Sosiaalityöntekijä Sanna Korhonen turhautui aikuissosiaalityön rutiineihin ja lähti etsimään hukassa olevaa työn ydintä.

 

Hyvää tar­koit­ta­via kysy­myk­siä ja vai­kea­sel­koi­sia lomak­keita. Heiteltyjä pelas­tus­ren­kaita, jotka jää­vät aivan liian kauas, apua tar­vit­se­vasta ihmi­sestä. Sosiaalityön arkea.

– Meillä ammat­ti­lai­silla on oma skeema, mitä sosi­aa­li­seen ole­mi­seen kuu­luu. Kysymme loput­to­masti kysy­myk­siä, joista kaikki eivät ole oleel­li­sia asiak­kaan näkö­kul­masta kat­sot­tuna, sosi­aa­li­työn­te­kijä Sanna Korhonen sanoo.

Puumalan kun­nassa työs­ken­te­levä Korhonen päätti jal­kau­tua ihmis­ten arkeen: koti­käyn­neille ja pop up ‑kah­vi­lan pitoon kun­nan vuo­kra­ta­lo­jen pihaan. Lettujen ja mak­ka­ran­pais­ton lomassa Korhonen jututti pai­kalle tul­leita ja keräsi ideoita talteen.

Ideoista muo­toil­tiin Erilaisuutta arkeen ‑kurssi, jonka kan­sa­lais­opisto innos­tui jär­jes­tä­mään. Kurssi oli avoin kai­kille kun­ta­lai­sille. Yksi osal­lis­tu­jista osasi tehdä kar­ja­lan­pii­ra­koita ja opetti sitä muille. Koulun pihan hylätty kas­vi­huone otet­tiin uudes­taan käyttöön.

– Aloimme kek­siä teke­mistä, josta ei ole kel­le­kään hait­taa, vaan jol­le­kin iloa, Korhonen summaa.

Aikuissosiaalityön asiak­kaat perus­ti­vat oman Puumala Klupin, joka alkoi suun­ni­tella ja tehdä asioita yhdessä. Tila avoi­melle koh­taa­mis­pai­kalle löy­tyi ensin kun­nan­ta­lolta ja myö­hem­min kun­nan kes­kus­rai­tin varrelta.

– Täällä kuka tahansa voi jär­jes­tää toi­min­taa, joka on kai­kille avointa. Kyse ei ole sos­sun suo­ja­teista, vaan kun­ta­lais­ten yhtei­sestä toi­min­nasta, Korhonen korostaa.

Meillä ammattilaisilla on oma skeema, mitä sosiaaliseen olemiseen kuuluu.

Pitkien etäi­syyk­sien maa­kun­nassa itses­tään ääntä pitä­mät­tö­mät asiak­kaat jää­vät hel­posti unoh­duk­siin. Jos ihmi­nen ei saa otetta omasta arjes­taan, ei hän vält­tä­mättä pysty läh­te­mään Puumalasta A‑klinikalle tai mui­den eri­tyis­pal­ve­lu­jen pii­riin Mikkeliin 75 kilo­met­rin päähän.

– Perusoikeudet eivät toteudu. On mer­kit­tä­vää, jos pys­tymme teke­mään lähi­työtä, josta on kon­kreet­tista apua.

Kykenemmekö auttamaan?

Sanna Korhosen mukaan sosi­aa­li­työn pitäisi löy­tää vah­vem­min oma tapansa tut­kia sosi­aa­li­sen ilmiöitä yhdessä asiak­kaan kanssa. Tähän pitäisi löy­tyä oikeat mene­tel­mät, väli­neet ja resurssit.

– Nyt puhu­taan hir­veästi osal­li­suu­desta. Sosiaalityössä pitäisi löy­tää mene­tel­miä, joilla asia­kas pys­tyy osal­lis­ta­maan työn­te­ki­jän ihmi­sen omien sosi­aa­lis­ten tilo­jen tut­ki­mi­seen, Korhonen linjaa.

– Ihminen ei vält­tä­mättä näe esi­mer­kiksi mie­len­ter­veyttä suu­rim­pana ongel­ma­naan. Erilaisilla lähes­ty­mis­ta­voilla kes­kus­te­luista nousee huip­pu­jut­tuja, joi­den varaan voi raken­taa jat­koa. Näihin asioi­hin ei päästä kiinni, jos vain kysy­tään val­miilla lomakkeilla.

Korhonen innos­tuu, kun hän pää­see ker­to­maan pape­rille piir­tä­mis­tään mal­leista. Niihin on kitey­tetty, mitä sosi­aa­li­työ voisi olla yksi­lö­ta­solla, yhtei­sössä ja raken­teel­li­sella tasolla. Hän puhuu enem­män ihmi­sistä ja kun­ta­lai­sista, kuin jon­kun ongel­man mukaan nime­tyistä asiak­kaista. Hän ei koh­dista kri­tiik­ki­ään itsensä ulko­puo­lelle, vaan sisäl­lyt­tää itsensä samaan ammat­ti­lais­ten jouk­koon, jota hän arvioi.

Me työntekijät emme muista eivätkä asiakkaat osaa vaatia, että työstä pitäisi syntyä myös tuloksia.

– Jos asia­kas ei toteuta mei­dän teke­määmme suun­ni­tel­maa, ajat­te­lemme, ettei hän osan­nut ja kyen­nyt. Mutta ajat­te­lem­meko, kyet­tiinkö me itse auttamaan?

Sosiaalityön koh­taa­mis­ti­lan­teissa ammat­ti­lai­nen istuu usein pöy­dän ja tie­to­ko­neen takana. Korhonen on koke­nut kon­kreet­ti­sen asiak­kaan vie­relle aset­tu­mi­sen hel­pot­ta­vana. Kun työn­te­kijä on fyy­si­sesti asiak­kaan rin­nalla, tunne samalla puo­lella ole­mi­sesta vahvistuu.

Erilaisuus yhteisön voimavarana

Halu tehdä sosi­aa­li­työtä oman­nä­köi­sesti on aja­nut Sanna Korhosta jo pit­kään. Aiemmin hän teki sosio­no­mina (AMK) sosi­aa­li­työn­te­ki­jän sijai­suuk­sia ja ehdotti, että veisi asiak­kaan nuo­tiolle kal­sean vas­taan­ot­to­huo­neen sijaan. Lupaa tähän ei irronnut.

Korhonen sisuun­tui ja päätti opis­kella sosi­aa­li­työn­te­ki­jäksi. Hän ajat­teli, että muo­dol­li­nen päte­vyys antaisi enem­män äänivaltaa.

– Ihmiset pyö­ri­vät hel­posti vuo­si­kausia sosi­aa­li­toi­men asiak­kaina. Hemmetti, mei­dän teh­tävä on saat­taa ihmi­siä eteen­päin toi­mi­maan oma­poh­jai­sesti, Korhonen kiihtyy.

Omapohjainen toi­minta tois­tuu Korhosen puheessa. Se tar­koit­taa, että ihmi­nen pys­tyy toi­mi­maan omassa yhtei­sös­sään koko ajan vähe­ne­vällä tuella. Se tar­koit­taa, että ihmi­nen pär­jää niissä asioissa, joissa hän haluaa itse pär­jätä siinä yhtei­sössä, jossa hän elää.

– Minut pysäytti palaute, että riit­tä­mät­tö­myys on kes­kei­nen koke­mus sosi­aa­li­työn asiak­kailla. Pitääkö asiak­kai­den todella yrit­tää riit­tää tai kel­vata työntekijälle?

Riittämättömyyden tunne nousee siitä, kun moni kokee yhteis­kun­nan ja yhtei­sön vaa­ti­van heiltä jotain muuta, kuin mihin omat kyvyt tai innos­tus kohdistuvat.

– Luterilainen työn ihan­nointi on pie­nessä kun­nassa hel­posti vah­vem­paa. Työstä tulee ihmi­sar­von mitta. Ihmiset kan­ta­vat aika pal­jon tur­haa taak­kaa sen sijaan, että yhteisö näkisi ihmi­set omalla taval­laan tär­keinä elin­voi­mai­sen yhtei­sön kannalta.

Korhosen mukaan sosi­aa­li­työn­te­kijä on avain­roo­lissa asiak­kaan arvon näky­väksi teke­mi­sessä. Viime kädessä arvos­tus mita­taan lähiyh­tei­sössä; siinä miten ihmi­nen koh­da­taan kun­nan asun­to­toi­mis­tossa, pan­kissa tai kau­pan kassalla.

Aloimme keksiä tekemistä, josta ei ole kellekään haittaa, vaan jollekin iloa.

– On tär­keää, että ihmi­set pää­se­vät mukaan toi­min­taan, josta saa arvos­tusta, Korhonen painottaa.

Arvostus voi nousta siitä, kun saa opet­taa toi­sille rii­si­pii­ra­koi­den lei­po­mista. Tai siitä, kun ker­too ideoita sosi­aa­li­työn­te­ki­jälle ja kokee aja­tuk­sil­laan ole­van mer­ki­tystä. Tai kun kun­nan­johto ymmär­tää sosi­aa­li­työn arvon, tukee sitä ja osoit­taa samalla arvos­tusta pal­ve­lua tar­vit­se­valle asiakkaalle.

Sosiaalityöstä innostuu

Yksilötyössä sosi­aa­li­työn­te­kijä kul­kee asiak­kaan rin­nalla. Yhteisötyössä hän on taus­talla toi­min­nan mah­dol­lis­taja. Rakenteellisessa sosi­aa­li­työssä ammat­ti­lai­sen pitäisi Korhosen mukaan olla etunenässä.

– Jos meillä on tie­toa pal­ve­lu­jär­jes­tel­mästä, sen puut­teista ja asiak­kaan ase­masta, on vakava vir­ka­virhe, jos emme lähde vai­kut­ta­maan raken­tei­siin, Korhonen sanoo.

Omien työ­ru­tii­nei­den arvioi­mi­sen ja uusien työ­ta­po­jen etsi­mi­nen oli mah­dol­lista vuo­den kes­tä­neen sosi­aa­li­työn kehit­tä­mis­hank­keen ansiosta.

Korhonen teki hank­keessa työtä 80 pro­sent­ti­sesti ja sen lisäksi yhden päi­vän vii­kossa vir­ka­työtä. Vastaavasti alu­een mie­len­ter­veys­vas­taa­no­to­ton sai­raan­hoi­taja työs­ken­teli hank­keessa 20 pro­sen­tin työ­ajalla. Ratkaisu tun­tui toimivalta.

– Oli hie­noa päästä teke­mään kehit­tä­mis­työtä perus­ta­son työn­te­ki­jöinä. Välillä ulko­puo­li­set kehit­tä­jät teke­vät innolla kai­ken­laista, kun taas perus­työn­te­ki­jät ovat tosi kuor­mit­tu­neita perus­työssä. Siinä tilan­teessa ei jaksa miet­tiä uusia kuvioita.

Korhonen sitee­raa Aulikki Kananojaa, joka on puhu­nut aivo­ki­rur­gien suh­teesta työssä koh­taa­miinsa ongel­miin. Ongelmat näh­dään mah­dol­li­suu­tena oppia uutta ja kehit­tää lääketiedettä.

– Meillä sosiaali­alalla huo­kail­laan, miten ihmis­ten ongel­mat mene­vät koko ajan vaa­ti­vim­miksi. Meidän pitäisi ottaa mal­lia aivo­ki­rur­gien asen­teesta ja nähdä tämä mah­dol­li­suu­tena kehit­tää sosi­aa­li­työtä yhdessä asiak­kai­den kanssa.

Hanna Moilanen