi alkoi

Ihmisoikeusliikkeet voimistuivat kaikkialla maailmassa 1960-luvun kuluessa. Australiassakin alkuperäisväestö aktivoitui puolustamaan oikeuksiaan ja sai vaatimuksilleen tukea.

Vuodesta 1967 alkaen, asteittaisten lakiuudistusten myötä heistä tuli vihdoin Australian kansalaisia.

– Uudistusten ansiosta alkuperäisasukkaat alkoivat esimerkiksi ansaita palkkaa tekemästään työstä muiden kansalaisten tapaan.

Vaikka virallisesta sulauttamispolitiikasta luovuttiin, perinteiseen elämäntapaan ei ollut monella paluuta. Ei ollut maata, ja omavaraistalouteen liittyvä tietotaito oli hapertunut.

Toisaalta vain harva oli omaksunut perusteellisemmin länsimaisen yhteiskunnan osaamista. Assimilaatiopolitiikan ylisukupolvinen trauma oli hajottanut perheitä ja istuttanut niihin moniongelmaisuutta. Alkuperäisasukkaista tuli syrjäseutujen ja kaupunkien laitamien köyhälistöä.

Lasten huostaanotot jatkuivat yleisinä, vaikkakin uudelta pohjalta. Päätöksissä todettiin, että esimerkiksi vanhempien alkoholismi, huumeiden käyttö, väkivalta, vankeustuomiot, elämäntapasairaudet tai mielenterveyden ongelmat vaaransivat lasten kehityksen.

Australian sosiaalityöntekijöiden yhdistys pyysi vuonna 2004 anteeksi perusteettomia huostaanottoja.

Alkuperäisväestön historiaa ryhdyttiin tuomaan uudella tavalla esiin 1990-luvulta lähtien.

Tuotettiin laajoja kansallisia selvityksiä. Lastenkodeissa ja valkoisissa perheissä kasvaneita alkuperäiskansojen jäseniä ja heidän biologisia sukulaisiaan alettiin kutsua ”varastetuiksi sukupolviksi”.

Avautui sovittelun aikakausi. Eri tahot pahoittelivat julkisesti vuosisataisia rasistisia käytäntöjään.

Australian sosiaalityöntekijöiden yhdistys pyysi vuonna 2004 anteeksi perusteettomia huostaanottoja.

Maan pääministeri esitti vuonna 2008 valtiovallan anteeksipyynnön ”varastetuille sukupolville” aiheutetusta syvästä kärsimyksestä.

Elokuussa 2021 Australian hallitus ilmoitti, että liittovaltio myöntää lapsuudessaan väärin perustein sijoitetuille alkuperäisväestöön kuuluville henkilöille kärsimyksistään 75 000 Australian dollarin eli vajaan 50 000 euron kertakorvauksen.

Syrjäytymisen mekanismeja ymmärretään

Sosiaalityön kentällä sovinnon eleet ovat virittäneet Greenin mukaan orastavaa muutosta.

– Osa valtaväestöön kuuluvista sosiaalityöntekijöistä opiskelee nykyisin maamme historiaa ja ymmärtää paremmin syrjäytymisen mekanismeja. Meillä alkaa olla myös aboriginaalitaustaisia työntekijöitä, jotka tuovat kentälle kokemusasiantuntijuuttaan, hän kertoo.

Green toimii akateemisen työnsä ohessa Australian sosiaalityöntekijöiden järjestössä (AASW) alkuperäiskansojen parissa tehtävän työn johtajana.

Greenin

Charles Sturtin yliopiston alkuperäiskansojen tutkimuksen professori Susan Green toimii myös Australian sosiaalityöntekijöiden järjestössä (AASW) alkuperäiskansojen parissa tehtävän työn johtajana. Kuva: Charles Stuart University

mielestä kolonialistinen katse kuitenkin määrittää sosiaalityön valtavirtaa edelleen. Historiatietoisuus on kaiken kaikkiaan vähäistä, tasavertaista dialogia yhteisöjen kanssa käydään niukasti, eivätkä käytetyt tukitoimet kasvata yhteisöjen voimavaroja.

Lasten sijoitukset kuuluvat yhä keinovalikoiman kärkeen.

– Australiassa kaikista sijoitetuista lapsista ehdoton enemmistö on edelleen alkuperäiskansojen jäseniä, vaikka väestöosuutemme jää kolmeen prosenttiin. Kaikkiaan alkuperäisväestön lapsista 83 prosentilla on ollut lastensuojelun asiakkuus, vaikka monet perheet suhtautuvat yhteistyöhön kielteisesti.

Sosiaalityön menetelmiä ja käytäntöjä pitäisi kehittää, jotta kulttuurieroja ei tulkittaisi laiminlyönneiksi.

– Alkuperäisväestön kodeissa ei ole yleensä paljonkaan tavaraa. Esimerkiksi kirjoja ei näy juurikaan. Lapset nukkuvat samassa sängyssä. Sukulaisia tulee ja menee. Lapset viettävät pitkiä aikoja isovanhempiensa tai muiden sukulaisten luona. Tällaisen tilanteen länsimaisen koulutuksen saanut ammattilainen kuvaa helposti epävakaaksi kasvuympäristöksi, josta puuttuvat turvalliset rutiinit.

Toisaalta perheiden köyhyys ja kolonialistisen järjestelmän tuottamat ylisukupolviset tragediat kirjataan päätöksiin toimimattomana vanhemmuutena.

– Kun sosiaalityöntekijä kohtaa ahtaassa asunnossa ylipainoiset, diabeteksesta ja verenpainetaudista sekä mielenterveysongelmista kärsivät työttömät ja vain auttavasti lukemaan oppineet vanhemmat vaihtuvine vieraineen, on ymmärrettävää, että hän uskoo lasten hyötyvän sijoituksesta. Nähdäkseni varoja pitäisi kuitenkin ohjata enemmän köyhyyden hoitoon, Green pohtii.

Hänen mielestään alkuperäisväestö hyötyisi esimerkiksi suurperheille sopivasta asuntorakentamisesta, kohdennetusta koulutuksesta ja yhteisöjen omista toiveista lähtevästä, kulttuurisensitiivisestä sosiaalityöstä.

Alkuperäisväestö opettajan rooliin

Kuluvan vuoden alussa Susan Greenille myönnettiin Indigenous Allied Health Australia ‑järjestön tunnustuspalkinto yhteisölähtöisen tutkimuksen ja sosiaalityön kehittämisestä Australian alkuperäisväestön parissa.

– Mikäli kyse on väkivallasta tai päihteistä eikä ongelmia pystytä ratkomaan perhettä tukemalla, lapsia olisi sijoitettava ensisijaisesti alkuperäisväestöön kuuluviin perheisiin. Muussa tapauksessa uusinnetaan traumoja ja syvennetään köyhyyden kierrettä, Green näkee.

Kaikista klaaneista löytyy hänen mukaansa toimivia perheitä, jotka ovat valmiita ottamaan lapsen vastaan. Alkuperäiskulttuureissa jokaisella lapsella on suvun piirissä monta ”äitiä” ja ”isää”.

Länsimainen perhemalli taas herättää alkuperäisväestössä yhä suurempaa vastarintaa.

– Länsimaisissa perheissä yhdelle tai kahdelle vanhemmalle kasautuu valtavasti vastuuta kasvatuksesta sekä tiedon ja viisauden välittämisestä. Materiaalinen hoiva korostuu, ja lapsille opetetaan ekologisesti kestämätöntä, luonnon hallitsemiseen perustuvaa elämäntapaa, Green kritisoi.

– Ympäristökysymyksissä alkuperäisväestö voisikin nousta opettajan rooliin, hän ehdottaa.

Aino Haavio

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *