Vanhaan hyvään aikaan salaliit­to­teoriat tapasivat koske­tella suuria asioita – Nasan piilot­tamia ulkoa­va­ruuden olioita tai presi­dent­ti­murhia, jotka salaa hallit­sivat koko maailmaa. Suuriin, hallit­se­mat­tomiin asioihin oli puskettava järki vaikka väkisin, jotta elämä kaikki­nensa ei tuntuisi niin sattu­man­va­rai­selta.

Salaliit­to­teo­rioilla oli myös mikro­so­vel­luk­sensa silloin kuin joku tarvitsi syypään osaksensa koitu­neeseen epäonneen. Ne koskivat lähikaupan myyjää, naapuria, satun­naista koira­nul­koi­lut­tajaa, jotka kaikki olivat jollakin mysti­sellä, mutta samalla ilmei­sellä tavalla koonneet voimansa tehdäkseen elämästäni maanpääl­lisen helvetin.

Näin oli vanhaan hyvään aikaan. Nyt on toisin. Faktat ovat menneet muodista, ja salaliit­to­teo­rioista on tullut yhteis­kuntaa koskevan kansa­lais­kes­kus­telun valta­virtaa. Otetaan esimer­kiksi vaikkapa kaikille tuttu maahan­muuton aihe.

Maahanmuutto voi tarkoittaa vaikka mitä, mutta tuhoon keskustelu on tuomittu silloin, kun avuksi otetaan faktat.

Tosiasiat, nimittäin, eivät nykyään ole mitään kaikkien jakamaa yhteistä kivijalkaa. Pikem­minkin niillä tarkoi­tetaan kokemus­poh­jaisia heittoja, joille kertoja vaatii matemaat­tisten lukujen todis­tus­voiman. Jos minulle on kerran käynyt tai naapurini on kuullut, eräs tuttu ihan selvästi näki tai jostain luki, esitetään nämä toisen käden kokemukset väitte­lyssä raudan­lu­jiksi argumen­teiksi, jotka kestävät vaikka liekin­heit­timen. On oma kokemus tai pelkkä tunne, tuntu­makin riittää – ja näiden on määrä selättää keskus­te­lussa vasta­puoli, näin vaatii tunne­tietäjä.

Joku voisi luulla, että luvut sentään pelas­tavat, mutta ei niistäkään mihinkään ole. Lukuja vääris­tellään, luvuista valeh­dellaan, lukuja peitellään – näin väitetään.
Eivät ainoastaan maailman valtaa­pi­tävät tai silmää­te­kevät ole kaikkialle ulottuvan valheap­pa­raatin rataksia – sellainen voi olla nykyään myös kuka tahansa virkamies. Ettei­vätkö maahan­muut­tajat muka saisi lasten­rat­taita, muoti­vaat­teita, autoja ja asuntoja ohi jonon. Hah, tietenkin saavat, väittäköön vaikka presi­dentti muuta!

Lieksan sosiaa­li­toimi on kuukausi ja vuosi toisensa jälkeen urheasti yrittänyt katkaista huhuilta siipiä ja esitellä tosiasioita. Oman mielen­rau­hasta ja turval­li­suu­tensa uhalla nämä kunnan työläiset ovat puurtaneet jäärä­päi­sesti lakiin ja kirjaimeen nojaten päivästä toiseen, vaikka ympärillä on riehunut tunteen joukkopalo.

He ovat tosiasioihin nojaten ja yhdessä sovittua seuraten pysyneet vankku­mat­to­masti tiellä, jonka päämäärä on yhtei­sesti sovittu. Heille, jos joillekin olisi myönnettävä kaikkien ritari­kuntien kunnia­ristit.

Tätä kirjoit­taessani päämi­nisteri Sipilä perää yhteis­kun­ta­so­pi­musta, jotta yhteiset rahat riittäi­sivät. Ehkä hänen pitäisi olla vielä enemmän huolissaan siitä, että yhteistä todel­li­suutta riittäisi.