Ihminen on psykofyysissosiaalinen olento. Jos joku lokeroista jää hoitamatta, kokonaisvaltainen hyvinvointi vaarantuu.

 

 

Päätoimittaja Kaisa Yliruokanen.
Kuva: Veikko Somerpuro

Siitä huo­li­matta kah­den vii­mei­sen vuo­den aikana meillä on ollut edel­ly­tyk­set huo­leh­tia vain fyy­si­sestä ter­vey­destä – ja sii­tä­kin lähinnä ulkoilmaolosuhteissa.

Pandemian hii­puessa – tai ottaessa hap­pea – meillä on jäl­leen lupa hoi­taa itseämme myös sosi­aa­li­sesti ja psyyk­ki­sesti. Saamme koh­data ja ehkä jopa halata, ja sen tarve on suuri.

Mutta ei kaikilla.

Eristäytynyt ja kotiin sul­jettu elämä on kas­vat­ta­nut välil­lemme esteitä. Joku ei enää halua palata työ­pai­kalle, toi­nen jän­nit­tää muita ihmi­siä, kol­mas pel­kää äärim­mäi­sesti pöpöjä ja nel­jäs ehti syr­jäy­tyä eikä enää ole osa meitä.

Kahden met­rin tur­va­väli on veny­nyt 200 000 kilometriin.

Psyykkiset sai­rau­det lisää­vät kuol­lei­suutta ja syr­jäy­ty­neillä havai­taan enem­män terveysongelmia.

Koronan suo­jaus­toi­met ovat itses­sään myös lisän­neet ter­vey­son­gel­mia, puhu­mat­ta­kaan siitä pahoin­voin­nista, mikä on koh­dan­nut sato­ja­tu­han­sia. Ja näitä hätä­huu­toja kuu­lemme nyt entistä enemmän.

Miten voi lapsi, jonka perus­tur­val­li­suus ja minä­kä­si­tys raken­tui aikana, jol­loin ihmi­set oli­vat uhka?

Miten voi nuori, jonka sosi­aa­li­nen kasvu tapah­tui etäluennolla?

Miten voi aikui­nen, jolta vie­tiin työ ja toi­meen­tulo ja nii­den myötä iden­ti­teetti? Ja miten voi ikään­ty­nyt, jonka käs­ket­tiin pysyä kotona, koska hän kuor­mit­taa sairaaloita?

Liian usein erit­täin huonosti.

Kun seu­raava aalto tai pan­de­mia tulee, on aika ymmär­tää, että pel­källä fyy­si­sellä ter­vey­dellä tekee aika vähän, jos muut hyvin­voin­nin pala­set puuttuvat.

On löy­det­tävä kes­tävä tasa­paino, jossa katse on koko­nai­suu­dessa eikä yhden hal­lin­no­na­lan yhdessä kapeassa osiossa.

Kaisa Yliruokanen