Me emme olisi ihmisiä ilman muita ihmisiä. Riippumattomuus on kupla ja monimutkaisten riippuvuusprosessien tuottama illuusio.

 

Elämme yhteiskun­nas­sa, jon­ka keskeisek­si ihmis­näke­myk­sek­si ja ‑arvok­si on korotet­tu yksilön riip­pumat­to­muus ja valin­nan­va­paus. Ihmi­nen on oman onnen­sa sep­pä, julis­te­taan ja osoite­taan syyt­täväl­lä sormel­la niitä, jot­ka eivät kykene selviämään ilman yhteiskun­nan ja muiden ihmis­ten tukea.

Tam­pereen yliopis­ton medi­akult­tuurin pro­fes­sori Mikko Lehto­nen kri­tikoi Maa-ilma ‑kir­jas­saan (Vastapaino 2014) indi­vid­u­al­is­tista ihmiskäsi­tys­tä ja näkee siinä suuren ongel­man. Mitä mon­imutkaisem­pi yhteiskun­ta on, sitä riip­pu­vaisem­pia me olemme muista ihmi­sistä. Hän kut­suu tätä indi­vid­u­al­is­min paradok­sik­si.

− Koko yhteiskun­tamme perus­tuu mutkikkaiden riip­pu­vu­us­suhtei­den verkos­toille. Silti meille luu­lotel­laan, että olemme muka riip­pumat­to­mia – mitä me emme todel­lakaan ole.

Lehto­nen ker­too esimerkin: kun ihmi­nen hakee viiden euron pit­san ja naut­tii sen hyvin läm­mite­tyssä kodis­saan, joiden eteen hän ei ole itse tehnyt mitään, hän voi kuvitel­la ole­vansa täysin riip­puma­ton. Mut­ta pit­sa ja läm­min koti eivät olisi mah­dol­lisia ilman toisia ihmisiä.
− Me akti­ivis­es­ti uno­hdamme riip­pu­vu­utemme, sil­lä näemme vain lop­putu­lok­sen, emme pros­es­sia, jon­ka tulok­se­na näemme riip­pumat­to­muu­den.

Yhteiskuntamme perustuu mutkikkaiden riippuvuussuhteiden verkostoille.

Lehto­nen muis­tut­taa, että riip­pu­vu­us toi­sista ihmi­sistä ei ole vain yhteiskun­nalli­nen tila, vaan myös laji­tyyp­illi­nen seik­ka. Peri­aat­teessa jokaisel­la ihmisel­lä on syn­tyessään ne poten­ti­aalit omak­sua asi­at, jot­ka tekevät ihmis­es­tä ihmisen, eli kyky liikkua kahdel­la jalal­la ja kyky puhua. Mut­ta nämä poten­ti­aalit eivät toteudu eikä ihmis­es­tä tule kult­tuuris­es­ti ihmi­nen ilman, että on tekemi­sis­sä muiden ihmis­ten kanssa.

− Indi­vid­u­al­is­tisen ihmisku­van ja riip­pumat­to­muus­tari­nan suuri ongel­ma on, että me uno­hdamme, mikä ihmi­nen biol­o­gis-kult­tuurise­na yhdis­telmänä on, Lehto­nen lisää.

Meistä minä

Onko myös pohjo­is­maisen hyv­in­voin­tiy­hteiskun­tamme idea paradok­si? Toisaal­ta meil­lä on vah­va indi­vid­u­al­isti­nen ihmis­näke­mys ja korostamme yksilön­va­paut­ta samal­la, kun yhteiskun­tamme keskeiset tavoit­teet ovat yhteis­vas­tu­ullisu­us ja peri­aate, että ketään ei jätetä yksin.

Lehto­nen muis­tut­taa, että pohjo­is­maiset yhteiskun­nat eivät aina ole olleet indi­vid­u­al­is­tisia, sil­lä niis­sä on joudut­tu osit­tain myös ankarien luon­nonolo­jen ja väestön vähyy­den­takia nojaa­maan yhteis­toim­intaan.
− Suo­ma­laiselle yhteiskun­nalle on omi­naista tiet­ty talon­poikainen käytän­nöl­lisyys, joka edel­lyt­tää monia yhteisyy­den muo­to­ja.

Lehtosen mukaan ennen Suomen itsenäistymistä sekä koko hyv­in­voin­ti­val­tion rak­en­tamisen ajan viime vuosi­tuhan­nen lop­pu­un asti keskeinen suo­ma­laisen kult­tuurin prono­mi­ni oli ”me”. Kaikkia asioi­ta peilat­ti­in “mei­dän” kaut­ta, kuten vaikka­pa suuris­sa suo­ma­lai­sis­sa ker­to­muk­sis­sa Tääl­lä Poh­jan­täh­den alla tai Tun­tem­aton soti­las. Mut­ta viimeis­ten 25 vuo­den aikana prono­mi­ni on vai­h­tunut.

Nyt se on ”minä”. Lehto­nen ker­too, että tämä konkreti­soi­tui hänelle vuo­den 2000 luter­i­laisen kirkon seu­rakun­tavaaleis­sa, joiden tun­nus oli ”Sinä olet tärkeä”.

− Sil­loin ajat­telin, että on tapah­tunut merkit­tävä mur­ros, kun yhteis­vas­tu­us­ta saar­nan­nut kirkkokin vai­h­toi prono­minia.

Lehtosen mielestä on tapah­tunut siir­tymä siinäkin, että kun hyv­in­voin­ti­val­tios­sa ihmisiä puhutelti­in ensisi­jais­es­ti kansalaisi­na, nyt heitä puhutel­laan ensisi­jais­es­ti kulut­ta­ji­na.

Kansalainen ottaa huomioon muutkin ihmiset ja yrittää toimia järkevästi muistaen, että hänen oma etunsa on kiinni siitä, kuinka kokonaisuudelle käy.


Kansalainen muis­taa men­neisyy­den ja kat­soo tule­vaisu­u­teen. Kulut­ta­jan prono­mi­ni taas on ”minä” ja aika­muo­to ”nyt”.

− Vaik­ka meitä puhutel­laan kulut­ta­ji­na, meiltä odote­taan samal­la, että meil­lä säi­ly­i­sivät kansalaisen hyveet. Me olemme asi­akkai­ta myös suh­teessa val­tioon, Lehto­nen muis­tut­taa.

Nyt medi­a­julk­isu­udessa raken­netaan Lehtosen mukaan sel­l­aista ”meitä”, joka on keskilu­okkainen, eteen­päin suun­tau­tu­va, vas­tu­ulli­nen kansalainen ja tietoinen kulut­ta­ja. Kaikkia ilmiöitä tarkastel­laan val­ta­me­di­as­sa tämän euroop­palaisen keskilu­okkaisen ”mei­dän” kaut­ta. Kun medi­as­sa puhutaan esimerkik­si heikom­pio­sai­sista tai maa­han­muut­ta­jista, hyvin har­voin tapah­tuu, että he itse pää­si­sivät ääneen.

− Erään näke­myk­sen mukaa ”me” on maail­man vaar­al­lisin prono­mi­ni, kos­ka usein se rak­en­tuu sitä kaut­ta, että vain jotkut kuu­lu­vat ”mei­hin”. Miten voisimme tuot­taa mukaan ottavaa ja kaikkia sisäl­lyt­tävää ”meitä”?

Luottamus heikkenee

Vaatii suur­ta luot­ta­mus­ta olla päivit­täin tekemi­sis­sä muiden ihmis­ten kanssa ja olla heistä riip­pu­vaisia: kun nousemme lentokoneeseen, mei­dän on luotet­ta­va, että koneen kapteeni ei ohjaa konet­ta päin vuoren rin­net­tä. Erään tutkimuk­sen mukaan sel­l­ai­sis­sa yhteiskun­nis­sa, jois­sa sosi­aaliset erot ovat pieniä ja jois­sa on vähän kor­rup­tio­ta, luot­ta­mus on poikkeuk­sel­lisen korkeal­la. Pohjo­is­mais­sa luot­ta­mus on Lehtosen mukaan suuri, sil­lä meil­lä ei ole perus­tavaa koke­mus­ta, että kaik­ki perus­tuu hui­jauk­seen ja epäoikeu­den­mukaisu­u­teen.

Nyt elämme Lehtosen mukaan polaaris­tu­misen aikaa, johon voi liit­tyä muun muas­sa yhteiskun­nan luot­ta­mus­pääo­man heiken­tymi­nen.
− Tästä on esimerkkinä se, kuin­ka suh­teemme asiantun­ti­joi­hin on muut­tumas­sa. Aikaisem­min nou­da­timme tun­nol­lis­es­ti Pekka Puskan ohjei­ta ter­veel­lis­es­tä ravin­nos­ta. Nyt kieltäy­dymme syömästä koles­tero­lilääkkeitä, kos­ka joku toinen asiantun­ti­ja sanoo, että niistä onkin enem­män hait­taa. Meistä on tul­lut näke­mys­ten ja asiantun­ti­ju­u­den kulut­ta­jia ja shop­pail­i­joi­ta.

Jos per­in­teiset luot­ta­mus­näke­myk­set rapau­tu­vat, se voi Lehtosen mukaan vaikut­taa sosi­aaliseen koheesioon ja siihen, kuin­ka yhteiskun­ta pysyy ylipäätään kasas­sa. Tutkimusten mukaan Suomes­sa on edelleen korkea luot­ta­mus­pääo­ma kan­sain­välisessä ver­tailus­sa, mut­ta on jo merkke­jä siitä, että se on laske­mas­sa.
− Kun laa­jasti puhutaan, että sosi­aaliset erot, tulo­erot ja ikäpolvien väliset näke­my­serot kas­va­vat ja yhteiskun­ta on jakau­tu­mas­sa, min­ua kiin­nos­taa, tuot­taako täl­lainen polaaris­tu­mis­puhe itsessään polaaris­tu­mista.

Talous on jumala

Taloud­es­ta, kult­tuurista ja poli­ti­ikas­ta puhutaan irral­lisi­na käsit­teinä, vaik­ka nekin ovat riip­pu­vaisia toinen toi­sis­taan. Talous on nos­tet­tu kuitenkin kaiken yläpuolelle uudek­si, kaikesta muus­ta riip­pumat­tomak­si jumalak­si. Lehtosen mukaan talout­ta ei ajatel­tu poli­ti­ikas­ta eril­lisenä ennen län­si­maista mod­er­nia yhteiskun­taa.

Feo­daalises­sa yhteiskun­nas­sa sil­lä, jol­la oli poli­it­ti­nen val­ta, oli myös taloudelli­nen ja päin­vas­toin. Nyt koko län­si­mainen demokra­tia perus­tuu sille, että meil­lä ei ole taloudel­lista demokra­ti­aa, vaan muodolli­nen poli­it­ti­nen demokra­tia.

Minua kiinnostaa, tuottaako polaaristumispuhe itsessään polaaristumista.

− Mut­ta mis­sä kohtaa on onnis­tut­tu tuot­ta­maan puheil­la ja teoil­la se, että jos taloudel­la menee hyvin, ihmisel­läkin menee hyvin? Taloudel­lisen vai­h­don piiri­in siir­retään asioi­ta, jot­ka aiem­min ovat kuu­luneet vastik­keet­tomaan kanssakäymiseen. Talous hal­lit­see kaikkea. Täl­lä het­kel­lä suo­ma­lainen yhteiskun­tapoli­ti­ik­ka rak­en­tuu yhdelle peri­aat­teelle. Se on se, että mei­dän täy­tyy lisätä jous­toa työ­markki­noil­la, jot­ta saisimme ulko­maisia sijoituk­sia.

− Niil­lä ratko­taan ehkä suo­ma­laisyri­tys­ten kan­nat­tavu­u­songelmia, mut­ta siitä on vielä pitkä mat­ka ihmis­ten ark­isten ongelmien ratkomiseen.
Mikko Lehtosen mielestä poli­ti­ikan val­taa on luovutet­tu taloudelle. Apurista on tul­lut päällepäs­märi, ja poli­ti­ik­ka on lähin­nä taloudel­lis­ten vält­tämät­tömyyk­sien hallinnoin­tia.

− Poli­ti­ikan − aito­jen val­in­to­jen − palaut­tamista poli­ti­ikkaan on toiv­ot­tu jo kauan. Olisiko nyt sen aika?

Iita Ket­tunen