Vanhaan hyvään aikaan sala­liit­to­teo­riat tapa­si­vat kos­ke­tella suu­ria asioita – Nasan pii­lot­ta­mia ulkoa­va­ruu­den olioita tai pre­si­dent­ti­mur­hia, jotka salaa hal­lit­si­vat koko maa­il­maa. Suuriin, hal­lit­se­mat­to­miin asioi­hin oli pus­ket­tava järki vaikka väki­sin, jotta elämä kaik­ki­nensa ei tun­tuisi niin sattumanvaraiselta.

Salaliittoteorioilla oli myös mik­ro­so­vel­luk­sensa sil­loin kuin joku tar­vitsi syy­pään osak­sensa koi­tu­nee­seen epä­on­neen. Ne kos­ki­vat lähi­kau­pan myy­jää, naa­pu­ria, satun­naista koi­ra­nul­koi­lut­ta­jaa, jotka kaikki oli­vat jol­la­kin mys­ti­sellä, mutta samalla ilmei­sellä tavalla koon­neet voi­mansa teh­däk­seen elä­mäs­täni maan­pääl­li­sen helvetin.

Näin oli van­haan hyvään aikaan. Nyt on toi­sin. Faktat ovat men­neet muo­dista, ja sala­liit­to­teo­rioista on tul­lut yhteis­kun­taa kos­ke­van kan­sa­lais­kes­kus­te­lun val­ta­vir­taa. Otetaan esi­mer­kiksi vaik­kapa kai­kille tuttu maa­han­muu­ton aihe.

Maahanmuutto voi tarkoittaa vaikka mitä, mutta tuhoon keskustelu on tuomittu silloin, kun avuksi otetaan faktat.

Tosiasiat, nimit­täin, eivät nyky­ään ole mitään kaik­kien jaka­maa yhteistä kivi­jal­kaa. Pikemminkin niillä tar­koi­te­taan koke­mus­poh­jai­sia heit­toja, joille ker­toja vaa­tii mate­maat­tis­ten luku­jen todis­tus­voi­man. Jos minulle on ker­ran käy­nyt tai naa­pu­rini on kuul­lut, eräs tuttu ihan sel­västi näki tai jos­tain luki, esi­te­tään nämä toi­sen käden koke­muk­set väit­te­lyssä rau­dan­lu­jiksi argu­men­teiksi, jotka kes­tä­vät vaikka lie­kin­heit­ti­men. On oma koke­mus tai pelkkä tunne, tun­tu­ma­kin riit­tää – ja näi­den on määrä selät­tää kes­kus­te­lussa vas­ta­puoli, näin vaa­tii tunnetietäjä.

Joku voisi luulla, että luvut sen­tään pelas­ta­vat, mutta ei niis­tä­kään mihin­kään ole. Lukuja vää­ris­tel­lään, luvuista valeh­del­laan, lukuja pei­tel­lään – näin väitetään.
Eivät ainoas­taan maa­il­man val­taa­pi­tä­vät tai sil­mää­te­ke­vät ole kaik­kialle ulot­tu­van val­heap­pa­raa­tin ratak­sia – sel­lai­nen voi olla nyky­ään myös kuka tahansa vir­ka­mies. Etteivätkö maa­han­muut­ta­jat muka saisi las­ten­rat­taita, muo­ti­vaat­teita, autoja ja asun­toja ohi jonon. Hah, tie­ten­kin saa­vat, väit­tä­köön vaikka pre­si­dentti muuta!

Lieksan sosi­aa­li­toimi on kuu­kausi ja vuosi toi­sensa jäl­keen urheasti yrit­tä­nyt kat­kaista huhuilta sii­piä ja esi­tellä tosi­asioita. Oman mie­len­rau­hasta ja tur­val­li­suu­tensa uhalla nämä kun­nan työ­läi­set ovat puur­ta­neet jää­rä­päi­sesti lakiin ja kir­jai­meen noja­ten päi­västä toi­seen, vaikka ympä­rillä on rie­hu­nut tun­teen joukkopalo.

He ovat tosi­asioi­hin noja­ten ja yhdessä sovit­tua seu­ra­ten pysy­neet vank­ku­mat­to­masti tiellä, jonka pää­määrä on yhtei­sesti sovittu. Heille, jos joil­le­kin olisi myön­net­tävä kaik­kien rita­ri­kun­tien kunniaristit.

Tätä kir­joit­taes­sani pää­mi­nis­teri Sipilä perää yhteis­kun­ta­so­pi­musta, jotta yhtei­set rahat riit­täi­si­vät. Ehkä hänen pitäisi olla vielä enem­män huo­lis­saan siitä, että yhteistä todel­li­suutta riittäisi.