Meillä tiedetään vielä vähän ikääntyneiden maahanmuuttajien palvelutarpeista. Pahimmillaan vanhukset elävät kielitaidottomina oudossa ja vieraaksi jääneessä maassa. Tarve etnogerontologialle on vahvistumassa.

 

Anna mennä, Elsa! kannustaa ohjaaja Kirsti Udd-Blom Marjatta-Säätiön liikun­ta­ti­lassa Vantaan Havukos­kella.

Kymmen­kunta ikään­ty­nyttä maahan­muut­tajaa kokeilee tänään zumbaa Voi hyvin -liikunta­ryhmässä. Ohjaaja heijastaa tieto­ko­neelta scree­nille videon, jossa notkea­lan­teiset tanssijat vääntävät latina­laisia rytmejä.

Kyllä ryhmäkin osaa! Lantiot ketkuvat, kädet heilut ja jalat matkivat videolta tanssi­joiden askel­sarjoja. Paikalla on kymmen­kunta inkeri­läistä, venäläistä tai karja­la­laista maahan­muut­tajaa. Inkeri­läinen Elsa Parmuzina on ryhmän seniori. Hän on 82-vuotias.

Ryhmä kokoontuu kerran viikossa liikkumaan ja jutus­tamaan yhdessä. Marjatta-Säätiöllä on ollut ryhmiä myös Hakuni­lassa ja Myyrmäessä.

Tuntematon ryhmä uusia suomalaisia

Suomessa asuu 20 000 yli 65-vuotiasta ulkomaa­lais­taus­taista maahan­muut­tajaa. Määrä nousee lähivuosina. Joka vuosi noin 4 500 maahan­muut­tajaa täyttää 55 vuotta.

Somalien ja Irakin kurdien tulosta 1990-­luvulla tulee pian kuluneeksi 30 vuotta. Silloin nuorina aikuisina maahan tulleet alkavat olla 50 – 60-vuotiaita.

Kukaan ei tarkasti tiedä, miten ikään­ty­villä maahan­muut­ta­jilla menee. Tutkittua tietoa on hyvin vähän. Alkuvaiheen jälkeen ikään­tyvät maahan­muut­tajat jäävät pian omilleen, sillä kotou­tu­mi­sessa satsataan enemmän lapsiin, nuoriin ja työikäisiin aikuisiin.

Se tiedetään, että ikään­tyvät maahan­muut­tajat ovat hetero­gee­ninen ryhmä. Joukkoon kuuluu korkeasti koulu­tettuja, työn perässä tulleita ihmisiä. Yhtä lailla heissä on luku- ja kirjoi­tus­tai­dot­tomia.

He, jotka ovat tulleet Suomeen työn, perheen tai rakkauden perässä, menee usein paremmin, sanovat kaikki tähän juttuun haasta­tellut asian­tun­tijat. Heillä ovat työn tai perheen kautta sosiaa­liset verkostot ja kontaktit suoma­laiseen yhteis­kuntaan. Sen sijaan pakon edessä maahan tulleilla voi olla suuria hanka­luuksia elämässään.

Heitä ovat esimer­kiksi pakolaiset tai humani­tää­ri­sistä syistä oleske­lu­luvan saaneet. He ovat voineet kokea raskaita asioita, jotka syövät energiaa nykypäi­västä. Monet iäkkäinä tulleet ovat jääneet työelämän ulkopuo­lelle. Kontaktit suoma­laisiin voivat jäädä vähäi­siksi.

– Nämä maahan­muut­tajat ovat Suomessa näkymätön ryhmä, kuvaa koordi­naattori Inka Lehtonen JADE-toimin­ta­kes­kuk­sesta.

Emme tiedä, mitä kuuluu niille, joita ei näy kerhoissa.

JADE-keskus sijaitsee Helsingin Töölössä ja tarjoaa ryhmiä arabiaa, kurdi­kieliä, manda­rii­ni­kiinaa ja somalin kieltä puhuville ikään­ty­ville. Samalla se toimii moninaisen vanhustyön osaamis­kes­kuksena.

Samaa sanoo Hülya Kytö. Hän muutti Suomeen Turkista 49 vuotta sitten ja vetää Turussa maahan­muut­ta­ja­nai­sille suunnattua Daisy­Ladies-yhdis­tystä.

– Vanhat maahan­muut­tajat on unohdettu ryhmä. Monet ovat yksin ja suorastaan heitteillä, Kytö sanoo.

Kielitaidon puute eristää

Pahim­millaan arki uudessa kotimaassa tarjoaa suuria haasteita. Kieli­taidon puute on monelle ongelma. Kieli­kurs­seista huoli­matta kieli­taito on jäänyt huteraksi työelämän ulkopuo­lella.

– Kieli­taito ehkä riittää kaupassa käyntiin. Asioiden hoita­miseen ja niiden ymmär­tä­miseen se ei riitä, sanoo projek­ti­koor­di­naattori Tiina Mattila Marjatta-Säätiön Seremonia-­projek­tista.

Seremonia tarjoaa toimintaa ikään­ty­ville maahan­muut­ta­jille ja ohjaa heitä tarpeen mukaan palve­luihin.

Tulkin apua voi joutua odottamaan viikkoja. Kaikilla ei ole motivaa­tiota oppia kieltä. Esimer­kiksi iäkkäät somali­naiset luottavat siihen, että perheen nuoremmat hoitavat heidän asiansa. Jos ei osaa kieltä, on vaikea saada selville, mihin voi mennä ja mistä saa apua.

– He eivät tiedä mitään, eivätkä he löydä paikkoja, joista voi kysyä neuvoa, Kytö kuvaa monien ikään­tyvien maahan­muut­tajien tilan­netta Turussa.

Digita­li­soi­tu­minen lisää ongelmia. Tieto­koneen käyttö luonnistuu harvoilta. Lisäksi asiat ovat ulkomailta muutta­neille vieraita ja monimut­kaisia ja käsitteet vaikeita, asian­tuntijat kuvaavat. Asioiden hoito ja tukien hakeminen on vaikeaa.

Elsa Parmuzina osaa suomea, ja hän auttaa muita esimer­kiksi pankki­au­to­maatin käytössä. Kelan kanssa hänel­läkin on ongelmia. Hän saa pienen eläkkeen Venäjältä tilille kolmen kuukauden välein.

Kelalle ei riitä, että tiliot­teesta näkyy, miten paljon Venäjä-eläkettä tulee, Elsa kertoo. Hänen pitää kirjoittaa Moskovaan kirje ja pyytää todistus makse­tusta eläkkeestä neljä kertaa vuodessa.

– Kirje maksaa 15 euroa, Parmuzina sanoo.

Se on hänelle iso raha.

Tiina Mattilan mukaan monet ikään­tyvät maahan­muut­tajat elävät hyvin pienillä tuloilla.

– Olemme kuulleet, että joillekin voi jäädä vain 50 eurolla kuukau­dessa elämiseen. Ruoka­jakelun päivät vaikut­tavat siihen, miten meidän toimintaan osallis­tutaan. Ruoka­ja­kelun aikataulut pitää ottaa huomioon, kun viikko-­ohjelmaa suunni­tella.

Parmuzina sanoo, että hän pärjää, koska on ollut pakko ”oppia elämään”.

– En heitä rahaa roska­koriin, hän kuvaa.

Se tarkoittaa, että jokainen ostos pitää harkita eikä hävik­ki­ruokaa jää.

Uusi ja outo yhteiskunta

Myös suoma­lainen palve­lu­jär­jes­telmä ja viran­omaisten toiminta voi olla maahan­muut­ta­jille vierasta, sanoo kasva­tus­tie­teiden tohtori Sari Heikkinen. Hän tutki väitös­kir­jassaan Neuvos­to­lii­tosta iäkkäinä muutta­neiden arkea, sosiaa­lisia suhteita ja kotou­tu­mista.

Maahan­muut­tajat ovat ehkä oppineet entisessä kotimaassa, että viran­omaisiin ei voi luottaa. Yhteis­kun­nalta ei ole totuttu saamaan palveluja.

– Kaikki eivät ymmärrä, mitä esimer­kiksi omais­hoi­dontuki tarkoittaa. He sanovat, miksi minä ottaisin rahaa siitä, että hoidan vanhaa äitiä, sehän on minun tehtäväni, Heikkinen kertoo.

Hülya Kytö kuvaa, että iäkkäät yksin asuvat ikään­tyvät maahan­muut­tajat ovat kuin pieniä lapsia.

– He eivät tiedä mistään mitään. Kun kerron heille palve­luista, he eivät ymmärrä, mistä puhun.

– Täällä eletään eri lailla kuin kotimaassa. Lapset ovat kiireisiä, ja heillä on oma elämänsä. Vanhus voi jäädä yksin vieraaseen maahan.

Myös kanta­väestön reaktiot voivat pelottaa vanhoja maahan­muut­tajia ja sitoa heitä kotiinsa. Iäkkäil­lekin maahan­muut­ta­jille huudellaan. Vantaalla heitä on jopa uhkailu puukolla.

– Edes ikä ei suojaa huute­li­joilta. Monet eivät liiku illalla ulkona, sanoo maahan­muut­ta­jatyön palve­lu­pääl­likkö Hilkka Linderborg Vantaalta.

Digitalisoituminen lisää ongelmia. Tietokoneen käyttö luonnistuu harvoilta.

Vantaa on äidin­kielen perus­teella Suomen monikult­tuu­risin kaupunki. Myös Parmuzinaa ryssi­tellään. Pahem­paakin on sattunut.

– Samassa talossa asuva mies huutelee. Kerran menin hissiin, jossa hän jo oli. Hän sanoi, että nyt mennään hänen luokseen puhumaan asioista. Sanoin, että minä en puhu sinulle enkä tule sinun kotiisi. Hän löi minua niskaan, kun yritin päästä pois hissistä.

Mistä löytyvät tukea tarvitsevat?

Ikään­tyvät maahan­muut­tajat ovat haaste kuntien palve­lu­jär­jes­tel­mälle, koska heitä on vaikea tavoittaa, Hilkka Linderborg sanoo.

– Palveluja kyllä tarjotaan niille, joista saamme tietää. Mutta mistä löydämme ne muut? Meillä ei ole resursseja lähteä etsimään heitä.

– Tässä avaina­se­massa ovat kolmannen sektorin toimijat ja maahan­muut­tajien omat yhdis­tykset.

JADE-projektin kävijät on tavoi­tettu pääosin puska­radion kautta. Heitä ei löydy somesta, Inka Lehtonen kuvaa.

– Meille tulevat ovat aktii­visia ja suhteel­lisen hyvin­voivia ja he pystyvät liikkumaan itsenäi­sesti. Osa on sopeu­tunut tänne hyvin. Heillä on omia verkostoja, joissa tietoa jaetaan.

– Emme tiedä, mitä kuuluu niille, joita ei näy kerhoissa. Tulevai­suu­dessa haluamme tavoittaa paremmin myös niitä, jotka tarvit­sevat eniten apua.

Vantaalla Marjatta-Säätiön Seremonia-­hank­keessa oli aluksi vaikeaa saada ryhmiin jäseniä.

– Teimme suuren työ siinä, että heidät löydettiin. Menimme ostarille ja moskeijaan. Teimme yhteis­työtä seura­kunnan ja kaupungin kanssa. Ratkai­sevaa oli, että saimme yhteyden maahan­muut­tajien omiin yhdis­tyksiin. Ilman sieltä saatuja avain­hen­ki­löitä emme olisi löytäneet ketään, kertoo Tiina Mattila.

Puska­radio on tehokas väline, Mattila sanoo. Maahan­muut­tajien omien verkos­tojen kautta tieto liikkuu eteenpäin. Monille ikään­ty­välle maahan­muut­ta­jalle on tärkeää, että tieto tulee tutulta ja luotet­ta­valta maanmie­heltä.

Ruotsissa on huomattu, että somaliperheissä nuori tyttö saatetaan määrätä kotiin hoitamaan vanhusta.

Luotta­muksen synty­minen suoma­laisiin toimi­joihin vaatii pitkän ajan.

– Vähitellen he uskal­tavat kertoa asioistaan. He ovat kokeneet vaikeita asioita, joista haluavat tulla kuulluiksi, Mattila sanoo.

Entä jos perhe sitoo vanhuksen?

Monet ikään­tyvät maahan­muut­tajat tulevat yhtei­söl­li­sistä yhteis­kun­nista. Vanhukset ovat siellä tärkeä osa perhettä. Heitä kunnioi­tetaan, ja he hoitavat lapsen­lapsia. Nuoremmat sukupolvet puolestaan auttavat vanhuk­siaan. Myös Suomessa vanhus on parhaim­millaan merkittävä osa perheen elämää.

Autta­misen kulttuuri jatkuu Suomes­sakin, asian­tun­tijat sanovat. Se voi kuitenkin muuttua ajan kuluessa. Suomessa syntyneet nuoret elävät jo ihan eri todel­li­suu­dessa kuin äitinsä tai mummonsa, Inka Lehtonen sanoo.

– Silti vanhuksia yritetään auttaa, kun he tarvit­sevat apua. Joskus omasta kulttuu­rista pidetään sitkeästi kiinni, vaikka kumpikin osapuoli haluaisi muuttaa sitä, Hilkka Linderborg kertoo.

Vanhuk­sista huoleh­ti­minen rasittaa nuorempia. Vanhus haluaisi ehkä liikkua, mutta tapa on, että iäkkäät pysyvät kotona.

– Perin­teitä ei voi muuttaa menet­tä­mättä kasvoja. Siksi saatetaan toivoa, että viran­omainen sanoo, että mummon pitää nyt väistyä. Se olisi kunnial­linen tapa kaikille, Linderborg kuvaa.

Ruotsissa on huomattu, että somali­per­heissä nuori tyttö saatetaan määrätä kotiin hoitamaan vanhusta.

– Meillä on vahva tunne siitä, että kotona on paljon ihmisiä, jotka meidän pitäisi tavoittaa ja jotka tarvit­sevat neuvontaa. Perheen valvova silmä voi estää heitä tulemasta meille, Tiina Mattila Marjatta-Säätiöstä sanoo.

– Perheen nuoremmat jäsenet saattavat käyttää vanhem­piensa rahoja. Näitäkin kokemuksia on kuultu projektin aikana.

Etnogerontologiaa Suomeen

Ikään­ty­neitä maahan­muut­tajia on tähän saakka ollut vähän, ja he asuvat hajallaan eri puolilla Suomea. Siksi heille on ollut vaikea kehittää sovel­tuvia perus­pal­veluja, sanoo palve­lu­pääl­likkö Hilkka Linderborg.

– Maail­malla jo puhutaan etnoge­ron­to­lo­giasta, mutta Suomessa käsitettä ei vielä laajemmin tunneta.

Tilanne muuttuu myös Suomessa. Kohta täälläkin on iso joukko ikään­ty­neitä maahan­muut­tajia, joilla on muistion­gelmia ja jotka tarvit­sevat hoitoa elämänsä viimeisiin vuosiin.

– Nyt puuttuvat palve­lu­mallit siitä, miten heidät tavoi­tetaan, minne heidät sijoi­tetaan ja miten heidät saatto­hoi­detaan ja haudataan. Olisi hyvä miettiä nämä asiat ajoissa ja valmis­tautua, Tiina Mattila jatkaa.

Jo sosiaali- ja tervey­salan koulu­tuk­sessa tulisi puhua eri kulttuu­reista tulevien tarpeista.

– En tiedä, pitääkö palve­lu­jär­jes­tel­missä huomioida ikään­tyvät maahan­muut­tajat omina ryhminä ja suunnata heille omia palveluja. He itse haluavat olla taval­lisia kunta­laisia. Ainakin heidän erityis­tar­peensa pitää tunnistaa, sanoo Mattila.

Maahanmuuttajat itse toivovat, että he saavat omia palvelukoteja.

Euroo­passa on jo herätty maahan­muut­tajien ikään­ty­miseen, Sari Heikkinen sanoo. Juuri nyt tutki­ja­ver­kos­toissa keskus­tellaan ikään­tyvien maahan­muut­tajien muistion­gel­mista.

– Heille pitää muun muassa kehittää omia muisti­testejä. Yleiset sanatestit eivät käy, sillä maahan­muuttaja ei voi muistaa asioita, joita hän ei ole koskaan tiennyt.

Maahan­muut­tajat itse toivovat, että he saavat omia palve­lu­koteja. Suoma­lai­sesta palve­lua­su­mi­sesta voi liikkua vääriä käsityksiä. Inkeri­läiset esimer­kiksi luulevat, että palve­lu­kotiin mennään kuolemaan.

Hülya Kytö on ideoinut, että palve­lu­ta­lossa olisi oma pieni osasto, jossa olisi maahan­muut­tajan omaa kieltä puhuva hoitaja, joka myös tuntee kulttuurin tavat.

– Kotikäyntejä voisi järjestää työparit, joissa olisi suoma­lainen ja ulkomaa­lais­taus­tainen hoitaja. Vanhus luottaa omanmaa­laiseen henkilöön ja pystyy kertomaan asiat omalla kielellä. Jos vieras suoma­lainen koputtaa ovelle, vanhus ei uskalla avata ovea. Tarvitaan myös avoin infopiste kaupun­gille, Kytö sanoo.

Siellä vanhat maahan­muut­tajat voisivat saada tietoa omalla kielellä. Infon työnte­kijät voisivat auttaa asioiden hoidossa ja ohjata kunnan palve­luihin.

Marjatta-Säätiön maahan­muut­ta­jatyö tekee yhteis­työtä kunnan sosiaa­li­toimen kanssa. Sosiaa­li­työn­tekijä tulee Havukos­kelle kerran kuussa auttamaan Serenomia-hankkeen ikämaa­han­muut­tajia.

– 10 – 20 vuotta on lyhyt aika sopeutua uuteen maahan. Nyt ikämaa­han­muut­tajien pitää selviytyä yksin lyhyen alkujakson jälkeen. Pitäisi luoda järjes­telmä, jossa seurataan, miten he pärjäävät, Tiina Mattila sanoo.

Jaana Laitinen

Elsa päätyi Suomeen keskitysleirien ja Siperiavuosien jälkeen

Rauhaa maailmaan. Toivon kaikkea hyvää teille, inkeri­läinen Elsa Parmuzina sanoo usein.

Hän on hurmaa­va­no­loinen, iloinen pieni nainen. Hän puhuu kohte­li­aasti ja lupaa kertoa, miten hän päättyi paluu­muut­ta­jaksi Suomeen.

Monella maahan­muut­ta­jalla on takanaan vaikeita kokemuksia ja vaiheita. Niin on Elsal­lakin.

Elsa Parmuzina syntyi pienessä kylässä lähellä Pietarin kaupunkia vuonna 1936. Suomeen hän muutti 1999. Siinä välissä tapahtui paljon.

Vankileiriltä kuolemanleirille

Hän asui kotiky­lässä vanhempien ja sisarusten kanssa omako­ti­ta­lossa. Sitten tulivat saksa­laiset. Natsi-Saksan joukot etenivät lännestä Lenin­gradiin ja alkoivat piirittää kaupunkia vuonna 1941. Elsan kotitalo poltettiin. Isolle pellolle kylän laidalle raken­nettiin vanki­leiri. Elsa ja perhe joutuivat sinne. Elsa oli vielä lapsi, mutta hän muistaa piikki­lanka-aidat, jotka eristivät leirin kotiky­lästä.

Elsan kaksi nuorta tätiä vietiin Saksaan.

– Asuimme leirillä maakuo­passa. Ruokaa ei annettu.

Vanhemmat poimivat nokkosia, silppusivat ne ja lisäsivät joukkoon vettä ja sahan­purua. Äiti teki kakka­roita, jotka pitivät perheen hengissä.

Sitten perhe siirrettiin Viroon 1943. Sijoi­tus­paikka oli Kloogan keski­tys­leiri lähellä Tallinnaa. Sinne koottiin saksa­laisten miehit­tämän alueen inkeri­läisiä, jotka sitten siirrettiin Suomeen.

Leiri tunnetaan Baltian juuta­laisten joukko­mur­hasta 1944. Saksa­laiset ampuivat leirillä vielä olleet 2 000 juuta­laista ja polttivat ruumiit juuri ennen kuin venäläiset joukot ehtivät sinne.

Elsa ja perhe päätyivät inkeri­läisten siirroissa Suomeen sitä ennen. Hän kuvaa tarkkaan, miten heidät pestiin Suomessa. Tulimme puhtaiksi, hän sanoo monta kertaa. Suomessa tulijat saivat myös syödä.

Perhe päätyi asumaan Pirkkalaan. Elsa pääsi kouluun.

Karjavaunussa Siperiaan

Onni Suomessa kesti vain hetken. Neuvos­to­liitto vaati vielä samana vuonna, että sen kansa­laiset pitää palauttaa kotimaahan. Elsan perhe joutui lähtemään joulu­päivänä.

– Meidät vietiin kylmässä junavau­nussa rajalle. Siellä meidät siirrettiin toiseen junaan ja vietiin karja­vau­nussa Keski-Venäjälle. Matka kesti kuukauden. Keuhko­sairas mies yski pulloon. Äiti pelkäsi, että me saamme taudin.

Pian perhe siirrettiin taas. Tällä kertaa heidät vietiin takaisin Viroon. Asuimme siellä vuoden 1948, Elsa kertoo. Isä teki työkseen lapsille jalki­neita.

– Sitten tuli käsky pakata tavarat 24 tunnissa. Meidät vietiin Siperiaan.

Juna täynnä Baltiasta kerättyjä inkeri­läisiä vei Elsan Siperiaan lähelle Omskin aluetta. Perhe asui kylmässä parakissa, jonka katto ja seinät olivat savea. Lattiaa ei ollut, Elsa sanoo lyhyesti.

– Lattia pestiin niin, että sankoon laitettiin vettä ja lehmän­lantaa. Sillä lattia siveltiin puhtaaksi.

– Kysyin myöhemmin kirjeellä Tallin­nasta, miksi meidät lähetettiin Siperiaan. Se oli kuulema käsky Mosko­vasta.

Uusi koti löytyi Karjalasta

Vuonna 1953 perhe pääsi palaamaan Siperiasta. Uusi koti löytyi Karjalan Kontu­poh­jasta. Monet inkeri­läiset päätyivät lopulta asumaan eri puolille Karjalaa.

Elsa määrättiin opiske­lemaan hovimes­ta­riksi. Koulutus kesti kaksi vuotta. Sen jälkeen hän palasi Kontu­pohjaan töihin, meni naimisiin ja sai kaksi tytärtä. Puoliso kuoli 1984. Elsa teki töitä ja tyttäret saivat korkea­kou­lu­tut­kinnot.

Karja­lasta ei löytynyt työtä tyttä­rille. Ensin vanhempi tytär muutti Suomeen, kun presi­dentti Koivisto avasi ovet inkeri­läi­sille paluu­muut­tajina. Tytär avioitui ja sai lapsia. Elsaa tarvittiin hoitamaan lapsen­lapsia. Se on inkeri­läisten tapa.

Suomeen ja Vantaalle Elsa muutti 1999 maalis­kuussa. Hän sanoo, että hänellä on kaikki nyt hyvin.

– Ainakin parempi elämä kuin eletty, hän kuvaa nykypäi­väänsä.

– Rauhaa maailmaan.