Elämä ei tottele käsikirjoja, eivätkä siihen päde yhdet ohjeet tai normit. Tämä on havaittu Kelassa, jossa toimeen­tu­lo­tu­ki­pää­tösten tekeminen on osoit­tau­tunut hanka­lam­maksi kuin osattiin odottaa. Sama totuus näkyy kaikessa sosiaa­lialan työssä. Inhimil­linen elämä on sotkuista ja vajavaista. Se rönsyää, saa yllät­täviä käänteitä, vaihtaa suuntaa.

Elämä ei noudata käsikirjaa.

Päätoimittaja Kristiina Koskiluoma.

Kristiina Koski­luoma. Kuva: Veikko Somerpuro

Ihmisillä on valta­vasti taitoa ja keinoja ratkoa elämän ongel­ma­ti­lan­teita, mutta ihminen osaa myös sotkea asiansa. Valitet­tavan usein ihmisen asiat kuitenkin sotkeu­tuvat toisten ihmisten, yhteis­kunnan tai talouden muutosten vuoksi, hänestä itsestään riippu­mat­to­mista syistä. Joskus sairaudet tai ominai­suudet tuottavat haasteita.

Ei ole yksin­ker­taista rakentaa tukijär­jes­telmiä, jotka olisivat oikeu­den­mu­kaisia, kohtuul­lisia ja yhteis­kunnan kannalta talou­del­li­sesti kestäviä.

Ydina­siaksi nousee ihmisen kohtaa­minen. Ikuisuus­ky­symys tuntuu olevan, lähdemmekö järjes­telmän normeista ja ohjeista, vaiko ihmisen tarpeiden tunnistamisesta.

Tärkeää on myös huomata, että ihminen on sosiaa­linen olento, jonka ominai­suudet ja vahvuudet tulevat parhaiten esiin yhteis­toi­min­nassa toisten ihmiso­len­tojen kanssa. Ryhmä­muo­toinen työskentely tarjoaa monia vahvuuksia sosiaa­lialan työhön.

Tarpeen on usein myös muistuttaa, että kaikkia – niin ammat­ti­aut­tajia kuin autet­ta­viakin – koskevat samat oikeudet ja velvol­li­suudet ihmisinä. Emme voi ottaa itsel­lemme oikeuksia, joita emme soisi toisille. Emme kieltää toisilta sitä, mihin itse katsomme olevamme oikeutettuja.

Kristiina Koski­luoma