Kun Turun kaup­pa­to­ril­la eloku­un puo­livälis­sä heilut­ti­in puukon kanssa, oli poli­isi paikalla min­u­uteis­sa, eikä mon­taa sel­l­aista lisää tarvit­tu, kun väki­val­lantek­i­jä jo oli kiin­ni ja selätet­ty vaarat­tomak­si.

Jälkikä­teen poli­isin toim­intaan oli­vat tyy­tyväisiä aivan kaik­ki. Mei­dän jokaisen mielestä Turun poli­isi toi­mi oikein, hyvin ja täy­del­lis­es­ti. Ja mikä tämän täy­del­lisyy­den loi? Tun­teet­to­muus.

Kun poli­isi sai häly­tyk­sen, se saa­pui paikalle, jäljit­ti epäil­lyn ja hänet pysäyt­tääk­seen ampui alaraa­jaan. Vira­nomainen toi­mi täs­mälleen kuten oli suun­nitel­tu ja har­joitel­tu. Lisäväki­val­ta estet­ti­in, mut­ta kos­to­toimi­in ei ryhdyt­ty.

Hur­jim­mat toivoivat jälkikä­teen, että poli­isi olisi suurel­la pys­syl­lä päästel­lyt epäil­lyn tuu­san­nu­uskak­si, mut­ta sitä se ei tehnyt. Vira­nomainen teki vain vält­tämät­tömän – toi­mi tun­teet­ta ja suun­nitel­lusti. Ja kun poli­isi tiedo­tusti­laisu­udessaan selvit­teli tapah­tu­mainkulkua, ei se siel­läkään antanut tulkin­noille sijaa, kun­han ynnäsi tapah­tu­maku­lun ja asi­ain­o­saiset.

Meillä on tapana valittaa, että juuri inhimillisyys on hukassa.

Taas jäi mum­mo syr­jään, kun tui­jotet­ti­in vain pykälää eikä nähty ihmisen hätää. Noin astut­ti­in lapsen yli, kun pidet­ti­in vain huol­ta käsky­istä eikä pysähdyt­ty pikkuisen äärelle.

Voi miten kylmiä olem­mekaan, kat­somme lain kir­jain­ta emmekä ollenkaan sen henkeä, me sanomme, vaik­ka oikeas­t­aan mei­dän pitäisi ylistää yhteistä, tun­tee­ton­ta ohjeis­toamme. Sil­lä: Jos kohtelemme kaikkia samal­la taval­la, ei rasis­mia syn­ny. Jos luo­tamme tasa-­ar­voon, eivät poli­it­tiset pain­o­tuk­set tai taloudel­liset seikat päätök­sis­sämme paina. Jos huhu­jen sijaan uskomme tutkimuk­sia, pysymme hyväl­lä, koetel­lul­la tiel­lä.

Jos taas annamme tunteellemme päätösvallan, seurauksena on karmeaa jälkeä.

Sil­lä tunne heit­telee, se menee minne sat­tuu, seu­raa imartelua ja oikukkai­ta miel­tymyk­siämme; tunne seilaa tuul­ten mukana, omiemme ja tois­t­en.

Aina tun­tu­vat omat tun­teemme oikeil­ta ja tois­t­en vääriltä; oma fiilinkimme luon­nol­liselta, tois­t­en keinotekoiselta. Tun­teen poh­jal­ta jos ede­tään, aivan koh­ta alkaa omamme kaltainen mum­mo saa­da sen ylimääräisen jälkiruoan, ystävälli­nen lap­si nätim­män vihon ja itsemme näköi­nen laveim­man elin­ti­lan. Tunne viet­tää siihen suun­taan, mis­sä itsel­lämme paras olisi.

Sik­sipä: Nou­dat­takaamme yhteisiä ohjei­ta, uskokaamme dataa emmekä naa­purin sanaa, suosikaamme suuria otok­sia sat­un­nais­ten ker­to­musten sijaan. Opet­takaamme itseämme siihen, etteivät omat tun­nel­mamme vält­tämät­tä ker­ro yhtään mitään asioiden todel­lis­es­ta laidas­ta.

Tunne teu­taroi, eikä mielekkyy­den suun­ta alati muut­tuvais­es­ta löy­dy, vaan peri­aat­teesta, joka onnek­semme on jo sovit­tu. Oli edessämme elämän ruhjo­ma, ajan jäytämä tai oikukkaan sat­tumuk­sen syr­jään jät­tämä, peri­aate ja pyrkimys on kirkas ja yhteinen: Samaa hyvää kaikille.