Kun Turun kaup­pa­to­rilla elo­kuun puo­li­vä­lissä hei­lut­tiin puu­kon kanssa, oli poliisi pai­kalla minuu­teissa, eikä mon­taa sel­laista lisää tar­vittu, kun väki­val­lan­te­kijä jo oli kiinni ja selä­tetty vaarattomaksi.

Jäl­ki­kä­teen polii­sin toi­min­taan oli­vat tyy­ty­väi­siä aivan kaikki. Mei­dän jokai­sen mie­lestä Turun poliisi toimi oikein, hyvin ja täy­del­li­sesti. Ja mikä tämän täy­del­li­syy­den loi? Tunteettomuus.

Kun poliisi sai häly­tyk­sen, se saa­pui pai­kalle, jäl­jitti epäil­lyn ja hänet pysäyt­tääk­seen ampui ala­raa­jaan. Viran­omai­nen toimi täs­mäl­leen kuten oli suun­ni­teltu ja har­joi­teltu. Lisä­vä­ki­valta estet­tiin, mutta kos­to­toi­miin ei ryhdytty.

Hur­jim­mat toi­voi­vat jäl­ki­kä­teen, että poliisi olisi suu­rella pys­syllä pääs­tel­lyt epäil­lyn tuusan­nuus­kaksi, mutta sitä se ei teh­nyt. Viran­omai­nen teki vain vält­tä­mät­tö­män – toimi tun­teetta ja suun­ni­tel­lusti. Ja kun poliisi tie­do­tus­ti­lai­suu­des­saan sel­vit­teli tapah­tu­main­kul­kua, ei se siel­lä­kään anta­nut tul­kin­noille sijaa, kun­han ynnäsi tapah­tu­ma­ku­lun ja asiainosaiset.

Meillä on tapana valittaa, että juuri inhimillisyys on hukassa.

Taas jäi mummo syr­jään, kun tui­jo­tet­tiin vain pykä­lää eikä nähty ihmi­sen hätää. Noin astut­tiin lap­sen yli, kun pidet­tiin vain huolta käs­kyistä eikä pysäh­dytty pik­kui­sen äärelle.

Voi miten kyl­miä olem­me­kaan, kat­somme lain kir­jainta emmekä ollen­kaan sen hen­keä, me sanomme, vaikka oikeas­taan mei­dän pitäisi ylis­tää yhteistä, tun­tee­tonta ohjeis­toamme. Sillä: Jos koh­te­lemme kaik­kia samalla tavalla, ei rasis­mia synny. Jos luo­tamme tasa-­ar­voon, eivät poliit­ti­set pai­no­tuk­set tai talou­del­li­set sei­kat pää­tök­sis­sämme paina. Jos huhu­jen sijaan uskomme tut­ki­muk­sia, pysymme hyvällä, koe­tel­lulla tiellä.

Jos taas annamme tunteellemme päätösvallan, seurauksena on karmeaa jälkeä.

Sillä tunne heit­te­lee, se menee minne sat­tuu, seu­raa imar­te­lua ja oikuk­kaita miel­ty­myk­siämme; tunne sei­laa tuul­ten mukana, omiemme ja toisten.

Aina tun­tu­vat omat tun­teemme oikeilta ja tois­ten vää­riltä; oma fii­lin­kimme luon­nol­li­selta, tois­ten kei­no­te­koi­selta. Tun­teen poh­jalta jos ede­tään, aivan kohta alkaa omamme kal­tai­nen mummo saada sen yli­mää­räi­sen jäl­ki­ruoan, ystä­väl­li­nen lapsi nätim­män vihon ja itsemme näköi­nen laveim­man elin­ti­lan. Tunne viet­tää sii­hen suun­taan, missä itsel­lämme paras olisi.

Sik­sipä: Nou­dat­ta­kaamme yhtei­siä ohjeita, usko­kaamme dataa emmekä naa­pu­rin sanaa, suo­si­kaamme suu­ria otok­sia satun­nais­ten ker­to­mus­ten sijaan. Opet­ta­kaamme itseämme sii­hen, ettei­vät omat tun­nel­mamme vält­tä­mättä kerro yhtään mitään asioi­den todel­li­sesta laidasta.

Tunne teu­ta­roi, eikä mie­lek­kyy­den suunta alati muut­tu­vai­sesta löydy, vaan peri­aat­teesta, joka onnek­semme on jo sovittu. Oli edes­sämme elä­män ruh­joma, ajan jäy­tämä tai oikuk­kaan sat­tu­muk­sen syr­jään jät­tämä, peri­aate ja pyr­ki­mys on kir­kas ja yhtei­nen: Samaa hyvää kaikille.