Sosiaa­li­työn­tekijä Sanna Korhonen turhautui aikuis­so­si­aa­lityön rutii­neihin ja lähti etsimään hukassa olevaa työn ydintä.

 

Hyvää tarkoit­tavia kysymyksiä ja vaikea­sel­koisia lomak­keita. Heiteltyjä pelas­tus­ren­kaita, jotka jäävät aivan liian kauas, apua tarvit­se­vasta ihmisestä. Sosiaa­lityön arkea.

– Meillä ammat­ti­lai­silla on oma skeema, mitä sosiaa­liseen olemiseen kuuluu. Kysymme loput­to­masti kysymyksiä, joista kaikki eivät ole oleel­lisia asiakkaan näkökul­masta katsottuna, sosiaa­li­työn­tekijä Sanna Korhonen sanoo.

Puumalan kunnassa työsken­televä Korhonen päätti jalkautua ihmisten arkeen: kotikäyn­neille ja pop up -kahvilan pitoon kunnan vuokra­ta­lojen pihaan. Lettujen ja makka­ran­paiston lomassa Korhonen jututti paikalle tulleita ja keräsi ideoita talteen.

Ideoista muotoiltiin Erilai­suutta arkeen -kurssi, jonka kansa­lais­opisto innostui järjes­tämään. Kurssi oli avoin kaikille kunta­lai­sille. Yksi osallis­tu­jista osasi tehdä karja­lan­pii­ra­koita ja opetti sitä muille. Koulun pihan hylätty kasvi­huone otettiin uudestaan käyttöön.

– Aloimme keksiä tekemistä, josta ei ole kellekään haittaa, vaan jollekin iloa, Korhonen summaa.

Aikuis­so­si­aa­lityön asiakkaat perus­tivat oman Puumala Klupin, joka alkoi suunni­tella ja tehdä asioita yhdessä. Tila avoimelle kohtaa­mis­pai­kalle löytyi ensin kunnan­ta­lolta ja myöhemmin kunnan keskus­raitin varrelta.

– Täällä kuka tahansa voi järjestää toimintaa, joka on kaikille avointa. Kyse ei ole sossun suoja­teista, vaan kunta­laisten yhtei­sestä toimin­nasta, Korhonen korostaa.

Meillä ammattilaisilla on oma skeema, mitä sosiaaliseen olemiseen kuuluu.

Pitkien etäisyyksien maakun­nassa itsestään ääntä pitämät­tömät asiakkaat jäävät helposti unohduksiin. Jos ihminen ei saa otetta omasta arjestaan, ei hän välttä­mättä pysty lähtemään Puuma­lasta A-klini­kalle tai muiden erityis­pal­ve­lujen piiriin Mikkeliin 75 kilometrin päähän.

– Perus­oi­keudet eivät toteudu. On merkit­tävää, jos pystymme tekemään lähityötä, josta on konkreet­tista apua.

Kykenemmekö auttamaan?

Sanna Korhosen mukaan sosiaa­lityön pitäisi löytää vahvemmin oma tapansa tutkia sosiaa­lisen ilmiöitä yhdessä asiakkaan kanssa. Tähän pitäisi löytyä oikeat menetelmät, välineet ja resurssit.

– Nyt puhutaan hirveästi osalli­suu­desta. Sosiaa­li­työssä pitäisi löytää menetelmiä, joilla asiakas pystyy osallis­tamaan työnte­kijän ihmisen omien sosiaa­listen tilojen tutki­miseen, Korhonen linjaa.

– Ihminen ei välttä­mättä näe esimer­kiksi mielen­ter­veyttä suurimpana ongel­manaan. Erilai­silla lähes­ty­mis­ta­voilla keskus­te­luista nousee huippu­juttuja, joiden varaan voi rakentaa jatkoa. Näihin asioihin ei päästä kiinni, jos vain kysytään valmiilla lomakkeilla.

Korhonen innostuu, kun hän pääsee kertomaan paperille piirtä­mistään malleista. Niihin on kitey­tetty, mitä sosiaa­lityö voisi olla yksilö­ta­solla, yhtei­sössä ja raken­teel­li­sella tasolla. Hän puhuu enemmän ihmisistä ja kunta­lai­sista, kuin jonkun ongelman mukaan nimetyistä asiak­kaista. Hän ei kohdista kritiik­kiään itsensä ulkopuo­lelle, vaan sisäl­lyttää itsensä samaan ammat­ti­laisten joukkoon, jota hän arvioi.

Me työntekijät emme muista eivätkä asiakkaat osaa vaatia, että työstä pitäisi syntyä myös tuloksia.

– Jos asiakas ei toteuta meidän tekemäämme suunni­telmaa, ajatte­lemme, ettei hän osannut ja kyennyt. Mutta ajatte­lemmeko, kyettiinkö me itse auttamaan?

Sosiaa­lityön kohtaa­mis­ti­lan­teissa ammat­ti­lainen istuu usein pöydän ja tieto­koneen takana. Korhonen on kokenut konkreet­tisen asiakkaan vierelle asettu­misen helpot­tavana. Kun työntekijä on fyysi­sesti asiakkaan rinnalla, tunne samalla puolella olemi­sesta vahvistuu.

Erilaisuus yhteisön voimavarana

Halu tehdä sosiaa­li­työtä omannä­köi­sesti on ajanut Sanna Korhosta jo pitkään. Aiemmin hän teki sosio­nomina (AMK) sosiaa­li­työn­te­kijän sijai­suuksia ja ehdotti, että veisi asiakkaan nuotiolle kalsean vastaan­ot­to­huoneen sijaan. Lupaa tähän ei irronnut.

Korhonen sisuuntui ja päätti opiskella sosiaa­li­työn­te­ki­jäksi. Hän ajatteli, että muodol­linen pätevyys antaisi enemmän äänivaltaa.

– Ihmiset pyörivät helposti vuosi­kausia sosiaa­li­toimen asiak­kaina. Hemmetti, meidän tehtävä on saattaa ihmisiä eteenpäin toimimaan omapoh­jai­sesti, Korhonen kiihtyy.

Omapoh­jainen toiminta toistuu Korhosen puheessa. Se tarkoittaa, että ihminen pystyy toimimaan omassa yhtei­sössään koko ajan vähene­vällä tuella. Se tarkoittaa, että ihminen pärjää niissä asioissa, joissa hän haluaa itse pärjätä siinä yhtei­sössä, jossa hän elää.

– Minut pysäytti palaute, että riittä­mät­tömyys on keskeinen kokemus sosiaa­lityön asiak­kailla. Pitääkö asiak­kaiden todella yrittää riittää tai kelvata työntekijälle?

Riittä­mät­tö­myyden tunne nousee siitä, kun moni kokee yhteis­kunnan ja yhteisön vaativan heiltä jotain muuta, kuin mihin omat kyvyt tai innostus kohdistuvat.

– Luteri­lainen työn ihannointi on pienessä kunnassa helposti vahvempaa. Työstä tulee ihmisarvon mitta. Ihmiset kantavat aika paljon turhaa taakkaa sen sijaan, että yhteisö näkisi ihmiset omalla tavallaan tärkeinä elinvoi­maisen yhteisön kannalta.

Korhosen mukaan sosiaa­li­työn­tekijä on avain­roo­lissa asiakkaan arvon näkyväksi tekemi­sessä. Viime kädessä arvostus mitataan lähiyh­tei­sössä; siinä miten ihminen kohdataan kunnan asunto­toi­mis­tossa, pankissa tai kaupan kassalla.

Aloimme keksiä tekemistä, josta ei ole kellekään haittaa, vaan jollekin iloa.

– On tärkeää, että ihmiset pääsevät mukaan toimintaan, josta saa arvos­tusta, Korhonen painottaa.

Arvostus voi nousta siitä, kun saa opettaa toisille riisi­pii­ra­koiden leipo­mista. Tai siitä, kun kertoo ideoita sosiaa­li­työn­te­ki­jälle ja kokee ajatuk­sillaan olevan merki­tystä. Tai kun kunnan­johto ymmärtää sosiaa­lityön arvon, tukee sitä ja osoittaa samalla arvos­tusta palvelua tarvit­se­valle asiakkaalle.

Sosiaa­li­työstä innostuu

Yksilö­työssä sosiaa­li­työn­tekijä kulkee asiakkaan rinnalla. Yhtei­sö­työssä hän on taustalla toiminnan mahdol­listaja. Raken­teel­li­sessa sosiaa­li­työssä ammat­ti­laisen pitäisi Korhosen mukaan olla etunenässä.

– Jos meillä on tietoa palve­lu­jär­jes­tel­mästä, sen puutteista ja asiakkaan asemasta, on vakava virka­virhe, jos emme lähde vaikut­tamaan raken­teisiin, Korhonen sanoo.

Omien työru­tii­neiden arvioi­misen ja uusien työta­pojen etsiminen oli mahdol­lista vuoden kestäneen sosiaa­lityön kehit­tä­mis­hankkeen ansiosta.

Korhonen teki hankkeessa työtä 80 prosent­ti­sesti ja sen lisäksi yhden päivän viikossa virka­työtä. Vastaa­vasti alueen mielen­ter­veys­vas­taa­no­toton sairaan­hoitaja työskenteli hankkeessa 20 prosentin työajalla. Ratkaisu tuntui toimivalta.

– Oli hienoa päästä tekemään kehit­tä­mis­työtä perus­tason työnte­ki­jöinä. Välillä ulkopuo­liset kehit­täjät tekevät innolla kaiken­laista, kun taas perus­työn­te­kijät ovat tosi kuormit­tu­neita perus­työssä. Siinä tilan­teessa ei jaksa miettiä uusia kuvioita.

Korhonen siteeraa Aulikki Kananojaa, joka on puhunut aivoki­rurgien suhteesta työssä kohtaa­miinsa ongelmiin. Ongelmat nähdään mahdol­li­suutena oppia uutta ja kehittää lääketiedettä.

– Meillä sosiaa­lia­lalla huokaillaan, miten ihmisten ongelmat menevät koko ajan vaati­vim­miksi. Meidän pitäisi ottaa mallia aivoki­rurgien asenteesta ja nähdä tämä mahdol­li­suutena kehittää sosiaa­li­työtä yhdessä asiak­kaiden kanssa.

Hanna Moilanen