Me emme olisi ihmisiä ilman muita ihmisiä. Riippumattomuus on kupla ja monimutkaisten riippuvuusprosessien tuottama illuusio.

 

Elämme yhteis­kun­nassa, jonka kes­kei­seksi ihmis­nä­ke­myk­seksi ja ‑arvoksi on koro­tettu yksi­lön riip­pu­mat­to­muus ja valin­nan­va­paus. Ihminen on oman onnensa seppä, julis­te­taan ja osoi­te­taan syyt­tä­vällä sor­mella niitä, jotka eivät kykene sel­viä­mään ilman yhteis­kun­nan ja mui­den ihmis­ten tukea.

Tampereen yli­opis­ton media­kult­tuu­rin pro­fes­sori Mikko Lehtonen kri­ti­koi Maa-ilma ‑kir­jas­saan (Vastapaino 2014) indi­vi­dua­lis­tista ihmis­kä­si­tystä ja näkee siinä suu­ren ongel­man. Mitä moni­mut­kai­sempi yhteis­kunta on, sitä riip­pu­vai­sem­pia me olemme muista ihmi­sistä. Hän kut­suu tätä indi­vi­dua­lis­min paradoksiksi.

− Koko yhteis­kun­tamme perus­tuu mut­kik­kai­den riip­pu­vuus­suh­tei­den ver­kos­toille. Silti meille luu­lo­tel­laan, että olemme muka riip­pu­mat­to­mia – mitä me emme todel­la­kaan ole.

Lehtonen ker­too esi­mer­kin: kun ihmi­nen hakee vii­den euron pit­san ja naut­tii sen hyvin läm­mi­te­tyssä kodis­saan, joi­den eteen hän ei ole itse teh­nyt mitään, hän voi kuvi­tella ole­vansa täy­sin riip­pu­ma­ton. Mutta pitsa ja läm­min koti eivät olisi mah­dol­li­sia ilman toi­sia ihmisiä.
− Me aktii­vi­sesti unoh­damme riip­pu­vuu­temme, sillä näemme vain lop­pu­tu­lok­sen, emme pro­ses­sia, jonka tulok­sena näemme riippumattomuuden.

Yhteiskuntamme perustuu mutkikkaiden riippuvuussuhteiden verkostoille.

Lehtonen muis­tut­taa, että riip­pu­vuus toi­sista ihmi­sistä ei ole vain yhteis­kun­nal­li­nen tila, vaan myös laji­tyy­pil­li­nen seikka. Periaatteessa jokai­sella ihmi­sellä on syn­tyes­sään ne poten­ti­aa­lit omak­sua asiat, jotka teke­vät ihmi­sestä ihmi­sen, eli kyky liik­kua kah­della jalalla ja kyky puhua. Mutta nämä poten­ti­aa­lit eivät toteudu eikä ihmi­sestä tule kult­tuu­ri­sesti ihmi­nen ilman, että on teke­mi­sissä mui­den ihmis­ten kanssa.

− Individualistisen ihmis­ku­van ja riip­pu­mat­to­muus­ta­ri­nan suuri ongelma on, että me unoh­damme, mikä ihmi­nen bio­lo­gis-kult­tuu­ri­sena yhdis­tel­mänä on, Lehtonen lisää.

Meistä minä

Onko myös poh­jois­mai­sen hyvin­voin­tiyh­teis­kun­tamme idea para­doksi? Toisaalta meillä on vahva indi­vi­dua­lis­ti­nen ihmis­nä­ke­mys ja koros­tamme yksi­lön­va­pautta samalla, kun yhteis­kun­tamme kes­kei­set tavoit­teet ovat yhteis­vas­tuul­li­suus ja peri­aate, että ketään ei jätetä yksin.

Lehtonen muis­tut­taa, että poh­jois­mai­set yhteis­kun­nat eivät aina ole olleet indi­vi­dua­lis­ti­sia, sillä niissä on jou­duttu osit­tain myös anka­rien luon­no­no­lo­jen ja väes­tön vähyy­den­ta­kia nojaa­maan yhteistoimintaan.
− Suomalaiselle yhteis­kun­nalle on omi­naista tietty talon­poi­kai­nen käy­tän­nöl­li­syys, joka edel­lyt­tää monia yhtei­syy­den muotoja.

Lehtosen mukaan ennen Suomen itse­näis­ty­mistä sekä koko hyvin­voin­ti­val­tion raken­ta­mi­sen ajan viime vuo­si­tu­han­nen lop­puun asti kes­kei­nen suo­ma­lai­sen kult­tuu­rin pro­no­mini oli ”me”. Kaikkia asioita pei­lat­tiin “mei­dän” kautta, kuten vaik­kapa suu­rissa suo­ma­lai­sissa ker­to­muk­sissa Täällä Pohjantähden alla tai Tuntematon soti­las. Mutta vii­meis­ten 25 vuo­den aikana pro­no­mini on vaihtunut.

Nyt se on ”minä”. Lehtonen ker­too, että tämä kon­kre­ti­soi­tui hänelle vuo­den 2000 lute­ri­lai­sen kir­kon seu­ra­kun­ta­vaa­leissa, joi­den tun­nus oli ”Sinä olet tärkeä”.

− Silloin ajat­te­lin, että on tapah­tu­nut mer­kit­tävä mur­ros, kun yhteis­vas­tuusta saar­nan­nut kirk­ko­kin vaih­toi pronominia.

Lehtosen mie­lestä on tapah­tu­nut siir­tymä sii­nä­kin, että kun hyvin­voin­ti­val­tiossa ihmi­siä puhu­tel­tiin ensi­si­jai­sesti kan­sa­lai­sina, nyt heitä puhu­tel­laan ensi­si­jai­sesti kuluttajina.

Kansalainen ottaa huomioon muutkin ihmiset ja yrittää toimia järkevästi muistaen, että hänen oma etunsa on kiinni siitä, kuinka kokonaisuudelle käy.


Kansalainen muis­taa men­nei­syy­den ja kat­soo tule­vai­suu­teen. Kuluttajan pro­no­mini taas on ”minä” ja aika­muoto ”nyt”.

− Vaikka meitä puhu­tel­laan kulut­ta­jina, meiltä odo­te­taan samalla, että meillä säi­lyi­si­vät kan­sa­lai­sen hyveet. Me olemme asiak­kaita myös suh­teessa val­tioon, Lehtonen muistuttaa.

Nyt media­jul­ki­suu­dessa raken­ne­taan Lehtosen mukaan sel­laista ”meitä”, joka on kes­ki­luok­kai­nen, eteen­päin suun­tau­tuva, vas­tuul­li­nen kan­sa­lai­nen ja tie­toi­nen kulut­taja. Kaikkia ilmiöitä tar­kas­tel­laan val­ta­me­diassa tämän euroop­pa­lai­sen kes­ki­luok­kai­sen ”mei­dän” kautta. Kun mediassa puhu­taan esi­mer­kiksi hei­kom­pio­sai­sista tai maa­han­muut­ta­jista, hyvin har­voin tapah­tuu, että he itse pää­si­si­vät ääneen.

− Erään näke­myk­sen mukaa ”me” on maa­il­man vaa­ral­li­sin pro­no­mini, koska usein se raken­tuu sitä kautta, että vain jot­kut kuu­lu­vat ”mei­hin”. Miten voi­simme tuot­taa mukaan otta­vaa ja kaik­kia sisäl­lyt­tä­vää ”meitä”?

Luottamus heikkenee

Vaatii suurta luot­ta­musta olla päi­vit­täin teke­mi­sissä mui­den ihmis­ten kanssa ja olla heistä riip­pu­vai­sia: kun nousemme len­to­ko­nee­seen, mei­dän on luo­tet­tava, että koneen kap­teeni ei ohjaa konetta päin vuo­ren rin­nettä. Erään tut­ki­muk­sen mukaan sel­lai­sissa yhteis­kun­nissa, joissa sosi­aa­li­set erot ovat pie­niä ja joissa on vähän kor­rup­tiota, luot­ta­mus on poik­keuk­sel­li­sen kor­kealla. Pohjoismaissa luot­ta­mus on Lehtosen mukaan suuri, sillä meillä ei ole perus­ta­vaa koke­musta, että kaikki perus­tuu hui­jauk­seen ja epäoikeudenmukaisuuteen.

Nyt elämme Lehtosen mukaan polaa­ris­tu­mi­sen aikaa, johon voi liit­tyä muun muassa yhteis­kun­nan luot­ta­mus­pää­oman heikentyminen.
− Tästä on esi­merk­kinä se, kuinka suh­teemme asian­tun­ti­joi­hin on muut­tu­massa. Aikaisemmin nou­da­timme tun­nol­li­sesti Pekka Puskan ohjeita ter­veel­li­sestä ravin­nosta. Nyt kiel­täy­dymme syö­mästä koles­te­ro­li­lääk­keitä, koska joku toi­nen asian­tun­tija sanoo, että niistä onkin enem­män hait­taa. Meistä on tul­lut näke­mys­ten ja asian­tun­ti­juu­den kulut­ta­jia ja shoppailijoita.

Jos perin­tei­set luot­ta­mus­nä­ke­myk­set rapau­tu­vat, se voi Lehtosen mukaan vai­kut­taa sosi­aa­li­seen kohee­sioon ja sii­hen, kuinka yhteis­kunta pysyy yli­pää­tään kasassa. Tutkimusten mukaan Suomessa on edel­leen kor­kea luot­ta­mus­pää­oma kan­sain­vä­li­sessä ver­tai­lussa, mutta on jo merk­kejä siitä, että se on laskemassa.
− Kun laa­jasti puhu­taan, että sosi­aa­li­set erot, tuloe­rot ja ikä­pol­vien väli­set näke­my­se­rot kas­va­vat ja yhteis­kunta on jakau­tu­massa, minua kiin­nos­taa, tuot­taako täl­lai­nen polaa­ris­tu­mis­puhe itses­sään polaaristumista.

Talous on jumala

Taloudesta, kult­tuu­rista ja poli­tii­kasta puhu­taan irral­li­sina käsit­teinä, vaikka nekin ovat riip­pu­vai­sia toi­nen toi­sis­taan. Talous on nos­tettu kui­ten­kin kai­ken ylä­puo­lelle uudeksi, kai­kesta muusta riip­pu­mat­to­maksi juma­laksi. Lehtosen mukaan taloutta ei aja­teltu poli­tii­kasta eril­li­senä ennen län­si­maista moder­nia yhteiskuntaa.

Feodaalisessa yhteis­kun­nassa sillä, jolla oli poliit­ti­nen valta, oli myös talou­del­li­nen ja päin­vas­toin. Nyt koko län­si­mai­nen demo­kra­tia perus­tuu sille, että meillä ei ole talou­del­lista demo­kra­tiaa, vaan muo­dol­li­nen poliit­ti­nen demokratia.

Minua kiinnostaa, tuottaako polaaristumispuhe itsessään polaaristumista.

− Mutta missä koh­taa on onnis­tuttu tuot­ta­maan puheilla ja teoilla se, että jos talou­della menee hyvin, ihmi­sel­lä­kin menee hyvin? Taloudellisen vaih­don pii­riin siir­re­tään asioita, jotka aiem­min ovat kuu­lu­neet vas­tik­keet­to­maan kans­sa­käy­mi­seen. Talous hal­lit­see kaik­kea. Tällä het­kellä suo­ma­lai­nen yhteis­kun­ta­po­li­tiikka raken­tuu yhdelle peri­aat­teelle. Se on se, että mei­dän täy­tyy lisätä jous­toa työ­mark­ki­noilla, jotta sai­simme ulko­mai­sia sijoituksia.

− Niillä rat­ko­taan ehkä suo­ma­lais­yri­tys­ten kan­nat­ta­vuuson­gel­mia, mutta siitä on vielä pitkä matka ihmis­ten arkis­ten ongel­mien ratkomiseen.
Mikko Lehtosen mie­lestä poli­tii­kan val­taa on luo­vu­tettu talou­delle. Apurista on tul­lut pääl­le­päs­märi, ja poli­tiikka on lähinnä talou­del­lis­ten vält­tä­mät­tö­myyk­sien hallinnointia.

− Politiikan − aito­jen valin­to­jen − palaut­ta­mista poli­tiik­kaan on toi­vottu jo kauan. Olisiko nyt sen aika?

Iita Kettunen