Me emme olisi ihmisiä ilman muita ihmisiä. Riippu­mat­tomuus on kupla ja monimut­kaisten riippu­vuus­pro­sessien tuottama illuusio.

 

Elämme yhteis­kun­nassa, jonka keskei­seksi ihmis­nä­ke­myk­seksi ja -arvoksi on korotettu yksilön riippu­mat­tomuus ja valin­nan­vapaus. Ihminen on oman onnensa seppä, julis­tetaan ja osoitetaan syyttä­vällä sormella niitä, jotka eivät kykene selviämään ilman yhteis­kunnan ja muiden ihmisten tukea.

Tampereen yliopiston media­kult­tuurin professori Mikko Lehtonen kritikoi Maa-ilma -kirjassaan (Vasta­paino 2014) indivi­dua­lis­tista ihmis­kä­si­tystä ja näkee siinä suuren ongelman. Mitä monimut­kai­sempi yhteis­kunta on, sitä riippu­vai­sempia me olemme muista ihmisistä. Hän kutsuu tätä indivi­dua­lismin paradok­siksi.

− Koko yhteis­kun­tamme perustuu mutkik­kaiden riippu­vuus­suh­teiden verkos­toille. Silti meille luulo­tellaan, että olemme muka riippu­mat­tomia – mitä me emme todel­lakaan ole.

Lehtonen kertoo esimerkin: kun ihminen hakee viiden euron pitsan ja nauttii sen hyvin lämmi­te­tyssä kodissaan, joiden eteen hän ei ole itse tehnyt mitään, hän voi kuvitella olevansa täysin riippu­maton. Mutta pitsa ja lämmin koti eivät olisi mahdol­lisia ilman toisia ihmisiä.
− Me aktii­vi­sesti unohdamme riippu­vuu­temme, sillä näemme vain loppu­tu­loksen, emme prosessia, jonka tuloksena näemme riippu­mat­to­muuden.

Yhteiskuntamme perustuu mutkikkaiden riippuvuussuhteiden verkostoille.

Lehtonen muistuttaa, että riippuvuus toisista ihmisistä ei ole vain yhteis­kun­nal­linen tila, vaan myös lajityy­pil­linen seikka. Periaat­teessa jokai­sella ihmisellä on syntyessään ne poten­ti­aalit omaksua asiat, jotka tekevät ihmisestä ihmisen, eli kyky liikkua kahdella jalalla ja kyky puhua. Mutta nämä poten­ti­aalit eivät toteudu eikä ihmisestä tule kulttuu­ri­sesti ihminen ilman, että on tekemi­sissä muiden ihmisten kanssa.

− Indivi­dua­lis­tisen ihmis­kuvan ja riippu­mat­to­muus­ta­rinan suuri ongelma on, että me unohdamme, mikä ihminen biologis-kulttuu­risena yhdis­telmänä on, Lehtonen lisää.

Meistä minä

Onko myös pohjois­maisen hyvin­voin­tiyh­teis­kun­tamme idea paradoksi? Toisaalta meillä on vahva indivi­dua­lis­tinen ihmis­nä­kemys ja koros­tamme yksilön­va­pautta samalla, kun yhteis­kun­tamme keskeiset tavoitteet ovat yhteis­vas­tuul­lisuus ja periaate, että ketään ei jätetä yksin.

Lehtonen muistuttaa, että pohjois­maiset yhteis­kunnat eivät aina ole olleet indivi­dua­lis­tisia, sillä niissä on jouduttu osittain myös ankarien luonno­no­lojen ja väestön vähyy­den­takia nojaamaan yhteis­toi­mintaan.
− Suoma­lai­selle yhteis­kun­nalle on ominaista tietty talon­poi­kainen käytän­nöl­lisyys, joka edellyttää monia yhtei­syyden muotoja.

Lehtosen mukaan ennen Suomen itsenäis­ty­mistä sekä koko hyvin­voin­ti­valtion raken­ta­misen ajan viime vuosi­tu­hannen loppuun asti keskeinen suoma­laisen kulttuurin pronomini oli ”me”. Kaikkia asioita peilattiin “meidän” kautta, kuten vaikkapa suurissa suoma­lai­sissa kerto­muk­sissa Täällä Pohjan­tähden alla tai Tunte­maton sotilas. Mutta viimeisten 25 vuoden aikana pronomini on vaihtunut.

Nyt se on ”minä”. Lehtonen kertoo, että tämä konkre­ti­soitui hänelle vuoden 2000 luteri­laisen kirkon seura­kun­ta­vaa­leissa, joiden tunnus oli ”Sinä olet tärkeä”.

− Silloin ajattelin, että on tapah­tunut merkittävä murros, kun yhteis­vas­tuusta saarnannut kirkkokin vaihtoi prono­minia.

Lehtosen mielestä on tapah­tunut siirtymä siinäkin, että kun hyvin­voin­ti­val­tiossa ihmisiä puhuteltiin ensisi­jai­sesti kansa­laisina, nyt heitä puhutellaan ensisi­jai­sesti kulut­tajina.

Kansalainen ottaa huomioon muutkin ihmiset ja yrittää toimia järkevästi muistaen, että hänen oma etunsa on kiinni siitä, kuinka kokonaisuudelle käy.


Kansa­lainen muistaa mennei­syyden ja katsoo tulevai­suuteen. Kulut­tajan pronomini taas on ”minä” ja aikamuoto ”nyt”.

− Vaikka meitä puhutellaan kulut­tajina, meiltä odotetaan samalla, että meillä säilyi­sivät kansa­laisen hyveet. Me olemme asiak­kaita myös suhteessa valtioon, Lehtonen muistuttaa.

Nyt media­jul­ki­suu­dessa raken­netaan Lehtosen mukaan sellaista ”meitä”, joka on keski­luok­kainen, eteenpäin suuntautuva, vastuul­linen kansa­lainen ja tietoinen kuluttaja. Kaikkia ilmiöitä tarkas­tellaan valta­me­diassa tämän euroop­pa­laisen keski­luok­kaisen ”meidän” kautta. Kun mediassa puhutaan esimer­kiksi heikom­pio­sai­sista tai maahan­muut­ta­jista, hyvin harvoin tapahtuu, että he itse pääsi­sivät ääneen.

− Erään näkemyksen mukaa ”me” on maailman vaaral­lisin pronomini, koska usein se rakentuu sitä kautta, että vain jotkut kuuluvat ”meihin”. Miten voisimme tuottaa mukaan ottavaa ja kaikkia sisäl­lyt­tävää ”meitä”?

Luottamus heikkenee

Vaatii suurta luotta­musta olla päivittäin tekemi­sissä muiden ihmisten kanssa ja olla heistä riippu­vaisia: kun nousemme lento­ko­neeseen, meidän on luotettava, että koneen kapteeni ei ohjaa konetta päin vuoren rinnettä. Erään tutki­muksen mukaan sellai­sissa yhteis­kun­nissa, joissa sosiaa­liset erot ovat pieniä ja joissa on vähän korrup­tiota, luottamus on poikkeuk­sel­lisen korkealla. Pohjois­maissa luottamus on Lehtosen mukaan suuri, sillä meillä ei ole perus­tavaa kokemusta, että kaikki perustuu huijaukseen ja epäoi­keu­den­mu­kai­suuteen.

Nyt elämme Lehtosen mukaan polaa­ris­tu­misen aikaa, johon voi liittyä muun muassa yhteis­kunnan luotta­mus­pääoman heiken­ty­minen.
− Tästä on esimerkkinä se, kuinka suhteemme asian­tun­ti­joihin on muuttu­massa. Aikai­semmin nouda­timme tunnol­li­sesti Pekka Puskan ohjeita terveel­li­sestä ravin­nosta. Nyt kieltäy­dymme syömästä koles­te­ro­li­lääk­keitä, koska joku toinen asian­tuntija sanoo, että niistä onkin enemmän haittaa. Meistä on tullut näkemysten ja asian­tun­ti­juuden kulut­tajia ja shoppai­li­joita.

Jos perin­teiset luotta­mus­nä­ke­mykset rapau­tuvat, se voi Lehtosen mukaan vaikuttaa sosiaa­liseen kohee­sioon ja siihen, kuinka yhteis­kunta pysyy ylipäätään kasassa. Tutki­musten mukaan Suomessa on edelleen korkea luotta­mus­pääoma kansain­vä­li­sessä vertai­lussa, mutta on jo merkkejä siitä, että se on laske­massa.
− Kun laajasti puhutaan, että sosiaa­liset erot, tuloerot ja ikäpolvien väliset näkemy­serot kasvavat ja yhteis­kunta on jakau­tu­massa, minua kiinnostaa, tuottaako tällainen polaa­ris­tu­mispuhe itsessään polaa­ris­tu­mista.

Talous on jumala

Talou­desta, kulttuu­rista ja politii­kasta puhutaan irral­lisina käsit­teinä, vaikka nekin ovat riippu­vaisia toinen toisistaan. Talous on nostettu kuitenkin kaiken yläpuo­lelle uudeksi, kaikesta muusta riippu­mat­to­maksi jumalaksi. Lehtosen mukaan taloutta ei ajateltu politii­kasta erillisenä ennen länsi­maista modernia yhteis­kuntaa.

Feodaa­li­sessa yhteis­kun­nassa sillä, jolla oli poliit­tinen valta, oli myös talou­del­linen ja päinvastoin. Nyt koko länsi­mainen demokratia perustuu sille, että meillä ei ole talou­del­lista demokratiaa, vaan muodol­linen poliit­tinen demokratia.

Minua kiinnostaa, tuottaako polaaristumispuhe itsessään polaaristumista.

− Mutta missä kohtaa on onnis­tuttu tuottamaan puheilla ja teoilla se, että jos talou­della menee hyvin, ihmisel­läkin menee hyvin? Talou­del­lisen vaihdon piiriin siirretään asioita, jotka aiemmin ovat kuuluneet vastik­keet­tomaan kanssa­käy­miseen. Talous hallitsee kaikkea. Tällä hetkellä suoma­lainen yhteis­kun­ta­po­li­tiikka rakentuu yhdelle periaat­teelle. Se on se, että meidän täytyy lisätä joustoa työmark­ki­noilla, jotta saisimme ulkomaisia sijoi­tuksia.

− Niillä ratkotaan ehkä suoma­lais­yri­tysten kannat­ta­vuuson­gelmia, mutta siitä on vielä pitkä matka ihmisten arkisten ongelmien ratko­miseen.
Mikko Lehtosen mielestä politiikan valtaa on luovu­tettu talou­delle. Apurista on tullut päälle­päsmäri, ja politiikka on lähinnä talou­del­listen välttä­mät­tö­myyksien hallin­nointia.

− Politiikan − aitojen valin­tojen − palaut­ta­mista politiikkaan on toivottu jo kauan. Olisiko nyt sen aika?

Iita Kettunen