Elämä ei tot­tele käsikir­jo­ja, eivätkä siihen päde yhdet ohjeet tai nor­mit. Tämä on havait­tu Kelas­sa, jos­sa toimeen­tu­lo­tukipäätösten tekem­i­nen on osoit­tau­tunut han­kalam­mak­si kuin osat­ti­in odot­taa. Sama totu­us näkyy kaikessa sosi­aalialan työssä. Inhimilli­nen elämä on sotkuista ja vajavaista. Se rön­syää, saa yllät­täviä kään­teitä, vai­h­taa suun­taa.

Elämä ei noudata käsikirjaa.

Päätoimittaja Kristiina Koskiluoma.

Kris­ti­ina Koskilu­o­ma. Kuva: Veikko Somer­puro

Ihmisil­lä on val­tavasti taitoa ja keino­ja ratkoa elämän ongel­mati­lantei­ta, mut­ta ihmi­nen osaa myös sotkea asiansa. Valitet­ta­van usein ihmisen asi­at kuitenkin sotkeu­tu­vat tois­t­en ihmis­ten, yhteiskun­nan tai talouden muu­tosten vuok­si, hänestä itses­tään riip­pumat­tomista syistä. Joskus sairaudet tai omi­naisu­udet tuot­ta­vat haastei­ta.

Ei ole yksinker­taista rak­en­taa tuk­i­jär­jestelmiä, jot­ka oli­si­vat oikeu­den­mukaisia, kohtu­ullisia ja yhteiskun­nan kannal­ta taloudel­lis­es­ti kestäviä.

Ydi­nasi­ak­si nousee ihmisen kohtaami­nen. Ikuisu­uskysymys tun­tuu ole­van, lähdem­mekö jär­jestelmän normeista ja ohjeista, vaiko ihmisen tarpei­den tun­nistamis­es­ta.

Tärkeää on myös huo­ma­ta, että ihmi­nen on sosi­aa­li­nen olen­to, jon­ka omi­naisu­udet ja vahvu­udet tule­vat parhait­en esi­in yhteis­toimin­nas­sa tois­t­en ihmiso­len­to­jen kanssa. Ryh­mä­muo­toinen työsken­te­ly tar­joaa monia vahvuuk­sia sosi­aalialan työhön.

Tarpeen on usein myös muis­tut­taa, että kaikkia – niin ammat­ti­aut­ta­jia kuin autet­tavi­akin – koske­vat samat oikeudet ja velvol­lisu­udet ihmis­inä. Emme voi ottaa itsellemme oikeuk­sia, joi­ta emme soisi toisille. Emme kieltää toisil­ta sitä, mihin itse kat­somme ole­vamme oikeutet­tu­ja.

Kris­ti­ina Koskilu­o­ma