Vanhaan hyvään aikaan salali­it­to­teo­ri­at tapa­si­vat kos­ketel­la suuria asioi­ta – Nasan piilot­tamia ulkoavaru­u­den olioi­ta tai pres­i­dent­timurhia, jot­ka salaa hal­lit­si­vat koko maail­maa. Suuri­in, hal­lit­se­mat­tomi­in asioi­hin oli pus­ket­ta­va jär­ki vaik­ka väk­isin, jot­ta elämä kaikki­nen­sa ei tun­tu­isi niin sat­tuman­varaiselta.

Salali­it­to­te­o­ri­oil­la oli myös mikrosovel­luk­sen­sa sil­loin kuin joku tarvit­si syypään osak­sen­sa koituneeseen epäon­neen. Ne koski­vat lähikau­pan myyjää, naa­puria, sat­un­naista koiran­ulkoilut­ta­jaa, jot­ka kaik­ki oli­vat jol­lakin mys­tisel­lä, mut­ta samal­la ilmeisel­lä taval­la koon­neet voimansa tehdäk­seen elämästäni maan­pääl­lisen hel­vetin.

Näin oli van­haan hyvään aikaan. Nyt on toisin. Fak­tat ovat men­neet muodista, ja salali­it­to­te­o­ri­oista on tul­lut yhteiskun­taa koske­van kansalaiskeskustelun val­tavir­taa. Ote­taan esimerkik­si vaikka­pa kaikille tut­tu maa­han­muu­ton aihe.

Maahanmuutto voi tarkoittaa vaikka mitä, mutta tuhoon keskustelu on tuomittu silloin, kun avuksi otetaan faktat.

Tosi­asi­at, nimit­täin, eivät nykyään ole mitään kaikkien jaka­maa yhteistä kivi­jalkaa. Pikem­minkin niil­lä tarkoite­taan koke­mus­po­h­jaisia heit­to­ja, joille ker­to­ja vaatii matemaat­tis­ten luku­jen todis­tusvoiman. Jos min­ulle on ker­ran käynyt tai naa­puri­ni on kuul­lut, eräs tut­tu ihan selvästi näki tai jostain luki, esitetään nämä toisen käden koke­muk­set väit­telyssä rau­dan­lu­jik­si argu­menteik­si, jot­ka kestävät vaik­ka liek­in­heit­ti­men. On oma koke­mus tai pelkkä tunne, tun­tu­makin riit­tää – ja näi­den on määrä selät­tää keskustelus­sa vastapuoli, näin vaatii tun­neti­etäjä.

Joku voisi luul­la, että luvut sen­tään pelas­ta­vat, mut­ta ei niistäkään mihinkään ole. Luku­ja vääris­tel­lään, luvuista vale­hdel­laan, luku­ja peit­el­lään – näin väitetään.
Eivät ain­oas­taan maail­man val­taapitävät tai silmäätekevät ole kaikkialle ulot­tuvan val­heap­pa­raatin ratak­sia – sel­l­ainen voi olla nykyään myös kuka tahansa virkamies. Etteivätkö maa­han­muut­ta­jat muka saisi las­ten­rat­tai­ta, muo­ti­vaat­tei­ta, auto­ja ja asun­to­ja ohi jonon. Hah, tietenkin saa­vat, väit­täköön vaik­ka pres­i­dent­ti muu­ta!

Liek­san sosi­aal­i­toi­mi on kuukausi ja vuosi toisen­sa jäl­keen urheasti yrit­tänyt katkaista huhuil­ta siip­iä ja esitel­lä tosi­a­sioi­ta. Oman mie­len­rauhas­ta ja tur­val­lisuuten­sa uhal­la nämä kun­nan työläiset ovat puur­ta­neet jääräpäis­es­ti laki­in ja kir­jaimeen nojat­en päivästä toiseen, vaik­ka ympäril­lä on riehunut tun­teen joukkopa­lo.

He ovat tosi­a­sioi­hin nojat­en ja yhdessä sovit­tua seu­rat­en pysyneet vankku­mat­tomasti tiel­lä, jon­ka päämäärä on yhteis­es­ti sovit­tu. Heille, jos joillekin olisi myön­net­tävä kaikkien ritarikun­tien kun­niaris­tit.

Tätä kir­joit­taes­sani päämin­is­teri Sip­ilä perää yhteiskun­ta­sopimus­ta, jot­ta yhteiset rahat riit­täi­sivät. Ehkä hänen pitäisi olla vielä enem­män huolis­saan siitä, että yhteistä todel­lisu­ut­ta riit­täisi.