Raija Julkunen tarkastelee hyvinvointivaltiotrilogiansa kolmannessa osassa hyvinvointivaltion käännekohtia.

 

Käsit­te­ly­ta­paansa Raija Jul­ku­nen luon­neh­tii poliit­ti­seen talous­tie­tee­seen kal­lel­laan ole­van sosi­aa­li­tie­tei­li­jän otteeksi. Esi­merk­keinä ovat eri­tyi­sesti Bri­tan­nia, Saksa ja Alan­ko­maat.

Tri­lo­gian aiem­mat osat ovat käsi­tel­leet työtä (Uuden työn para­dok­sit, 2008) ja suku­puolta (Suku­puo­len jär­jes­tyk­set ja tasa-arvon para­dok­sit, 2010). Uusi kirja toi­mii hyvänä his­to­rial­li­sena ana­lyy­sina hyvin­voin­ti­val­tion vai­heista sen eri muo­doissa ja esit­te­lee kat­ta­vasti siitä teh­tyä tut­ki­musta.

Hyvin­voin­ti­val­tio julis­tet­tiin krii­siin jo sen kuk­keim­massa vai­heessa 1970-luvun alussa. Sitä syy­tet­tiin pai­su­vista kuluista ja työ­voi­man suu­rista sivu­ku­luista. 1990-luvulta voi­mis­tu­neessa uus­li­be­ra­lis­ti­sessa poli­tii­kassa hyvin­voin­ti­val­tiota alet­tiin muo­kata ja työn­tää takai­sin. Uusista menoista pidät­täy­dyt­tiin ja lisät­tiin kont­rol­lia. Vuo­den 2008 finans­si­krii­sin jäl­keen suun­taus vain vah­vis­tui. EU:n talous­ku­ri­po­li­tiikka on tämän poli­tii­kan ilmen­ty­mää.

Jos ennen aja­tel­tiin talou­del­li­sen toi­min­nan tavoit­teeksi paran­taa ihmis­ten hyvin­voin­tia, ter­veyttä ja tasa-arvoa, kään­tyi aja­tus nyt pää­lael­leen: mitä hyvin­voin­ti­val­tio voi tehdä talous­kas­vun ja kil­pai­lu­ky­vyn hyväksi.

Hyvin­voin­ti­val­tiosta teh­tiin vält­tä­mä­tön, ei enää innos­tava. Tämän muu­tok­sen myötä näyt­tää myös sosi­aa­li­de­mo­kraat­ti­selta liik­keeltä läh­te­neen hou­kut­te­le­vuus.

Näen­näi­sesti vaa­ti­mat­to­mien yksit­täis­ten muu­tos­ten seu­rauk­sena on syn­ty­nyt koko­naan uusi jär­jes­telmä. Köy­hyys on palan­nut, täys­työl­li­syy­destä on luo­vuttu tavoit­teena, voit­to­jen mak­si­mointi on sal­littu valit­ta­matta tuloe­ro­jen kas­vusta tai hyö­ty­jen ja hait­to­jen epä­ta­sai­sesta jakau­tu­mi­sesta, työ­mark­ki­noilla on tehty jous­toja hei­koista valit­ta­matta. Tun­neil­mas­tossa myö­tä­tunto on huven­tu­nut ja arvot ovat koven­neet.

Kuva on kovin synkkä. Hyvin­voin­ti­val­tio nyky­muo­dos­saan ei riitä enää vas­ta­voi­maksi tämän ajan epä­var­muuk­sille ja vää­ryyk­sille. Mitä jat­kossa? Raija Jul­ku­nen uskoo, etta hyvin­voin­ti­val­tio sin­nit­te­lee edel­leen. Se ei häviä, siitä on tul­lut lopu­ton pään­vaiva. Sen muok­kaa­mi­seen voi vai­kut­taa poliit­ti­sella voi­malla.

Tähän kir­jaan kan­nat­taa tart­tua. Se aut­taa ymmär­tä­mään ympä­rillä tapah­tu­vaa myl­ler­rystä. Mitä nykyi­nen sote-uudis­tus­kaan on kuin hyvin­voin­ti­val­tion refor­moin­tia, johon kuu­lu­vat jul­ki­sen val­lan ääne­tön luo­vu­tus, mark­ki­nois­te­tut pal­ve­lut, tehok­kuus ja kus­tan­nus­kont­rolli, kus­tan­nus­ten hil­lintä. Kirja on luet­ta­vissa myös ver­kossa.

Kris­tiina Kos­ki­luoma


Raija Jul­ku­nen: Muut­tu­vat hyvin­voin­ti­val­tiot: Euroop­pa­lai­set hyvin­voin­ti­val­tiot refor­moi­ta­vina. Uni­ver­sity of Jyväs­kylä, SoPhi 2017.