Meillä tiedetään vielä vähän ikääntyneiden maahanmuuttajien palvelutarpeista. Pahimmillaan vanhukset elävät kielitaidottomina oudossa ja vieraaksi jääneessä maassa. Tarve etnogerontologialle on vahvistumassa.

 

Anna mennä, Elsa! kan­nus­taa ohjaaja Kirsti Udd-Blom Marjatta-Säätiön lii­kun­ta­ti­lassa Vantaan Havukoskella.

Kymmenkunta ikään­ty­nyttä maa­han­muut­ta­jaa kokei­lee tänään zum­baa Voi hyvin ‑liikunta­ryhmässä. Ohjaaja hei­jas­taa tie­to­ko­neelta scree­nille videon, jossa not­kea­lan­tei­set tans­si­jat vään­tä­vät lati­na­lai­sia rytmejä.

Kyllä ryh­mä­kin osaa! Lantiot ket­ku­vat, kädet hei­lut ja jalat mat­ki­vat videolta tans­si­joi­den askel­sar­joja. Paikalla on kym­men­kunta inke­ri­läistä, venä­läistä tai kar­ja­la­laista maa­han­muut­ta­jaa. Inkeriläinen Elsa Parmuzina on ryh­män seniori. Hän on 82-vuotias.

Ryhmä kokoon­tuu ker­ran vii­kossa liik­ku­maan ja jutus­ta­maan yhdessä. Marjatta-Säätiöllä on ollut ryh­miä myös Hakunilassa ja Myyrmäessä.

Tuntematon ryhmä uusia suomalaisia

Suomessa asuu 20 000 yli 65-vuo­tiasta ulko­maa­lais­taus­taista maa­han­muut­ta­jaa. Määrä nousee lähi­vuo­sina. Joka vuosi noin 4 500 maa­han­muut­ta­jaa täyt­tää 55 vuotta.

Somalien ja Irakin kur­dien tulosta 1990-­lu­vulla tulee pian kulu­neeksi 30 vuotta. Silloin nuo­rina aikui­sina maa­han tul­leet alka­vat olla 50–60-vuotiaita.

Kukaan ei tar­kasti tiedä, miten ikään­ty­villä maa­han­muut­ta­jilla menee. Tutkittua tie­toa on hyvin vähän. Alkuvaiheen jäl­keen ikään­ty­vät maa­han­muut­ta­jat jää­vät pian omil­leen, sillä kotou­tu­mi­sessa sat­sa­taan enem­män lap­siin, nuo­riin ja työi­käi­siin aikuisiin.

Se tie­de­tään, että ikään­ty­vät maa­han­muut­ta­jat ovat hete­ro­gee­ni­nen ryhmä. Joukkoon kuu­luu kor­keasti kou­lu­tet­tuja, työn perässä tul­leita ihmi­siä. Yhtä lailla heissä on luku- ja kirjoitustaidottomia.

He, jotka ovat tul­leet Suomeen työn, per­heen tai rak­kau­den perässä, menee usein parem­min, sano­vat kaikki tähän jut­tuun haas­ta­tel­lut asian­tun­ti­jat. Heillä ovat työn tai per­heen kautta sosi­aa­li­set ver­kos­tot ja kon­tak­tit suo­ma­lai­seen yhteis­kun­taan. Sen sijaan pakon edessä maa­han tul­leilla voi olla suu­ria han­ka­luuk­sia elämässään.

Heitä ovat esi­mer­kiksi pako­lai­set tai huma­ni­tää­ri­sistä syistä oles­ke­lu­lu­van saa­neet. He ovat voi­neet kokea ras­kaita asioita, jotka syö­vät ener­giaa nyky­päi­västä. Monet iäk­käinä tul­leet ovat jää­neet työ­elä­män ulko­puo­lelle. Kontaktit suo­ma­lai­siin voi­vat jäädä vähäisiksi.

– Nämä maa­han­muut­ta­jat ovat Suomessa näky­mä­tön ryhmä, kuvaa koor­di­naat­tori Inka Lehtonen JADE-toimintakeskuksesta.

Emme tiedä, mitä kuuluu niille, joita ei näy kerhoissa.

JADE-kes­kus sijait­see Helsingin Töölössä ja tar­joaa ryh­miä ara­biaa, kur­di­kie­liä, man­da­rii­ni­kii­naa ja soma­lin kieltä puhu­ville ikään­ty­ville. Samalla se toi­mii moni­nai­sen van­hus­työn osaamiskeskuksena.

Samaa sanoo Hülya Kytö. Hän muutti Suomeen Turkista 49 vuotta sit­ten ja vetää Turussa maa­han­muut­ta­ja­nai­sille suun­nat­tua DaisyLadies-yhdistystä.

– Vanhat maa­han­muut­ta­jat on unoh­dettu ryhmä. Monet ovat yksin ja suo­ras­taan heit­teillä, Kytö sanoo.

Kielitaidon puute eristää

Pahimmillaan arki uudessa koti­maassa tar­joaa suu­ria haas­teita. Kielitaidon puute on monelle ongelma. Kielikursseista huo­li­matta kie­li­taito on jää­nyt hute­raksi työ­elä­män ulkopuolella.

– Kielitaito ehkä riit­tää kau­passa käyn­tiin. Asioiden hoi­ta­mi­seen ja nii­den ymmär­tä­mi­seen se ei riitä, sanoo pro­jek­ti­koor­di­naat­tori Tiina Mattila Marjatta-Säätiön Seremonia-projektista.

Seremonia tar­joaa toi­min­taa ikään­ty­ville maa­han­muut­ta­jille ja ohjaa heitä tar­peen mukaan palveluihin.

Tulkin apua voi jou­tua odot­ta­maan viik­koja. Kaikilla ei ole moti­vaa­tiota oppia kieltä. Esimerkiksi iäk­käät soma­li­nai­set luot­ta­vat sii­hen, että per­heen nuo­rem­mat hoi­ta­vat hei­dän asiansa. Jos ei osaa kieltä, on vai­kea saada sel­ville, mihin voi mennä ja mistä saa apua.

– He eivät tiedä mitään, eivätkä he löydä paik­koja, joista voi kysyä neu­voa, Kytö kuvaa monien ikään­ty­vien maa­han­muut­ta­jien tilan­netta Turussa.

Digitalisoituminen lisää ongel­mia. Tietokoneen käyttö luon­nis­tuu har­voilta. Lisäksi asiat ovat ulko­mailta muut­ta­neille vie­raita ja moni­mut­kai­sia ja käsit­teet vai­keita, asian­tuntijat kuvaa­vat. Asioiden hoito ja tukien hake­mi­nen on vaikeaa.

Elsa Parmuzina osaa suo­mea, ja hän aut­taa muita esi­mer­kiksi pank­ki­au­to­maa­tin käy­tössä. Kelan kanssa hänel­lä­kin on ongel­mia. Hän saa pie­nen eläk­keen Venäjältä tilille kol­men kuu­kau­den välein.

Kelalle ei riitä, että tiliot­teesta näkyy, miten pal­jon Venäjä-elä­kettä tulee, Elsa ker­too. Hänen pitää kir­joit­taa Moskovaan kirje ja pyy­tää todis­tus mak­se­tusta eläk­keestä neljä ker­taa vuodessa.

– Kirje mak­saa 15 euroa, Parmuzina sanoo.

Se on hänelle iso raha.

Tiina Mattilan mukaan monet ikään­ty­vät maa­han­muut­ta­jat elä­vät hyvin pie­nillä tuloilla.

– Olemme kuul­leet, että joil­le­kin voi jäädä vain 50 eurolla kuu­kau­dessa elä­mi­seen. Ruoka­jakelun päi­vät vai­kut­ta­vat sii­hen, miten mei­dän toi­min­taan osal­lis­tu­taan. Ruokajakelun aika­tau­lut pitää ottaa huo­mioon, kun viikko-­oh­jel­maa suunnitella.

Parmuzina sanoo, että hän pär­jää, koska on ollut pakko ”oppia elämään”.

– En heitä rahaa ros­ka­ko­riin, hän kuvaa.

Se tar­koit­taa, että jokai­nen ostos pitää har­kita eikä hävik­ki­ruo­kaa jää.

Uusi ja outo yhteiskunta

Myös suo­ma­lai­nen pal­ve­lu­jär­jes­telmä ja viran­omais­ten toi­minta voi olla maa­han­muut­ta­jille vie­rasta, sanoo kas­va­tus­tie­tei­den toh­tori Sari Heikkinen. Hän tutki väi­tös­kir­jas­saan Neuvostoliitosta iäk­käinä muut­ta­nei­den arkea, sosi­aa­li­sia suh­teita ja kotoutumista.

Maahanmuuttajat ovat ehkä oppi­neet enti­sessä koti­maassa, että viran­omai­siin ei voi luot­taa. Yhteiskunnalta ei ole totuttu saa­maan palveluja.

– Kaikki eivät ymmärrä, mitä esi­mer­kiksi omais­hoi­don­tuki tar­koit­taa. He sano­vat, miksi minä ottai­sin rahaa siitä, että hoi­dan van­haa äitiä, sehän on minun teh­tä­väni, Heikkinen kertoo.

Hülya Kytö kuvaa, että iäk­käät yksin asu­vat ikään­ty­vät maa­han­muut­ta­jat ovat kuin pie­niä lapsia.

– He eivät tiedä mis­tään mitään. Kun ker­ron heille pal­ve­luista, he eivät ymmärrä, mistä puhun.

– Täällä ele­tään eri lailla kuin koti­maassa. Lapset ovat kii­rei­siä, ja heillä on oma elä­mänsä. Vanhus voi jäädä yksin vie­raa­seen maahan.

Myös kan­ta­väes­tön reak­tiot voi­vat pelot­taa van­hoja maa­han­muut­ta­jia ja sitoa heitä kotiinsa. Iäkkäillekin maa­han­muut­ta­jille huu­del­laan. Vantaalla heitä on jopa uhkailu puukolla.

– Edes ikä ei suo­jaa huu­te­li­joilta. Monet eivät liiku illalla ulkona, sanoo maa­han­muut­ta­ja­työn pal­ve­lu­pääl­likkö Hilkka Linderborg Vantaalta.

Digitalisoituminen lisää ongelmia. Tietokoneen käyttö luonnistuu harvoilta.

Vantaa on äidin­kie­len perus­teella Suomen moni­kult­tuu­ri­sin kau­punki. Myös Parmuzinaa rys­si­tel­lään. Pahempaakin on sattunut.

– Samassa talossa asuva mies huu­te­lee. Kerran menin his­siin, jossa hän jo oli. Hän sanoi, että nyt men­nään hänen luok­seen puhu­maan asioista. Sanoin, että minä en puhu sinulle enkä tule sinun kotiisi. Hän löi minua nis­kaan, kun yri­tin päästä pois hissistä.

Mistä löytyvät tukea tarvitsevat?

Ikääntyvät maa­han­muut­ta­jat ovat haaste kun­tien pal­ve­lu­jär­jes­tel­mälle, koska heitä on vai­kea tavoit­taa, Hilkka Linderborg sanoo.

– Palveluja kyllä tar­jo­taan niille, joista saamme tie­tää. Mutta mistä löy­dämme ne muut? Meillä ei ole resurs­seja läh­teä etsi­mään heitä.

– Tässä avai­na­se­massa ovat kol­man­nen sek­to­rin toi­mi­jat ja maa­han­muut­ta­jien omat yhdistykset.

JADE-pro­jek­tin kävi­jät on tavoi­tettu pää­osin pus­ka­ra­dion kautta. Heitä ei löydy somesta, Inka Lehtonen kuvaa.

– Meille tule­vat ovat aktii­vi­sia ja suh­teel­li­sen hyvin­voi­via ja he pys­ty­vät liik­ku­maan itse­näi­sesti. Osa on sopeu­tu­nut tänne hyvin. Heillä on omia ver­kos­toja, joissa tie­toa jaetaan.

– Emme tiedä, mitä kuu­luu niille, joita ei näy ker­hoissa. Tulevaisuudessa haluamme tavoit­taa parem­min myös niitä, jotka tar­vit­se­vat eni­ten apua.

Vantaalla Marjatta-Säätiön Seremonia-­hank­keessa oli aluksi vai­keaa saada ryh­miin jäseniä.

– Teimme suu­ren työ siinä, että hei­dät löy­det­tiin. Menimme osta­rille ja mos­kei­jaan. Teimme yhteis­työtä seu­ra­kun­nan ja kau­pun­gin kanssa. Ratkaisevaa oli, että saimme yhtey­den maa­han­muut­ta­jien omiin yhdis­tyk­siin. Ilman sieltä saa­tuja avain­hen­ki­löitä emme olisi löy­tä­neet ketään, ker­too Tiina Mattila.

Puskaradio on teho­kas väline, Mattila sanoo. Maahanmuuttajien omien ver­kos­to­jen kautta tieto liik­kuu eteen­päin. Monille ikään­ty­välle maa­han­muut­ta­jalle on tär­keää, että tieto tulee tutulta ja luo­tet­ta­valta maanmieheltä.

Ruotsissa on huomattu, että somaliperheissä nuori tyttö saatetaan määrätä kotiin hoitamaan vanhusta.

Luottamuksen syn­ty­mi­nen suo­ma­lai­siin toi­mi­joi­hin vaa­tii pit­kän ajan.

– Vähitellen he uskal­ta­vat ker­toa asiois­taan. He ovat koke­neet vai­keita asioita, joista halua­vat tulla kuul­luiksi, Mattila sanoo.

Entä jos perhe sitoo vanhuksen?

Monet ikään­ty­vät maa­han­muut­ta­jat tule­vat yhtei­söl­li­sistä yhteis­kun­nista. Vanhukset ovat siellä tär­keä osa per­hettä. Heitä kun­nioi­te­taan, ja he hoi­ta­vat lap­sen­lap­sia. Nuoremmat suku­pol­vet puo­les­taan aut­ta­vat van­huk­si­aan. Myös Suomessa van­hus on par­haim­mil­laan mer­kit­tävä osa per­heen elämää.

Auttamisen kult­tuuri jat­kuu Suomessakin, asian­tun­ti­jat sano­vat. Se voi kui­ten­kin muut­tua ajan kuluessa. Suomessa syn­ty­neet nuo­ret elä­vät jo ihan eri todel­li­suu­dessa kuin äitinsä tai mum­monsa, Inka Lehtonen sanoo.

– Silti van­huk­sia yri­te­tään aut­taa, kun he tar­vit­se­vat apua. Joskus omasta kult­tuu­rista pide­tään sit­keästi kiinni, vaikka kum­pi­kin osa­puoli haluaisi muut­taa sitä, Hilkka Linderborg kertoo.

Vanhuksista huo­leh­ti­mi­nen rasit­taa nuo­rem­pia. Vanhus haluaisi ehkä liik­kua, mutta tapa on, että iäk­käät pysy­vät kotona.

– Perinteitä ei voi muut­taa menet­tä­mättä kas­voja. Siksi saa­te­taan toi­voa, että viran­omai­nen sanoo, että mum­mon pitää nyt väis­tyä. Se olisi kun­nial­li­nen tapa kai­kille, Linderborg kuvaa.

Ruotsissa on huo­mattu, että soma­li­per­heissä nuori tyttö saa­te­taan mää­rätä kotiin hoi­ta­maan vanhusta.

– Meillä on vahva tunne siitä, että kotona on pal­jon ihmi­siä, jotka mei­dän pitäisi tavoit­taa ja jotka tar­vit­se­vat neu­von­taa. Perheen val­vova silmä voi estää heitä tule­masta meille, Tiina Mattila Marjatta-Säätiöstä sanoo.

– Perheen nuo­rem­mat jäse­net saat­ta­vat käyt­tää van­hem­piensa rahoja. Näitäkin koke­muk­sia on kuultu pro­jek­tin aikana.

Etnogerontologiaa Suomeen

Ikääntyneitä maa­han­muut­ta­jia on tähän saakka ollut vähän, ja he asu­vat hajal­laan eri puo­lilla Suomea. Siksi heille on ollut vai­kea kehit­tää sovel­tu­via perus­pal­ve­luja, sanoo pal­ve­lu­pääl­likkö Hilkka Linderborg.

– Maailmalla jo puhu­taan etno­ge­ron­to­lo­giasta, mutta Suomessa käsi­tettä ei vielä laa­jem­min tunneta.

Tilanne muut­tuu myös Suomessa. Kohta tääl­lä­kin on iso joukko ikään­ty­neitä maa­han­muut­ta­jia, joilla on muis­tion­gel­mia ja jotka tar­vit­se­vat hoi­toa elä­mänsä vii­mei­siin vuosiin.

– Nyt puut­tu­vat pal­ve­lu­mal­lit siitä, miten hei­dät tavoi­te­taan, minne hei­dät sijoi­te­taan ja miten hei­dät saat­to­hoi­de­taan ja hau­da­taan. Olisi hyvä miet­tiä nämä asiat ajoissa ja val­mis­tau­tua, Tiina Mattila jatkaa.

Jo sosi­aali- ja ter­vey­sa­lan kou­lu­tuk­sessa tulisi puhua eri kult­tuu­reista tule­vien tarpeista.

– En tiedä, pitääkö pal­ve­lu­jär­jes­tel­missä huo­mioida ikään­ty­vät maa­han­muut­ta­jat omina ryh­minä ja suun­nata heille omia pal­ve­luja. He itse halua­vat olla taval­li­sia kun­ta­lai­sia. Ainakin hei­dän eri­tyis­tar­peensa pitää tun­nis­taa, sanoo Mattila.

Maahanmuuttajat itse toivovat, että he saavat omia palvelukoteja.

Euroopassa on jo herätty maa­han­muut­ta­jien ikään­ty­mi­seen, Sari Heikkinen sanoo. Juuri nyt tut­ki­ja­ver­kos­toissa kes­kus­tel­laan ikään­ty­vien maa­han­muut­ta­jien muistiongelmista.

– Heille pitää muun muassa kehit­tää omia muis­ti­tes­tejä. Yleiset sana­tes­tit eivät käy, sillä maa­han­muut­taja ei voi muis­taa asioita, joita hän ei ole kos­kaan tiennyt.

Maahanmuuttajat itse toi­vo­vat, että he saa­vat omia pal­ve­lu­ko­teja. Suomalaisesta pal­ve­lua­su­mi­sesta voi liik­kua vää­riä käsi­tyk­siä. Inkeriläiset esi­mer­kiksi luu­le­vat, että pal­ve­lu­ko­tiin men­nään kuolemaan.

Hülya Kytö on ideoi­nut, että pal­ve­lu­ta­lossa olisi oma pieni osasto, jossa olisi maa­han­muut­ta­jan omaa kieltä puhuva hoi­taja, joka myös tun­tee kult­tuu­rin tavat.

– Kotikäyntejä voisi jär­jes­tää työ­pa­rit, joissa olisi suo­ma­lai­nen ja ulko­maa­lais­taus­tai­nen hoi­taja. Vanhus luot­taa oman­maa­lai­seen hen­ki­löön ja pys­tyy ker­to­maan asiat omalla kie­lellä. Jos vie­ras suo­ma­lai­nen koput­taa ovelle, van­hus ei uskalla avata ovea. Tarvitaan myös avoin info­piste kau­pun­gille, Kytö sanoo.

Siellä van­hat maa­han­muut­ta­jat voi­si­vat saada tie­toa omalla kie­lellä. Infon työn­te­ki­jät voi­si­vat aut­taa asioi­den hoi­dossa ja ohjata kun­nan palveluihin.

Marjatta-Säätiön maa­han­muut­ta­ja­työ tekee yhteis­työtä kun­nan sosi­aa­li­toi­men kanssa. Sosiaalityöntekijä tulee Havukoskelle ker­ran kuussa aut­ta­maan Serenomia-hank­keen ikämaahanmuuttajia.

– 10–20 vuotta on lyhyt aika sopeu­tua uuteen maa­han. Nyt ikä­maa­han­muut­ta­jien pitää sel­viy­tyä yksin lyhyen alku­jak­son jäl­keen. Pitäisi luoda jär­jes­telmä, jossa seu­ra­taan, miten he pär­jää­vät, Tiina Mattila sanoo.

Jaana Laitinen

Elsa päätyi Suomeen keskitysleirien ja Siperiavuosien jälkeen

Rauhaa maa­il­maan. Toivon kaik­kea hyvää teille, inke­ri­läi­nen Elsa Parmuzina sanoo usein.

Hän on hur­maa­va­no­loi­nen, iloi­nen pieni nai­nen. Hän puhuu koh­te­li­aasti ja lupaa ker­toa, miten hän päät­tyi paluu­muut­ta­jaksi Suomeen.

Monella maa­han­muut­ta­jalla on taka­naan vai­keita koke­muk­sia ja vai­heita. Niin on Elsallakin.

Elsa Parmuzina syn­tyi pie­nessä kylässä lähellä Pietarin kau­pun­kia vuonna 1936. Suomeen hän muutti 1999. Siinä välissä tapah­tui paljon.

Vankileiriltä kuolemanleirille

Hän asui koti­ky­lässä van­hem­pien ja sisa­rus­ten kanssa oma­ko­ti­ta­lossa. Sitten tuli­vat sak­sa­lai­set. Natsi-Saksan jou­kot ete­ni­vät län­nestä Leningradiin ja alkoi­vat pii­rit­tää kau­pun­kia vuonna 1941. Elsan koti­talo pol­tet­tiin. Isolle pel­lolle kylän lai­dalle raken­net­tiin van­ki­leiri. Elsa ja perhe jou­tui­vat sinne. Elsa oli vielä lapsi, mutta hän muis­taa piik­ki­lanka-aidat, jotka eris­ti­vät lei­rin kotikylästä.

Elsan kaksi nuorta tätiä vie­tiin Saksaan.

– Asuimme lei­rillä maa­kuo­passa. Ruokaa ei annettu.

Vanhemmat poi­mi­vat nok­ko­sia, silp­pusi­vat ne ja lisä­si­vät jouk­koon vettä ja sahan­pu­rua. Äiti teki kak­ka­roita, jotka piti­vät per­heen hengissä.

Sitten perhe siir­ret­tiin Viroon 1943. Sijoituspaikka oli Kloogan kes­ki­tys­leiri lähellä Tallinnaa. Sinne koot­tiin sak­sa­lais­ten mie­hit­tä­män alu­een inke­ri­läi­siä, jotka sit­ten siir­ret­tiin Suomeen.

Leiri tun­ne­taan Baltian juu­ta­lais­ten jouk­ko­mur­hasta 1944. Saksalaiset ampui­vat lei­rillä vielä olleet 2 000 juu­ta­laista ja polt­ti­vat ruu­miit juuri ennen kuin venä­läi­set jou­kot ehti­vät sinne.

Elsa ja perhe pää­tyi­vät inke­ri­läis­ten siir­roissa Suomeen sitä ennen. Hän kuvaa tark­kaan, miten hei­dät pes­tiin Suomessa. Tulimme puh­taiksi, hän sanoo monta ker­taa. Suomessa tuli­jat sai­vat myös syödä.

Perhe pää­tyi asu­maan Pirkkalaan. Elsa pääsi kouluun.

Karjavaunussa Siperiaan

Onni Suomessa kesti vain het­ken. Neuvostoliitto vaati vielä samana vuonna, että sen kan­sa­lai­set pitää palaut­taa koti­maa­han. Elsan perhe jou­tui läh­te­mään joulupäivänä.

– Meidät vie­tiin kyl­mässä juna­vau­nussa rajalle. Siellä mei­dät siir­ret­tiin toi­seen junaan ja vie­tiin kar­ja­vau­nussa Keski-Venäjälle. Matka kesti kuu­kau­den. Keuhkosairas mies yski pul­loon. Äiti pel­käsi, että me saamme taudin.

Pian perhe siir­ret­tiin taas. Tällä ker­taa hei­dät vie­tiin takai­sin Viroon. Asuimme siellä vuo­den 1948, Elsa ker­too. Isä teki työk­seen lap­sille jalkineita.

– Sitten tuli käsky pakata tava­rat 24 tun­nissa. Meidät vie­tiin Siperiaan.

Juna täynnä Baltiasta kerät­tyjä inke­ri­läi­siä vei Elsan Siperiaan lähelle Omskin aluetta. Perhe asui kyl­mässä para­kissa, jonka katto ja sei­nät oli­vat savea. Lattiaa ei ollut, Elsa sanoo lyhyesti.

– Lattia pes­tiin niin, että san­koon lai­tet­tiin vettä ja leh­män­lan­taa. Sillä lat­tia sivel­tiin puhtaaksi.

– Kysyin myö­hem­min kir­jeellä Tallinnasta, miksi mei­dät lähe­tet­tiin Siperiaan. Se oli kuu­lema käsky Moskovasta.

Uusi koti löytyi Karjalasta

Vuonna 1953 perhe pääsi palaa­maan Siperiasta. Uusi koti löy­tyi Karjalan Kontupohjasta. Monet inke­ri­läi­set pää­tyi­vät lopulta asu­maan eri puo­lille Karjalaa.

Elsa mää­rät­tiin opis­ke­le­maan hovi­mes­ta­riksi. Koulutus kesti kaksi vuotta. Sen jäl­keen hän palasi Kontupohjaan töi­hin, meni nai­mi­siin ja sai kaksi tytärtä. Puoliso kuoli 1984. Elsa teki töitä ja tyt­tä­ret sai­vat korkeakoulututkinnot.

Karjalasta ei löy­ty­nyt työtä tyt­tä­rille. Ensin van­hempi tytär muutti Suomeen, kun pre­si­dentti Koivisto avasi ovet inke­ri­läi­sille paluu­muut­ta­jina. Tytär avioi­tui ja sai lap­sia. Elsaa tar­vit­tiin hoi­ta­maan lap­sen­lap­sia. Se on inke­ri­läis­ten tapa.

Suomeen ja Vantaalle Elsa muutti 1999 maa­lis­kuussa. Hän sanoo, että hänellä on kaikki nyt hyvin.

– Ainakin parempi elämä kuin eletty, hän kuvaa nykypäiväänsä.

– Rauhaa maailmaan.