Meillä tiedetään vielä vähän ikääntyneiden maahanmuuttajien palvelutarpeista. Pahimmillaan vanhukset elävät kielitaidottomina oudossa ja vieraaksi jääneessä maassa. Tarve etnogerontologialle on vahvistumassa.

 

Anna men­nä, Elsa! kan­nus­taa ohjaa­ja Kirsti Udd-Blom Mar­jat­ta-Säätiön liikun­tati­las­sa Van­taan Havukoskel­la.

Kym­menkun­ta ikään­tynyt­tä maa­han­muut­ta­jaa kokeilee tänään zum­baa Voi hyvin ‑liikunta­ryhmässä. Ohjaa­ja hei­jas­taa tietokoneelta scree­nille videon, jos­sa notkealanteiset tanssi­jat vään­tävät lati­nalaisia ryt­mejä.

Kyl­lä ryh­mäkin osaa! Lan­tiot ketku­vat, kädet heilut ja jalat matki­vat vide­ol­ta tanssi­joiden askel­sar­jo­ja. Paikalla on kym­menkun­ta inker­iläistä, venäläistä tai kar­jalalaista maa­han­muut­ta­jaa. Inker­iläi­nen Elsa Par­muz­i­na on ryh­män seniori. Hän on 82-vuo­tias.

Ryh­mä kokoon­tuu ker­ran viikos­sa liikku­maan ja jutus­ta­maan yhdessä. Mar­jat­ta-Säätiöl­lä on ollut ryh­miä myös Haku­ni­las­sa ja Myyr­mäessä.

Tuntematon ryhmä uusia suomalaisia

Suomes­sa asuu 20 000 yli 65-vuo­ti­as­ta ulko­maalais­taus­taista maa­han­muut­ta­jaa. Määrä nousee lähivu­osi­na. Joka vuosi noin 4 500 maa­han­muut­ta­jaa täyt­tää 55 vuot­ta.

Soma­lien ja Irakin kur­di­en tulosta 1990-­lu­vul­la tulee pian kuluneek­si 30 vuot­ta. Sil­loin nuo­ri­na aikuisi­na maa­han tulleet alka­vat olla 50–60-vuotiaita.

Kukaan ei tarkasti tiedä, miten ikään­tyvil­lä maa­han­muut­ta­jil­la menee. Tutkit­tua tietoa on hyvin vähän. Alku­vai­heen jäl­keen ikään­tyvät maa­han­muut­ta­jat jäävät pian omilleen, sil­lä kotou­tu­mises­sa sat­sa­taan enem­män lap­si­in, nuori­in ja työikäisi­in aikuisi­in.

Se tiede­tään, että ikään­tyvät maa­han­muut­ta­jat ovat het­ero­geeni­nen ryh­mä. Joukkoon kuu­luu korkeasti koulutet­tu­ja, työn perässä tullei­ta ihmisiä. Yhtä lail­la heis­sä on luku- ja kir­joi­tus­taidot­to­mia.

He, jot­ka ovat tulleet Suomeen työn, per­heen tai rakkau­den perässä, menee usein parem­min, sanovat kaik­ki tähän jut­tuun haas­tatel­lut asiantun­ti­jat. Heil­lä ovat työn tai per­heen kaut­ta sosi­aaliset verkos­tot ja kon­tak­tit suo­ma­laiseen yhteiskun­taan. Sen sijaan pakon edessä maa­han tulleil­la voi olla suuria han­kaluuk­sia elämässään.

Heitä ovat esimerkik­si pako­laiset tai human­itääri­sistä syistä oleskelu­lu­van saa­neet. He ovat voineet kokea raskai­ta asioi­ta, jot­ka syövät ener­giaa nykypäivästä. Mon­et iäkkäinä tulleet ovat jääneet työelämän ulkop­uolelle. Kon­tak­tit suo­ma­laisi­in voivat jäädä vähäisik­si.

– Nämä maa­han­muut­ta­jat ovat Suomes­sa näkymätön ryh­mä, kuvaa koor­di­naat­tori Inka Lehto­nen JADE-toim­intakeskuk­ses­ta.

Emme tiedä, mitä kuuluu niille, joita ei näy kerhoissa.

JADE-keskus sijait­see Helsin­gin Töölössä ja tar­joaa ryh­miä ara­bi­aa, kur­dikieliä, man­dari­iniki­inaa ja soma­lin kieltä puhuville ikään­tyville. Samal­la se toimii mon­i­naisen van­hus­työn osaamiskeskuk­se­na.

Samaa sanoo Hülya Kytö. Hän muut­ti Suomeen Turk­ista 49 vuot­ta sit­ten ja vetää Turus­sa maa­han­muut­ta­janaisille suun­nat­tua Dai­sy­Ladies-yhdis­tys­tä.

– Van­hat maa­han­muut­ta­jat on uno­hdet­tu ryh­mä. Mon­et ovat yksin ja suo­ras­taan heit­teil­lä, Kytö sanoo.

Kielitaidon puute eristää

Pahim­mil­laan arki uudessa koti­maas­sa tar­joaa suuria haastei­ta. Kieli­taidon puute on mon­elle ongel­ma. Kielikurs­seista huoli­mat­ta kieli­taito on jäänyt huter­ak­si työelämän ulkop­uolel­la.

– Kieli­taito ehkä riit­tää kau­pas­sa käyn­ti­in. Asioiden hoita­miseen ja niiden ymmärtämiseen se ei riitä, sanoo pro­jek­tiko­or­di­naat­tori Tiina Mat­ti­la Mar­jat­ta-Säätiön Ser­e­mo­nia-­pro­jek­tista.

Ser­e­mo­nia tar­joaa toim­intaa ikään­tyville maa­han­muut­ta­jille ja ohjaa heitä tarpeen mukaan palvelui­hin.

Tulkin apua voi joutua odot­ta­maan viikko­ja. Kaikil­la ei ole moti­vaa­tio­ta oppia kieltä. Esimerkik­si iäkkäät soma­li­naiset luot­ta­vat siihen, että per­heen nuorem­mat hoita­vat hei­dän asiansa. Jos ei osaa kieltä, on vaikea saa­da selville, mihin voi men­nä ja mis­tä saa apua.

– He eivät tiedä mitään, eivätkä he löy­dä paikko­ja, joista voi kysyä neu­voa, Kytö kuvaa monien ikään­tyvien maa­han­muut­ta­jien tilan­net­ta Turus­sa.

Dig­i­tal­isoi­tu­mi­nen lisää ongelmia. Tietokoneen käyt­tö luon­nis­tuu har­voil­ta. Lisäk­si asi­at ovat ulko­mail­ta muut­taneille vierai­ta ja mon­imutkaisia ja käsit­teet vaikei­ta, asian­tuntijat kuvaa­vat. Asioiden hoito ja tukien hakem­i­nen on vaikeaa.

Elsa Par­muz­i­na osaa suomea, ja hän aut­taa mui­ta esimerkik­si pankki­au­tomaatin käytössä. Kelan kanssa hänel­läkin on ongelmia. Hän saa pienen eläk­keen Venäjältä tilille kol­men kuukau­den välein.

Kelalle ei riitä, että tiliot­teesta näkyy, miten paljon Venäjä-eläket­tä tulee, Elsa ker­too. Hänen pitää kir­joit­taa Mosko­vaan kir­je ja pyytää todis­tus mak­se­tus­ta eläk­keestä neljä ker­taa vuodessa.

– Kir­je mak­saa 15 euroa, Par­muz­i­na sanoo.

Se on hänelle iso raha.

Tiina Mat­ti­lan mukaan mon­et ikään­tyvät maa­han­muut­ta­jat elävät hyvin pie­nil­lä tuloil­la.

– Olemme kuulleet, että joillekin voi jäädä vain 50 eurol­la kuukaudessa elämiseen. Ruoka­jakelun päivät vaikut­ta­vat siihen, miten mei­dän toim­intaan osal­lis­tu­taan. Ruoka­jakelun aikataulut pitää ottaa huomioon, kun viikko-­ohjel­maa suun­nitel­la.

Par­muz­i­na sanoo, että hän pär­jää, kos­ka on ollut pakko ”oppia elämään”.

– En heitä rahaa roskako­ri­in, hän kuvaa.

Se tarkoit­taa, että jokainen ostos pitää harki­ta eikä hävikkiruokaa jää.

Uusi ja outo yhteiskunta

Myös suo­ma­lainen palvelu­jär­jestelmä ja vira­nomais­ten toim­inta voi olla maa­han­muut­ta­jille vieras­ta, sanoo kas­va­tusti­etei­den tohtori Sari Heikki­nen. Hän tut­ki väitöskir­jas­saan Neu­vos­toli­itos­ta iäkkäinä muut­tanei­den arkea, sosi­aal­isia suhtei­ta ja kotou­tu­mista.

Maa­han­muut­ta­jat ovat ehkä oppi­neet entisessä koti­maas­sa, että vira­nomaisi­in ei voi luot­taa. Yhteiskunnal­ta ei ole totut­tu saa­maan palvelu­ja.

– Kaik­ki eivät ymmär­rä, mitä esimerkik­si omaishoidon­tu­ki tarkoit­taa. He sanovat, mik­si minä ottaisin rahaa siitä, että hoidan van­haa äitiä, sehän on min­un tehtäväni, Heikki­nen ker­too.

Hülya Kytö kuvaa, että iäkkäät yksin asu­vat ikään­tyvät maa­han­muut­ta­jat ovat kuin pieniä lap­sia.

– He eivät tiedä mis­tään mitään. Kun ker­ron heille palveluista, he eivät ymmär­rä, mis­tä puhun.

– Tääl­lä eletään eri lail­la kuin koti­maas­sa. Lapset ovat kiireisiä, ja heil­lä on oma elämän­sä. Van­hus voi jäädä yksin vier­aaseen maa­han.

Myös kan­taväestön reak­tiot voivat pelot­taa van­ho­ja maa­han­muut­ta­jia ja sitoa heitä koti­in­sa. Iäkkäillekin maa­han­muut­ta­jille huudel­laan. Van­taal­la heitä on jopa uhkailu puukol­la.

– Edes ikä ei suo­jaa huutelijoil­ta. Mon­et eivät liiku illal­la ulkona, sanoo maa­han­muut­ta­jatyön palvelupääl­likkö Hilk­ka Lin­der­borg Van­taal­ta.

Digitalisoituminen lisää ongelmia. Tietokoneen käyttö luonnistuu harvoilta.

Van­taa on äidinkie­len perus­teel­la Suomen monikult­tuurisin kaupun­ki. Myös Par­muz­i­naa rys­sitel­lään. Pahempaakin on sat­tunut.

– Samas­sa talos­sa asu­va mies huutelee. Ker­ran menin hissi­in, jos­sa hän jo oli. Hän sanoi, että nyt men­nään hänen luok­seen puhu­maan asioista. Sanoin, että minä en puhu sin­ulle enkä tule sin­un koti­isi. Hän löi min­ua niskaan, kun yritin päästä pois hissistä.

Mistä löytyvät tukea tarvitsevat?

Ikään­tyvät maa­han­muut­ta­jat ovat haaste kun­tien palvelu­jär­jestelmälle, kos­ka heitä on vaikea tavoit­taa, Hilk­ka Lin­der­borg sanoo.

– Palvelu­ja kyl­lä tar­jo­taan niille, joista saamme tietää. Mut­ta mis­tä löy­dämme ne muut? Meil­lä ei ole resursse­ja lähteä etsimään heitä.

– Tässä avainase­mas­sa ovat kol­man­nen sek­torin toim­i­jat ja maa­han­muut­ta­jien omat yhdis­tyk­set.

JADE-pro­jek­tin kävi­jät on tavoitet­tu pääosin puskara­dion kaut­ta. Heitä ei löy­dy somes­ta, Inka Lehto­nen kuvaa.

– Meille tule­vat ovat akti­ivisia ja suh­teel­lisen hyv­in­voivia ja he pystyvät liikku­maan itsenäis­es­ti. Osa on sopeu­tunut tänne hyvin. Heil­lä on omia verkos­to­ja, jois­sa tietoa jae­taan.

– Emme tiedä, mitä kuu­luu niille, joi­ta ei näy ker­hois­sa. Tule­vaisu­udessa halu­amme tavoit­taa parem­min myös niitä, jot­ka tarvit­se­vat eniten apua.

Van­taal­la Mar­jat­ta-Säätiön Ser­e­mo­nia-­hankkeessa oli aluk­si vaikeaa saa­da ryh­mi­in jäseniä.

– Teimme suuren työ siinä, että hei­dät löy­det­ti­in. Menimme ostar­ille ja moskei­jaan. Teimme yhteistyötä seu­rakun­nan ja kaupun­gin kanssa. Ratkai­se­vaa oli, että saimme yhtey­den maa­han­muut­ta­jien omi­in yhdis­tyk­si­in. Ilman sieltä saatu­ja avain­henkilöitä emme olisi löytäneet ketään, ker­too Tiina Mat­ti­la.

Puskara­dio on tehokas väline, Mat­ti­la sanoo. Maa­han­muut­ta­jien omien verkos­to­jen kaut­ta tieto liikkuu eteen­päin. Monille ikään­tyvälle maa­han­muut­ta­jalle on tärkeää, että tieto tulee tutul­ta ja luotet­taval­ta maan­mieheltä.

Ruotsissa on huomattu, että somaliperheissä nuori tyttö saatetaan määrätä kotiin hoitamaan vanhusta.

Luot­ta­muk­sen syn­tymi­nen suo­ma­laisi­in toim­i­joi­hin vaatii pitkän ajan.

– Vähitellen he uskalta­vat ker­toa asiois­taan. He ovat koke­neet vaikei­ta asioi­ta, joista halu­a­vat tul­la kuul­luik­si, Mat­ti­la sanoo.

Entä jos perhe sitoo vanhuksen?

Mon­et ikään­tyvät maa­han­muut­ta­jat tule­vat yhteisöl­li­sistä yhteiskun­nista. Van­huk­set ovat siel­lä tärkeä osa per­het­tä. Heitä kun­nioite­taan, ja he hoita­vat lapsen­lap­sia. Nuorem­mat sukupol­vet puolestaan aut­ta­vat van­huk­si­aan. Myös Suomes­sa van­hus on parhaim­mil­laan merkit­tävä osa per­heen elämää.

Aut­tamisen kult­tuuri jatkuu Suomes­sakin, asiantun­ti­jat sanovat. Se voi kuitenkin muut­tua ajan kulues­sa. Suomes­sa syn­tyneet nuoret elävät jo ihan eri todel­lisu­udessa kuin äitin­sä tai mum­mon­sa, Inka Lehto­nen sanoo.

– Silti van­huk­sia yritetään aut­taa, kun he tarvit­se­vat apua. Joskus omas­ta kult­tuurista pide­tään sitkeästi kiin­ni, vaik­ka kumpikin osa­puoli halu­aisi muut­taa sitä, Hilk­ka Lin­der­borg ker­too.

Van­huk­sista huole­htimi­nen rasit­taa nuorem­pia. Van­hus halu­aisi ehkä liikkua, mut­ta tapa on, että iäkkäät pysyvät kotona.

– Per­in­teitä ei voi muut­taa menet­tämät­tä kasvo­ja. Sik­si saate­taan toivoa, että vira­nomainen sanoo, että mum­mon pitää nyt väistyä. Se olisi kun­ni­alli­nen tapa kaikille, Lin­der­borg kuvaa.

Ruot­sis­sa on huo­mat­tu, että soma­liper­heis­sä nuori tyt­tö saate­taan määrätä koti­in hoita­maan van­hus­ta.

– Meil­lä on vah­va tunne siitä, että kotona on paljon ihmisiä, jot­ka mei­dän pitäisi tavoit­taa ja jot­ka tarvit­se­vat neu­von­taa. Per­heen valvo­va silmä voi estää heitä tule­mas­ta meille, Tiina Mat­ti­la Mar­jat­ta-Säätiöstä sanoo.

– Per­heen nuorem­mat jäsenet saat­ta­vat käyt­tää van­hempi­en­sa raho­ja. Näitäkin koke­muk­sia on kuul­tu pro­jek­tin aikana.

Etnogerontologiaa Suomeen

Ikään­tyneitä maa­han­muut­ta­jia on tähän saak­ka ollut vähän, ja he asu­vat hajal­laan eri puo­lil­la Suomea. Sik­si heille on ollut vaikea kehit­tää sovel­tuvia perus­palvelu­ja, sanoo palvelupääl­likkö Hilk­ka Lin­der­borg.

– Maail­mal­la jo puhutaan etnogeron­tolo­gias­ta, mut­ta Suomes­sa käsitet­tä ei vielä laa­jem­min tun­neta.

Tilanne muut­tuu myös Suomes­sa. Koh­ta tääl­läkin on iso joukko ikään­tyneitä maa­han­muut­ta­jia, joil­la on muis­tion­gelmia ja jot­ka tarvit­se­vat hoitoa elämän­sä viimeisi­in vuosi­in.

– Nyt puut­tuvat palvelumallit siitä, miten hei­dät tavoite­taan, minne hei­dät sijoite­taan ja miten hei­dät saat­to­hoide­taan ja hau­dataan. Olisi hyvä miet­tiä nämä asi­at ajois­sa ja valmis­tau­tua, Tiina Mat­ti­la jatkaa.

Jo sosi­aali- ja ter­veysalan koulu­tuk­ses­sa tulisi puhua eri kult­tuureista tule­vien tarpeista.

– En tiedä, pitääkö palvelu­jär­jestelmis­sä huomioi­da ikään­tyvät maa­han­muut­ta­jat omi­na ryh­minä ja suun­na­ta heille omia palvelu­ja. He itse halu­a­vat olla taval­lisia kun­ta­laisia. Ainakin hei­dän eri­ty­is­tarpeen­sa pitää tun­nistaa, sanoo Mat­ti­la.

Maahanmuuttajat itse toivovat, että he saavat omia palvelukoteja.

Euroopas­sa on jo herät­ty maa­han­muut­ta­jien ikään­tymiseen, Sari Heikki­nen sanoo. Juuri nyt tutk­i­javerkos­tois­sa keskustel­laan ikään­tyvien maa­han­muut­ta­jien muis­tion­gelmista.

– Heille pitää muun muas­sa kehit­tää omia muis­titeste­jä. Yleiset sanat­estit eivät käy, sil­lä maa­han­muut­ta­ja ei voi muis­taa asioi­ta, joi­ta hän ei ole koskaan tien­nyt.

Maa­han­muut­ta­jat itse toivo­vat, että he saa­vat omia palvelukote­ja. Suo­ma­lais­es­ta palvelu­a­sumis­es­ta voi liikkua vääriä käsi­tyk­siä. Inker­iläiset esimerkik­si luule­vat, että palvelukoti­in men­nään kuole­maan.

Hülya Kytö on ideoin­ut, että palve­lu­talos­sa olisi oma pieni osas­to, jos­sa olisi maa­han­muut­ta­jan omaa kieltä puhu­va hoita­ja, joka myös tun­tee kult­tuurin tavat.

– Kotikäyn­te­jä voisi jär­jestää työ­par­it, jois­sa olisi suo­ma­lainen ja ulko­maalais­taus­tainen hoita­ja. Van­hus luot­taa oman­maalaiseen henkilöön ja pystyy ker­tomaan asi­at oma­l­la kielel­lä. Jos vieras suo­ma­lainen kop­ut­taa ovelle, van­hus ei uskalla ava­ta ovea. Tarvi­taan myös avoin infopiste kaupungille, Kytö sanoo.

Siel­lä van­hat maa­han­muut­ta­jat voisi­vat saa­da tietoa oma­l­la kielel­lä. Infon työn­tek­i­jät voisi­vat aut­taa asioiden hoi­dos­sa ja ohja­ta kun­nan palvelui­hin.

Mar­jat­ta-Säätiön maa­han­muut­ta­jatyö tekee yhteistyötä kun­nan sosi­aal­i­toimen kanssa. Sosi­aal­i­työn­tek­i­jä tulee Havukoskelle ker­ran kuus­sa aut­ta­maan Sereno­mia-han­kkeen ikä­maa­han­muut­ta­jia.

– 10–20 vuot­ta on lyhyt aika sopeu­tua uuteen maa­han. Nyt ikä­maa­han­muut­ta­jien pitää selviy­tyä yksin lyhyen alku­jak­son jäl­keen. Pitäisi luo­da jär­jestelmä, jos­sa seu­rataan, miten he pär­jäävät, Tiina Mat­ti­la sanoo.

Jaana Laiti­nen

Elsa päätyi Suomeen keskitysleirien ja Siperiavuosien jälkeen

Rauhaa maail­maan. Toivon kaikkea hyvää teille, inker­iläi­nen Elsa Par­muz­i­na sanoo usein.

Hän on hur­maa­vanoloinen, iloinen pieni nainen. Hän puhuu kohteliaasti ja lupaa ker­toa, miten hän päät­tyi palu­umuut­ta­jak­si Suomeen.

Monel­la maa­han­muut­ta­jal­la on takanaan vaikei­ta koke­muk­sia ja vai­hei­ta. Niin on Elsal­lakin.

Elsa Par­muz­i­na syn­tyi pienessä kylässä lähel­lä Pietarin kaupunkia vuon­na 1936. Suomeen hän muut­ti 1999. Siinä välis­sä tapah­tui paljon.

Vankileiriltä kuolemanleirille

Hän asui kotikylässä van­hempi­en ja sis­arusten kanssa omakoti­talos­sa. Sit­ten tuli­vat sak­salaiset. Nat­si-Sak­san joukot etenivät lännestä Leningradi­in ja alkoi­vat piirit­tää kaupunkia vuon­na 1941. Elsan koti­ta­lo poltet­ti­in. Isolle pel­lolle kylän laidalle raken­net­ti­in vankileiri. Elsa ja per­he jou­tu­i­v­at sinne. Elsa oli vielä lap­si, mut­ta hän muis­taa piikki­lan­ka-aidat, jot­ka eris­tivät leirin kotikylästä.

Elsan kak­si nuor­ta tätiä vieti­in Sak­saan.

– Asuimme leir­il­lä maakuopas­sa. Ruokaa ei annet­tu.

Van­hem­mat poimi­vat nokkosia, silp­pu­si­vat ne ja lisä­sivät joukkoon vet­tä ja sahan­pu­rua. Äiti teki kakkaroi­ta, jot­ka pitivät per­heen hengis­sä.

Sit­ten per­he siir­ret­ti­in Viroon 1943. Sijoi­tu­s­paik­ka oli Kloogan keski­tysleiri lähel­lä Tallinnaa. Sinne koot­ti­in sak­salais­ten miehit­tämän alueen inker­iläisiä, jot­ka sit­ten siir­ret­ti­in Suomeen.

Leiri tun­netaan Balt­ian juu­ta­lais­ten joukko­murhas­ta 1944. Sak­salaiset ampui­v­at leir­il­lä vielä olleet 2 000 juu­ta­laista ja polt­ti­vat ruumi­it juuri ennen kuin venäläiset joukot ehtivät sinne.

Elsa ja per­he pää­tyivät inker­iläis­ten siir­rois­sa Suomeen sitä ennen. Hän kuvaa tarkkaan, miten hei­dät pesti­in Suomes­sa. Tulimme puh­taik­si, hän sanoo mon­ta ker­taa. Suomes­sa tuli­jat sai­vat myös syödä.

Per­he pää­tyi asumaan Pirkkalaan. Elsa pääsi koulu­un.

Karjavaunussa Siperiaan

Onni Suomes­sa kesti vain het­ken. Neu­vos­toli­it­to vaati vielä samana vuon­na, että sen kansalaiset pitää palaut­taa koti­maa­han. Elsan per­he jou­tui lähtemään joulupäivänä.

– Mei­dät vieti­in kylmässä junavaunus­sa rajalle. Siel­lä mei­dät siir­ret­ti­in toiseen junaan ja vieti­in kar­javaunus­sa Kes­ki-Venäjälle. Mat­ka kesti kuukau­den. Keuhko­sairas mies yski pul­loon. Äiti pelkäsi, että me saamme taudin.

Pian per­he siir­ret­ti­in taas. Täl­lä ker­taa hei­dät vieti­in takaisin Viroon. Asuimme siel­lä vuo­den 1948, Elsa ker­too. Isä teki työk­seen lap­sille jalkinei­ta.

– Sit­ten tuli käsky paka­ta tavarat 24 tun­nis­sa. Mei­dät vieti­in Siperi­aan.

Juna täyn­nä Bal­ti­as­ta kerät­tyjä inker­iläisiä vei Elsan Siperi­aan lähelle Omskin aluet­ta. Per­he asui kylmässä parakissa, jon­ka kat­to ja seinät oli­vat savea. Lat­ti­aa ei ollut, Elsa sanoo lyhyesti.

– Lat­tia pesti­in niin, että sankoon laitet­ti­in vet­tä ja lehmän­lan­taa. Sil­lä lat­tia sivelti­in puh­taak­si.

– Kysyin myöhem­min kir­jeel­lä Tallinnas­ta, mik­si mei­dät lähetet­ti­in Siperi­aan. Se oli kuule­ma käsky Mosko­vas­ta.

Uusi koti löytyi Karjalasta

Vuon­na 1953 per­he pääsi palaa­maan Siperi­as­ta. Uusi koti löy­tyi Kar­jalan Kon­tupo­h­jas­ta. Mon­et inker­iläiset pää­tyivät lop­ul­ta asumaan eri puo­lille Kar­jalaa.

Elsa määrät­ti­in opiskele­maan hov­imes­tarik­si. Koulu­tus kesti kak­si vuot­ta. Sen jäl­keen hän palasi Kon­tupo­h­jaan töi­hin, meni naimisi­in ja sai kak­si tytärtä. Puoliso kuoli 1984. Elsa teki töitä ja tyt­täret sai­vat korkeak­oulu­tutkin­not.

Kar­jalas­ta ei löy­tynyt työtä tyt­tärille. Ensin van­hempi tytär muut­ti Suomeen, kun pres­i­dent­ti Koivis­to avasi ovet inker­iläisille palu­umuut­ta­ji­na. Tytär avioi­tui ja sai lap­sia. Elsaa tarvit­ti­in hoita­maan lapsen­lap­sia. Se on inker­iläis­ten tapa.

Suomeen ja Van­taalle Elsa muut­ti 1999 maalisku­us­sa. Hän sanoo, että hänel­lä on kaik­ki nyt hyvin.

– Ainakin parem­pi elämä kuin elet­ty, hän kuvaa nykypäivään­sä.

– Rauhaa maail­maan.