Eteläkarjalaisessa toimintakeskus Suvannossa tehtiin jotain uutta ja innostavaa viime syksynä: iäkkäät asukkaat osallistuivat voimauttavan valokuvan projektiin.

 

 

Kipinä pro­jek­tiin lähti toi­min­ta­kes­kuk­sen nai­sa­suk­kai­den aloit­teesta. 

 Suvannossa on vuo­sia kokoon­tu­nut SPR:n Ukkokerho, joka on nimensä mukai­sesti vain mie­hille. Jo pit­kään Suvannon nai­sa­suk­kaat ovat toi­vo­neet jota­kin omaa, nais­ten ker­hoa. Kun Suomen kult­tuu­ri­ra­has­tossa oli haet­ta­vana apu­raha, niin pää­timme hakea sitä työ­pa­jo­jen toteut­ta­mi­seen, ker­to­vat hen­ki­lö­kun­nasta pro­jek­tiin osal­lis­tu­neet sosio­nomi Marianne Torikka sekä gero­no­mit Katja Kuitto ja Katja Mälkiä.

– Valokuvat ker­to­vat tari­nan ele­tystä elä­mästä ja toi­mi­vat muis­to­jen mie­leen palaut­ta­jina. Siksi mene­tel­mäksi pää­tet­tiin valita voi­maut­tava valo­kuva, he sanovat.

Mukaan hank­kee­seen lähti voi­maut­ta­van valo­ku­van kehit­täjä Miina Savolainen.

Toimintakeskukseen hankittiin oma kamera.

– Tämän Naiseuden voima ‑pro­jek­tin pää­hen­ki­löt ovat suku­pol­vea, joka on jou­tu­nut tois­tu­vasti sivuut­ta­maan omat koke­muk­sensa ja tun­teensa. Vanhuudessa ihmi­sen elä­män mer­ki­tyk­sel­li­syy­den poh­ti­mi­nen tulee esiin. Kuka minä olen – kenelle olen arvo­kas ja tär­keä? Ikääntyneet tar­vit­se­vat tilaa yksi­löl­li­selle iden­ti­teet­ti­työlle ja lem­peälle näh­dyksi tule­mi­selle. Juuri tästä pro­jek­tissa on ollut kyse. Osallistujat sai­vat löy­tää elä­män­kaa­res­taan kan­nat­te­le­via kuvia, jotka aut­ta­vat kat­so­maan itseä rakas­ta­vasti ja armol­li­sesti, Savolainen kiteyttää.

Hyväksyvä katse vanhoihin kuviin ja tarinoihin niiden takana

Valokuvahanke kesti noin viisi kuu­kautta. Kokonaisuuteen kuu­lui neljä päi­vän mit­taista työ­pa­jaa, joissa oli oma tee­mansa, sekä yksin toteu­tet­ta­via teh­tä­viä. Projektin aikana kat­sot­tiin sekä van­hoja kuvia että otet­tiin uusia.

Asukkaat valit­si­vat omista, aiem­min ote­tuista valo­ku­vis­taan heille tär­keitä otok­sia. He esit­te­li­vät kuvansa muille ja ker­toi­vat niistä. Keitä kuvissa oli, mistä tilan­teesta ne oli­vat ja mikä mer­ki­tys niillä oli heille?

– Meidän työn­te­ki­jöi­den roo­lina oli olla eri­tyi­sesti asuk­kaan tari­nan kuun­te­lija ja myö­täe­läjä, kan­nus­taja, hyväk­sy­vän kat­seen antava kans­sa­kul­kija sekä käy­tän­nön avus­taja. Olimme mukana muok­kaa­massa kuvia, leik­kaa­massa, lii­maa­massa ja som­mit­te­lua­puna, ker­to­vat Torikka, Kuitto ja Mälkiä.

– Omista ja toi­sen kuvista ja ihmis­ten niille anta­mista mer­ki­tyk­sistä sai sanoa vain hyviä ja vil­pit­tö­miä asioita, kuvai­lee Miina Savolainen työskentelytapaa.

Vanhojen muis­to­jen lisäksi Savolainen kuvasi asuk­kaita kuvaus­ret­ki­päi­vänä. Kuvattava sai itse päät­tää, miten ja missä häntä kuvat­tiin. Henkilöt, joilla ei ollut lii­kun­ta­ra­joit­teita, kuva­si­vat myös itse.

– Kuvausretkillä syn­tyi uusia kuvia itselle mer­ki­tyk­sel­li­sissä pai­koissa ja yhdessä uusien ystä­vien kes­ken. Naiset valit­si­vat kuvaus­ret­kien oma­ku­vista mie­lui­sim­mat Jokainen näky­väksi ‑valo­ku­va­näyt­te­lyyn, Savolainen kertoo.

– Tärkeää oli myös yhtei­söl­li­syys ja osal­li­suu­den koke­mus. Projektin aikana ryh­mästä tuli­kin tii­vis oma porukka, nyök­kää­vät Torikka, Kuitto ja Mälkiä.

Valokuva-albumi on hyvä kommunikoinnin väline

”Työpajat toi­vat iloa, hyvää mieltä, ja aika kului nopeasti.” Näin Suvannon asuk­kaat ovat kehu­neet valokuvahanketta.

– Se toi piris­tystä asuk­kai­den ole­muk­seen ja vaih­te­lua usein aika saman­lai­sena tois­tu­vaan arkeen. Osallistujat ovat ker­to­neet enem­män tai syvem­min elä­män­ta­ri­noi­taan kuin aikaisemmin.

Hanke lähensi asuk­kaita ja mukana olleita työn­te­ki­jöitä, kun he kävi­vät yhdessä läpi valo­ku­via ja nii­den tarinoita.

Vanhat ihmiset tarvitsevat lempeän nähdyksi tulemisen.

– Valokuvien kautta saimme lisä­tie­toa asuk­kaista. Tämä aut­taa var­sin­kin hoi­ta­jia koh­taa­mi­sessa hoi­to­toi­mien­kin yhtey­dessä. Henkilökunnan on myös hel­pompi ymmär­tää asuk­kaan nykyistä elä­mää, kun tun­nemme hänen aiem­pia koke­muk­si­aan. Henkilökunta näkee ja kuu­lee, mikä on toi­selle tär­keää, ja pys­tyy anta­maan tär­keille asioille tilaa.

Valokuvat herät­ti­vät ikään­ty­neissä suu­ria­kin tun­teita: iloa ja onnel­li­suutta, surua ja kai­paus­ta­kin. Suvannon toi­min­ta­kes­kuk­sen asuk­kaat lii­kut­tui­vat jopa kyy­ne­liin muis­tel­les­saan tapah­tu­mia elä­mänsä varrelta.

– Kuvat palaut­ti­vat mie­liin myös sel­lai­sia asioita, tapah­tu­mia ja tun­teita, jotka ehkä oli­vat olleet pois aja­tuk­sista. Oli tär­keää saada ker­toa niistä tur­val­li­sessa ryh­mässä, totea­vat Torikka, Kuitto ja Mälkiä.

He suo­sit­te­le­vat voi­maut­ta­vaa valo­ku­vausta muillekin.

– Hoitolaitoksessa asu­valle valo­kuva-albumi toi­mii hyvänä kom­mu­ni­koin­nin, tun­tei­den käsit­te­lyn, viri­ke­tuo­kioi­den sekä yhteis­ten het­kien väli­neenä. Kuvat sovel­tu­vat mai­niosti jut­te­lun ja muis­te­lun apuvälineeksi.

– Kyseessä on kehol­li­seen pei­laa­mi­seen perus­tuva työ­ote, jolla hoi­toa­lan ammat­ti­lai­set oppi­vat luo­maan van­huk­selle emo­tio­naa­lista tur­val­li­suutta sekä sovit­tau­tu­maan her­kem­min hänen per­soo­naansa ja koke­mus­maa­il­maansa, lisää Savolainen.

Hankkeen aikana toi­min­ta­kes­kuk­seen han­kit­tiin oma kamera.

– Nyt voimme kuvata asuk­kaita ja tulos­taa heille kuvia. Asukkaat ovat lii­man­neet uusia kuvia albu­miin tai lähet­tä­neet niitä läheisilleen.

Minna Jerrman