Taistelu naisten lisääntymisoikeuksista on ollut Irlannissa pitkä ja katkera. Sosiaalityöntekijäjärjestö lähti mukaan kamppailuun vasta tänä keväänä.

 

Irlannissa on ollut erityisen tiukka abort­ti­lain­sää­däntö. Vuonna 1983 perus­tus­lakiin lisätyssä 8 §:ssä abort­ti­kieltoa tiuken­nettiin määrit­te­le­mällä synty­mät­tömän lapsen ja äidin elämä samanar­voi­siksi. Tämän pykälän nojalla abortti oli kielletty kaikissa tapauk­sissa, oli sitten kyse äidin elämästä, raiskauksen tuloksena synty­neestä raskau­desta, sikiön vakavasta epämuo­dos­tu­masta, insestin seurauk­sista.

Valtio puuttui lisään­ty­mi­soi­keuksiin vahvasti myös muutoin. Ehkäi­sy­vä­li­neiden käyttö oli kiellettyä 1970-luvun lopulle saakka, jolloin naimi­sissa olevat paris­kunnat saattoivat saada niitä lääkärin määräyk­sestä. Vasta vuonna 1985 ehkäi­sy­vä­lineet tulivat kaikkien täysi-ikäisten saata­ville.

Tämän vuoden touko­kuussa pidettiin kansa­nää­nestys, jossa 66 prosenttia irlan­ti­lai­sista kannatti perus­tuslain 8 §:n kumoa­mista. Äänes­tystä edelsi vuosien kamppailu, joka tiivistyi 2010-luvulla säännöl­lisiin miele­no­soi­tuksiin ja laaje­nevien yhtei­söjen kampan­jointiin.

Ammat­ti­liitot ja opiske­li­ja­jär­jestöt olivat aktii­visia, samoin monet ammat­ti­lais­ryhmät kuten lakimiehet, lääkärit, sairaan­hoi­tajat ja kätilöt. Yllättäen sosiaa­li­työn­te­kijät eivät olleet tässä kamppai­lussa etulin­jassa.

Naisvihaa vai uskontoa?

Sosiaa­lityön professori Maeve Foreman on kuumana kesäpäivänä vastassa Dublinin keskus­tassa sijait­sevan Trinity Collegen pääpor­tilla. Kuljemme turisteja kuhisevan pihan poikki opettajien talolle ja nousemme paljon nähneet portaat toisen kerroksen kahvilaan.

Viral­li­sesti Maeve Foreman on eläkkeellä, mutta hän ohjaa edelleen opiske­li­joita Trinity Colle­gessa. Hänellä on perspek­tiiviä valaista Irlannin naisten oikeus­tais­telua sosiaa­lityön näkökul­masta.

– Yhteis­kunnan suhtau­tu­minen raskaaksi tulleisiin naimat­tomiin tyttöihin ja naisiin on ollut tuomitseva. Samalla, kun elämää pidettiin pyhänä ja ehkäisy oli kielletty, rankaistiin aviot­tomia äitejä ja myös heidän lapsiaan, Maeve Foreman kertoo.

Irlan­nissa toimi nunnien ylläpi­tämiä Magdalena-pesuloita, joihin sijoi­tettiin ”langen­neita naisia”. Laitok­sissa saattoi olla myös rötös­te­leviä, flirt­tai­levia tai ”liian kauniita” tyttöjä. Joskus myös orpoja tyttöjä joutui aikuis­tuessaan orpoko­deista Magdalena-pesuloiden työvoi­maksi.

Naiset ja tytöt asuivat Magdalena-asunto­loissa ja työsken­te­livät ilmaisena työvoimana pesuloissa. He kohta­sivat fyysistä ja psyyk­kistä kaltoin­koh­telua. Viimeinen Magdalena-pesula suljettiin vasta vuona 1996.

– Ei kannata syyttää yksin nunnia. Koko yhteis­kunta oli osallisena tässä käytän­nössä. Perheet piilot­tivat häpeänsä – toisinaan myös insestin seuraukset – Magdalena-pesuloihin. Perheet ja monet valtion laitokset peset­tivät myös pyykkinsä näissä pesuloissa.

1984 Ann Lovett (15) kuoli synnytettyään yksin kirkkomaalla. Myös lapsi kuoli.

Oli myös nunnien ylläpi­tämiä äiti – lapsi-koteja, joissa saattoi odottaa synny­tystä ja synnyttää lapsen.

Näissä kodeissa synty­neitä aviot­tomia lapsia annettiin adoptioon ja myös myytiin ulkomaille. Toisinaan äidin tahdon vastai­sesti. Palkittu elokuva Philomena kertoo yhdestä tällai­sesta tapauk­sesta, jossa vuosien etsinnän jälkeen äiti saa tietää, että hänen poikansa oli adoptoitu Yhdys­val­toihin.

– Myös sosiaa­li­työn­te­kijät olivat osallisena sijoit­ta­malla naisia näihin koteihin, muistuttaa Maeve Foreman.

Kiertoteitä ja neuvokkuutta

Sosiaa­li­työn­te­kijät luonnol­li­sesti kohta­sivat naisia, jotka raskauden vuoksi tarvit­sivat apua joko elämän järjes­tä­miseen tai abortin saamiseen. Kädet olivat varsin sidotut.

Yksinäisen äidin oli lähes mahdo­tonta pitää lapsensa, jos oma perhe ei tukenut, sillä yhteis­kunnan talou­del­lista tukea yksin­huol­ta­jille ei ollut ennen vuotta 1976.

Maeve Foreman muistaa ajat, jolloin oli kiellettyä edes tarjota tietoa abortin mahdol­li­suu­desta ulkomailla.

– Saatoin kysyä asiak­kaalta, haluaisiko hän kupin teetä, ja poistuin sitä valmis­tamaan jättäen asiakkaan saata­ville kirjal­lista materi­aalia abortista.

– Jos asiakas halusi abortin ulkomailla, mutta hänellä ei ollut varaa matkustaa, saatoimme hakea avustusta pesukoneen ostoa varten.

– Se ei ollut hyvää sosiaa­li­työtä, Maeve Foreman huokaa.

– Tilanne muuttui, kun tuli HIV/AIDS. Ehkäi­sy­vä­lineet tulivat salli­tuiksi, kun niillä oli muu tarkoitus kuin ehkäisy, kertoo Maeve Foreman, joka työskenteli tuohon aikaan HIV/AIDS-klini­kalla.

– Oli tärkeää kertoa HIVin vaiku­tuk­sista sikiöön ja syntyvään lapseen. Ennen lääki­tyksen kehit­ty­mistä abortti oli usein suosi­teltava vaihtoehto. Kun lääkitys kehittyi, osattiin estää taudin siirty­minen sikiöön. Silloin oli tärkeää voida jakaa oikeaa tietoa raskaana olevalle potilaalle, jotta turhalta abortilta voitiin välttyä. Avoimuus ja lupa puhua helpot­tivat työtä.

Maeve Foreman kertoo samalla HIV/AIDS-klini­kalla työsken­nel­leestä nunnasta, joka antoi potilaille tietoa abortista ja auttoi ulkomaille saamaan abortin, jos se oli tarpeen.

– Aivan varmasti abortti oli vastoin hänen uskoaan ja vakau­mustaan, mutta hän toimi ammatil­li­sesti potilaan edun mukai­sesti. Hän oli hyvä sosiaa­li­työn­tekijä. Olen käyttänyt häntä esimerkkinä ammatil­li­sesta asenteesta myös opettaessani sosiaa­li­työtä.

Paljastukset ja ihmisten tarinat muokkaavat mielipiteitä

Magdalena-pesulat nousivat keskus­teluun 2011, kun dubli­ni­laisen pesulan takapi­halta löytyi 155 kuolleen lapsen jäännökset. Lukuisia todis­tajia tuli esille kertomaan pesuloiden elämästä.

Paljas­tukset jatkuivat, kun histo­rian­tutkija toi vuonna 2012 esille tietonsa liki 800 alle 3-vuotiaan lapsen jäännök­sistä Galwaystä entisen äiti – lapsi-kodin pihalta.

Vuonna 2013 päämi­nisteri Enda Kenny pyysi valtion puolesta anteeksi naisten ja lasten kaltoin­koh­telua. Vuonna 2015 perus­tettiin tutki­mus­ko­missio selvit­tämään asioita.

Abort­ti­kieltoon liittyen julki­suuteen nousi vuosien myötä yksit­täisiä kohtuut­tomina pidettyjä tapauksia, joissa abortti- ja ehkäi­sy­kielto, suvait­se­mat­tomuus ja salailu olivat aiheut­taneet trage­dioita.

– Yksit­täis­ta­paukset muokka­sivat ihmisten mieli­pi­teitä lisään­ty­mi­soi­keuksien suhteen enemmän kuin mikään muu, toteaa Maeve Foreman.

Muutos oli tapah­tu­massa. Tällä vuosi­tu­han­nella Irlanti on ollut edellä­kävijä liberaa­leissa asenteissa.

– Irlanti on ensim­mäinen valtio, joka hyväksyi kansa­nää­nes­tyksen tuloksena homoa­vio­liitot jo vuonna 2015. Myös suhtau­tu­minen trans­su­ku­puo­lisiin on liberaali, jokainen saa päättää sukupuo­lensa ilman lääkä­reitä, Foreman kertoo.

Maeve Foreman oli vaikut­ta­massa siihen, että Irlannin sosiaa­li­työn­te­ki­jäyh­distys otti kantaa ja kehotti äänes­tämään abort­ti­kiellon kumoa­mi­seksi. Tietä tasoitti myös hänen oppilaansa, sosiaa­li­työn­tekijä Kerry Cuskellyn aktivismi sosiaa­li­sessa mediassa.

– Sosiaa­li­työn­te­ki­jä­jär­jestö ei ole ollut ensim­mäisten joukossa puolus­ta­massa naisten lisään­ty­mi­soi­keuksia. Aikai­sempien kansa­nää­nes­tysten yhtey­dessä yhdistys vältti kannan­ottoa. Oli meiltä suuri saavutus saada kannanotto läpi tämän kevään yleis­ko­kouk­sessa, vain muutama viikko ennen kansa­nää­nes­tystä, Foreman kertoo.

Irish Association of Social Workers on pieni ammatil­linen yhdistys, jolla on noin 1 300 jäsentä. Tärkeä toimin­ta­muoto on jäsenten kiinnos­tuksen kohteiden pohjalta muodos­tetut toimin­ta­ryhmät. Ne ottavat kantaa, lobbaavat päättäjiä, ovat mukana julki­sessa keskus­te­lussa. Maeve Foreman on aktii­vinen maahan­muut­ta­jatyön ryhmässä, Kerry Cuskelly mielen­ter­veystyön ryhmässä.

Pieni punainen kana

Kerry Cuskelly oli heinäkuun alussa täydessä työn touhussa kansain­vä­li­sessä sosiaa­lityön konfe­rens­sissa. Hänellä on kuitenkin aikaa kertoa perus­ta­mastaan SocialWor­kers­4C­hoice-ryhmästä.

– Naisten historia ei ole valoisa Irlan­nissa. Naisena, sisarena, tyttären äitinä ja sosiaa­li­työn­te­kijänä aloin yhä enemmän kärsiä naisten kohtaa­masta epäoi­keu­den­mu­kai­suu­desta ja oikeuksien puutteesta. Vihaisuus kertyi vuosien mittaan ja lopulta oli aika toimia.

Kerry Cuskelly on omaksunut profes­so­riltaan Maeve Forema­nilta yhtei­söl­lisen sosiaa­lityön mallin, jota kannattaa käyttää kaikessa sosiaa­li­työssä.

– Olen onnel­li­sim­millani, kun saan aktivoida asiak­kaita ajamaan omaa asiaansa, tulemaan julki­suuteen, toimimaan ja vaikut­tamaan.

Tunsin, että sosiaalityöntekijöidenkin on lähdettävä mukaan.

Tällä kertaa kyse oli poikkeuk­sel­li­sesti kolle­goiden aktivoi­mi­sesta toimintaan.

– Aloitin julkisen alan ammat­ti­liiton kampan­jassa, jonka mottona oli ”naisten lisään­ty­mi­soi­keudet ovat työnte­kijän oikeuksia”. Kun yhä useammat ammat­ti­ryhmät alkoivat perustaa omia ryhmiään, tunsin, että sosiaa­li­työn­te­ki­jöi­denkin on lähdettävä mukaan.

– Usein kuulen kolle­gojen sanovan, että työ on kovin raskasta, eivätkä aika ja voimat riitä aktivismiin työtuntien jälkeen. Ei minul­lakaan ole aikaa, mutta olen hyvä suunnit­te­lemaan ajankäyt­töäni.

Kerry Cuskelly tuntee itsensä Pieni punainen kana -lasten­sadun kanaksi, joka on valmis työhön saavut­taakseen tavoit­teensa, vaikka ei saisikaan muita mukaan. Tällä kertaa oli onni, että muutkin innos­tuivat ja kaikki saavat nauttia työn tulok­sesta.

– Perustin sosiaa­liseen mediaan ryhmän SocalWorkers4Choice. Aluksi meitä oli koural­linen, mutta myöhemmin saimme perus­te­tuksi paikal­lisia toimin­ta­ryhmiä, jotka puolestaan tekivät yhteis­työtä muiden ammat­ti­laisten vastaavien ryhmien kanssa. Saimme tukea myös Pohjois-Irlan­nista, Uudesta Seelan­nista ja Yhdys­val­loista, Cuskelly kertoo.

Ryhmien tarkoi­tuksena oli vaikuttaa yleiseen mieli­pi­teeseen, jotta kansa­nää­nes­tyk­sessä perus­tuslain 8 §:n kumoa­minen onnis­tuisi. Samalla vaiku­tettiin sosiaa­li­työn­te­ki­jöiden mieli­pi­teisiin.

Ammatti velvoittaa

Maeve Foreman kertoo, että kannanotto kansa­nää­nes­tykseen syntyi yksit­täisten yhdis­tyksen jäsenten aloit­teesta yhdis­tyksen vuosi­ko­kouk­selle.

– Olimme hyvin tarkkoja siinä, mitä halusimme, sillä yhdis­tyk­sessä on montaa mieltä olevia ihmisiä. Sosiaa­li­työn­te­kijät kuvas­tavat irlan­ti­laista yhteis­kuntaa mieli­pi­teineen ja vakau­muk­sineen. Emme halunneet rajoittaa kenenkään oikeutta omaan mieli­pi­teeseen abortista.

– Teimme selväksi, ettemme äänestä siitä, onko abortti oikein vai ei. Perustava kysymys on siinä, että rekis­te­röitynä ammat­ti­laisena sosiaa­li­työn­tekijä ei saa antaa omien arvojensa ja asentei­densa vaikuttaa asiakas­työssä. Asiak­kaalla tulee olla oikeus tehdä omat ratkai­sunsa, sillä lopul­takin hänen tervey­destään ja elämästään on kysymys, Foreman tiivistää.

Kannanoton perus­te­luissa tuotiin esille ne haitat, joita asiakkaat ja heidän yhtei­sönsä ovat kokeneet abort­ti­lain­sää­dännön vuoksi.

– Hyvin toimeen­tu­levat ja perheensä tukemat naiset ja tytöt kykenevät matkus­tamaan ulkomaille saamaan laillisen abortin, mutta toisin on varat­tomien, alista­vassa suhteissa elävien, turva­paikkaa hakevien ja paperit­tomien sekä monien muiden kohdalla.

Äänes­tyk­sessä esitystä tuki 80 prosenttia kokouksen osanot­ta­jista.

Työ jatkuu

Vaikka abort­tioi­keutta koskevan kansa­nää­nes­tyksen tulos ei ollut edes tiukka, ovat vasta­voimat edelleen liikkeellä ja yrittävät hidastaa prosessia ja väljentää oikeuksia mahdol­li­simman vähän. Lakia laaditaan parhaillaan, ja Kerry Cuskellyn ryhmä pyrkii vaikut­tamaan lain sisältöön siten, että se on tarpeeksi kattava.

– Laissa on otettava huomioon ihmisten monen­laiset olosuhteet, jotta voidaan turvata esimer­kiksi väkival­tai­sessa ja alista­vassa suhteessa elävän naisen oikeudet, turva­pai­kan­ha­ki­joiden oikeudet ja sosiaa­lityön palvelut asiak­kaille. Tarvitaan myös suoja-alueet abort­tikli­ni­koiden ympärille, jotta niissä voidaan asioida yksityi­syyden kärsi­mättä, Cuskelly luettelee.

Kristiina Koski­luoma