Sosiaalityöntekijä Sanna Korhonen turhautui aikuissosiaalityön rutiineihin ja lähti etsimään hukassa olevaa työn ydintä.

 

Hyvää tar­koit­ta­via kysy­myk­siä ja vai­kea­sel­koi­sia lomak­keita. Hei­tel­tyjä pelas­tus­ren­kaita, jotka jää­vät aivan liian kauas, apua tar­vit­se­vasta ihmi­sestä. Sosi­aa­li­työn arkea.

– Meillä ammat­ti­lai­silla on oma skeema, mitä sosi­aa­li­seen ole­mi­seen kuu­luu. Kysymme loput­to­masti kysy­myk­siä, joista kaikki eivät ole oleel­li­sia asiak­kaan näkö­kul­masta kat­sot­tuna, sosi­aa­li­työn­te­kijä Sanna Kor­ho­nen sanoo.

Puu­ma­lan kun­nassa työs­ken­te­levä Kor­ho­nen päätti jal­kau­tua ihmis­ten arkeen: koti­käyn­neille ja pop up ‑kah­vi­lan pitoon kun­nan vuo­kra­ta­lo­jen pihaan. Let­tu­jen ja mak­ka­ran­pais­ton lomassa Kor­ho­nen jututti pai­kalle tul­leita ja keräsi ideoita tal­teen.

Ideoista muo­toil­tiin Eri­lai­suutta arkeen ‑kurssi, jonka kan­sa­lais­opisto innos­tui jär­jes­tä­mään. Kurssi oli avoin kai­kille kun­ta­lai­sille. Yksi osal­lis­tu­jista osasi tehdä kar­ja­lan­pii­ra­koita ja opetti sitä muille. Kou­lun pihan hylätty kas­vi­huone otet­tiin uudes­taan käyt­töön.

– Aloimme kek­siä teke­mistä, josta ei ole kel­le­kään hait­taa, vaan jol­le­kin iloa, Kor­ho­nen sum­maa.

Aikuis­so­si­aa­li­työn asiak­kaat perus­ti­vat oman Puu­mala Klu­pin, joka alkoi suun­ni­tella ja tehdä asioita yhdessä. Tila avoi­melle koh­taa­mis­pai­kalle löy­tyi ensin kun­nan­ta­lolta ja myö­hem­min kun­nan kes­kus­rai­tin var­relta.

– Täällä kuka tahansa voi jär­jes­tää toi­min­taa, joka on kai­kille avointa. Kyse ei ole sos­sun suo­ja­teista, vaan kun­ta­lais­ten yhtei­sestä toi­min­nasta, Kor­ho­nen koros­taa.

Meillä ammattilaisilla on oma skeema, mitä sosiaaliseen olemiseen kuuluu.

Pit­kien etäi­syyk­sien maa­kun­nassa itses­tään ääntä pitä­mät­tö­mät asiak­kaat jää­vät hel­posti unoh­duk­siin. Jos ihmi­nen ei saa otetta omasta arjes­taan, ei hän vält­tä­mättä pysty läh­te­mään Puu­ma­lasta A‑klinikalle tai mui­den eri­tyis­pal­ve­lu­jen pii­riin Mik­ke­liin 75 kilo­met­rin pää­hän.

– Perus­oi­keu­det eivät toteudu. On mer­kit­tä­vää, jos pys­tymme teke­mään lähi­työtä, josta on kon­kreet­tista apua.

Kykenemmekö auttamaan?

Sanna Kor­ho­sen mukaan sosi­aa­li­työn pitäisi löy­tää vah­vem­min oma tapansa tut­kia sosi­aa­li­sen ilmiöitä yhdessä asiak­kaan kanssa. Tähän pitäisi löy­tyä oikeat mene­tel­mät, väli­neet ja resurs­sit.

– Nyt puhu­taan hir­veästi osal­li­suu­desta. Sosi­aa­li­työssä pitäisi löy­tää mene­tel­miä, joilla asia­kas pys­tyy osal­lis­ta­maan työn­te­ki­jän ihmi­sen omien sosi­aa­lis­ten tilo­jen tut­ki­mi­seen, Kor­ho­nen lin­jaa.

– Ihmi­nen ei vält­tä­mättä näe esi­mer­kiksi mie­len­ter­veyttä suu­rim­pana ongel­ma­naan. Eri­lai­silla lähes­ty­mis­ta­voilla kes­kus­te­luista nousee huip­pu­jut­tuja, joi­den varaan voi raken­taa jat­koa. Näi­hin asioi­hin ei päästä kiinni, jos vain kysy­tään val­miilla lomak­keilla.

Kor­ho­nen innos­tuu, kun hän pää­see ker­to­maan pape­rille piir­tä­mis­tään mal­leista. Nii­hin on kitey­tetty, mitä sosi­aa­li­työ voisi olla yksi­lö­ta­solla, yhtei­sössä ja raken­teel­li­sella tasolla. Hän puhuu enem­män ihmi­sistä ja kun­ta­lai­sista, kuin jon­kun ongel­man mukaan nime­tyistä asiak­kaista. Hän ei koh­dista kri­tiik­ki­ään itsensä ulko­puo­lelle, vaan sisäl­lyt­tää itsensä samaan ammat­ti­lais­ten jouk­koon, jota hän arvioi.

Me työntekijät emme muista eivätkä asiakkaat osaa vaatia, että työstä pitäisi syntyä myös tuloksia.

– Jos asia­kas ei toteuta mei­dän teke­määmme suun­ni­tel­maa, ajat­te­lemme, ettei hän osan­nut ja kyen­nyt. Mutta ajat­te­lem­meko, kyet­tiinkö me itse aut­ta­maan?

Sosi­aa­li­työn koh­taa­mis­ti­lan­teissa ammat­ti­lai­nen istuu usein pöy­dän ja tie­to­ko­neen takana. Kor­ho­nen on koke­nut kon­kreet­ti­sen asiak­kaan vie­relle aset­tu­mi­sen hel­pot­ta­vana. Kun työn­te­kijä on fyy­si­sesti asiak­kaan rin­nalla, tunne samalla puo­lella ole­mi­sesta vah­vis­tuu.

Erilaisuus yhteisön voimavarana

Halu tehdä sosi­aa­li­työtä oman­nä­köi­sesti on aja­nut Sanna Kor­hosta jo pit­kään. Aiem­min hän teki sosio­no­mina (AMK) sosi­aa­li­työn­te­ki­jän sijai­suuk­sia ja ehdotti, että veisi asiak­kaan nuo­tiolle kal­sean vas­taan­ot­to­huo­neen sijaan. Lupaa tähän ei irron­nut.

Kor­ho­nen sisuun­tui ja päätti opis­kella sosi­aa­li­työn­te­ki­jäksi. Hän ajat­teli, että muo­dol­li­nen päte­vyys antaisi enem­män ääni­val­taa.

– Ihmi­set pyö­ri­vät hel­posti vuo­si­kausia sosi­aa­li­toi­men asiak­kaina. Hem­metti, mei­dän teh­tävä on saat­taa ihmi­siä eteen­päin toi­mi­maan oma­poh­jai­sesti, Kor­ho­nen kiih­tyy.

Oma­poh­jai­nen toi­minta tois­tuu Kor­ho­sen puheessa. Se tar­koit­taa, että ihmi­nen pys­tyy toi­mi­maan omassa yhtei­sös­sään koko ajan vähe­ne­vällä tuella. Se tar­koit­taa, että ihmi­nen pär­jää niissä asioissa, joissa hän haluaa itse pär­jätä siinä yhtei­sössä, jossa hän elää.

– Minut pysäytti palaute, että riit­tä­mät­tö­myys on kes­kei­nen koke­mus sosi­aa­li­työn asiak­kailla. Pitääkö asiak­kai­den todella yrit­tää riit­tää tai kel­vata työn­te­ki­jälle?

Riit­tä­mät­tö­myy­den tunne nousee siitä, kun moni kokee yhteis­kun­nan ja yhtei­sön vaa­ti­van heiltä jotain muuta, kuin mihin omat kyvyt tai innos­tus koh­dis­tu­vat.

– Lute­ri­lai­nen työn ihan­nointi on pie­nessä kun­nassa hel­posti vah­vem­paa. Työstä tulee ihmi­sar­von mitta. Ihmi­set kan­ta­vat aika pal­jon tur­haa taak­kaa sen sijaan, että yhteisö näkisi ihmi­set omalla taval­laan tär­keinä elin­voi­mai­sen yhtei­sön kan­nalta.

Kor­ho­sen mukaan sosi­aa­li­työn­te­kijä on avain­roo­lissa asiak­kaan arvon näky­väksi teke­mi­sessä. Viime kädessä arvos­tus mita­taan lähiyh­tei­sössä; siinä miten ihmi­nen koh­da­taan kun­nan asun­to­toi­mis­tossa, pan­kissa tai kau­pan kas­salla.

Aloimme keksiä tekemistä, josta ei ole kellekään haittaa, vaan jollekin iloa.

– On tär­keää, että ihmi­set pää­se­vät mukaan toi­min­taan, josta saa arvos­tusta, Kor­ho­nen pai­not­taa.

Arvos­tus voi nousta siitä, kun saa opet­taa toi­sille rii­si­pii­ra­koi­den lei­po­mista. Tai siitä, kun ker­too ideoita sosi­aa­li­työn­te­ki­jälle ja kokee aja­tuk­sil­laan ole­van mer­ki­tystä. Tai kun kun­nan­johto ymmär­tää sosi­aa­li­työn arvon, tukee sitä ja osoit­taa samalla arvos­tusta pal­ve­lua tar­vit­se­valle asiak­kaalle.

Sosiaalityöstä innostuu

Yksi­lö­työssä sosi­aa­li­työn­te­kijä kul­kee asiak­kaan rin­nalla. Yhtei­sö­työssä hän on taus­talla toi­min­nan mah­dol­lis­taja. Raken­teel­li­sessa sosi­aa­li­työssä ammat­ti­lai­sen pitäisi Kor­ho­sen mukaan olla etu­ne­nässä.

– Jos meillä on tie­toa pal­ve­lu­jär­jes­tel­mästä, sen puut­teista ja asiak­kaan ase­masta, on vakava vir­ka­virhe, jos emme lähde vai­kut­ta­maan raken­tei­siin, Kor­ho­nen sanoo.

Omien työ­ru­tii­nei­den arvioi­mi­sen ja uusien työ­ta­po­jen etsi­mi­nen oli mah­dol­lista vuo­den kes­tä­neen sosi­aa­li­työn kehit­tä­mis­hank­keen ansiosta.

Kor­ho­nen teki hank­keessa työtä 80 pro­sent­ti­sesti ja sen lisäksi yhden päi­vän vii­kossa vir­ka­työtä. Vas­taa­vasti alu­een mie­len­ter­veys­vas­taa­no­to­ton sai­raan­hoi­taja työs­ken­teli hank­keessa 20 pro­sen­tin työ­ajalla. Rat­kaisu tun­tui toi­mi­valta.

– Oli hie­noa päästä teke­mään kehit­tä­mis­työtä perus­ta­son työn­te­ki­jöinä. Välillä ulko­puo­li­set kehit­tä­jät teke­vät innolla kai­ken­laista, kun taas perus­työn­te­ki­jät ovat tosi kuor­mit­tu­neita perus­työssä. Siinä tilan­teessa ei jaksa miet­tiä uusia kuvioita.

Kor­ho­nen sitee­raa Aulikki Kana­no­jaa, joka on puhu­nut aivo­ki­rur­gien suh­teesta työssä koh­taa­miinsa ongel­miin. Ongel­mat näh­dään mah­dol­li­suu­tena oppia uutta ja kehit­tää lää­ke­tie­dettä.

– Meillä sosi­aa­lia­lalla huo­kail­laan, miten ihmis­ten ongel­mat mene­vät koko ajan vaa­ti­vim­miksi. Mei­dän pitäisi ottaa mal­lia aivo­ki­rur­gien asen­teesta ja nähdä tämä mah­dol­li­suu­tena kehit­tää sosi­aa­li­työtä yhdessä asiak­kai­den kanssa.

Hanna Moi­la­nen