Lapset syttyvät helposti hauskanpitoon. Se on taito, jota kannattaisi vaalia, sanoo lasten huumoria tutkiva varhaiskasvatuksen opettaja Tuula Stenius.

 

 

Isä lait­taa kat­ti­lan pää­hän, äiti kur­kis­taa hui­vin takaa ja sanoo ”kuk­kuu”, iso­veli käve­lee has­susti. Vauvat nau­ra­vat yllä­tyk­sille ja epä­joh­don­mu­kai­suuk­sille. He oppi­vat nau­ra­maan ennen kuin puhumaan.

Taaperot kikat­te­le­vat pei­ton alla. Mikä ihme nau­rat­taa, miet­tii aikui­nen. Päiväkoti-ikäi­set alka­vat naut­tia sanoilla lei­kit­te­lystä: sano kissa, sulla on housuissa pissa! Vasta kou­lui­käi­set ymmär­tä­vät vit­sejä aikuismaisesti.

– Vitsit vaa­ti­vat älyl­listä oival­ta­mista, joten vasta esio­pe­tusi­käi­set alka­vat pik­ku­hil­jaa kokeilla vit­sien vai­ku­tusta ja hok­sata nii­den jujua, ker­too Tuula Stenius.

Stenius on uransa aikana opet­ta­nut kai­ken­lai­sissa var­hais­kas­va­tuk­sen ryh­missä sekä työs­ken­nel­lyt muun muassa päiväkodinjohtajana.

Eläkkeelle jää­ty­ään hän ei halun­nut jäädä toi­met­to­maksi, vaan alkoi tehdä väi­tös­kir­jaa las­ten huu­mo­rista. Hän oli nimit­täin huo­man­nut, ettei­vät lap­set ja aikui­set nau­ra­neet samoille asioille.

– Vielä muu­tama vuosi sit­ten jopa psy­ko­lo­gian asian­tun­ti­jat mää­rit­te­li­vät huu­mo­rin aikuis­ten näkö­kul­masta ja väit­ti­vät, ettei lap­silla ollut huu­mo­rin­ta­jua. Nykyisin tie­de­tään toi­sin. Huumori mää­ri­tel­lään vuo­ro­vai­ku­tuk­seksi, jossa yri­te­tään nau­rat­taa toista tai huvi­tu­taan toi­sen jutuista.

Stenius päätti sel­vit­tää, mitä las­ten eri­lai­nen huu­mo­rin­taju tar­koit­taa käy­tän­nössä ja mikä mer­ki­tys sillä on kas­va­tuk­sen näkökulmasta.

Lapsilla ainutlaatuinen kyky heittäytyä

Tutkimustaan var­ten Stenius videoi ja havain­noi kol­men päi­vä­ko­din arkea. Pian hän huo­masi, että päi­vä­ko­dissa las­ten kes­ki­näi­nen has­sut­telu alkaa usein tyl­sis­ty­mi­sestä: jonot­taessa, pai­kalla istuessa, odottaessa.

– Lapset eivät jaksa olla pit­kään hil­jaa pai­koil­laan, vaan alka­vat viih­dyt­tää itse­ään: tehdä has­suja ilmeitä tai tök­kiä toi­si­aan. Jos joku muu yhtyy has­sut­te­luun, lii­keh­dintä vil­kas­tuu ja ääni nousee. Hyperhauskuus syttyy.

Lapsilla on luontaista komiikan tajua.

Steniuksen teo­rian mukaan las­ten kes­ki­näi­nen haus­kan­pito voi yltyä hur­ri­kaa­nin lailla. Se kerää voi­mia mui­den reak­tioista ja yllykkeistä.

Lopulta lap­set ovat tikah­tua nau­rusta. Aikuisten mie­lestä se on usein ”rie­hu­mista”. Stenius kut­suu sitä karnevalismiksi.

– Vappu tai jää­kie­kon maa­il­man­mes­ta­ruus­juhla on aikuis­ten kar­ne­vaa­lia. Huojentumisteorian mukaan kar­ne­vaa­lissa pure­taan patou­tu­nutta ener­giaa. Todistin ker­ran, miten aamu­pii­rissä istu­mi­sen jäl­keen pojat heit­te­li­vät pal­loa toi­sil­leen lähes tun­nin ja kikat­ti­vat samalla kek­si­mil­leen sanoille.

Monesti aikui­set kat­kai­se­vat las­ten hup­sut­te­lun ennen kuin se ehtii kerätä kier­rok­sia. Pelätään ehkä kaa­osta, melua ja hal­lin­nan menet­tä­mistä, var­sin­kin isoissa lap­si­ryh­missä. Toisaalta Stenius ymmär­tää sen, mutta toisaalta…

– Joskus kan­nat­taisi uskal­taa seu­rata, mihin se joh­taa. Yksi tut­ki­muk­seni tär­keim­mistä havain­noista on: mitä enem­män aikui­set ovat mukana haus­kan­pi­dossa, sitä vähem­män lap­silla on tar­vetta haas­taa huu­mo­rilla aikui­sen auk­to­ri­teet­tia. Lapsilla on ainut­laa­tui­nen tapa heit­täy­tyä kar­ne­vaa­li­tun­nel­maan. Sitä ei soisi tukahdutettavan.

Huumori keventää

Huumoritutkijat ovat pää­tel­leet, että huu­mori kek­sit­tiin alun perin elä­män keven­tä­mi­seksi, ja Steniuksen mukaan lap­set käyt­tä­vät huu­mo­ria monesti juuri tässä alku­pe­räi­sessä tarkoituksessa.

– Lapsilla on luon­taista komii­kan tajua ja kykyä haus­kuut­taa vaik­kapa vain itse­ään. Lasten haus­kan­pi­don rajoit­ta­mista kan­nat­taa har­kita tästä näkökulmasta.

Jos kukaan ei rea­goi lap­sen huu­mo­riin, haus­kuus ei lähde len­toon, vaan sam­muu. Lapsi oppii huu­mo­ria käyt­tä­mällä sitä.

– Harvoin tul­laan aja­tel­leeksi, että lap­sella on oikeus huu­mo­riin. Ja lap­sella on oikeus omaan huu­mo­riinsa, ei vain aikuis­ten tar­joi­le­maan. Lapsen iden­ti­teetti vah­vis­tuu, kun hän tulee kuul­luksi oman huu­mo­rinsa kautta.

Steniuksen mukaan näyt­täisi, että joil­la­kin lap­silla on eri­tyi­nen kyky nähdä asioita huvittavina.

– Kun hän läh­tee ruo­ka­pöy­dästä, hän ään­te­lee has­susti ja käve­lee jalat leväl­lään. Nämä posi­tii­vi­set humo­ris­tit näke­vät haus­kuutta joka puo­lella ja ovat hyviä roo­li­mal­leja toi­sille lap­sille. Heidän pitäisi saada olla oma itsensä.

Steniuksen mie­lestä par­hai­ten huu­mo­ria opi­taan pien­ryh­missä. Isoissa ryh­mä­ti­lan­teissa käy hel­posti niin, että lap­set ovat kes­ke­nään ja aikui­set hillitsevät.

– Sen sijaan pien­ryh­mien videoin­neissa näkyy hil­peitä vuo­ro­pu­he­luja. Aikuisen ei tar­vitse yrit­tää olla vit­si­käs, riit­tää että bon­gaa lap­sen aloit­teita huu­mo­riin ja menee mukaan. Lapsen pitäisi saada olla pääosassa!

Huumori kehittää luovaa ajattelua.

Hän on todis­ta­nut kah­den­laista päi­vä­ko­din toi­min­ta­kult­tuu­ria. Kuria ja jär­jes­tystä pai­not­ta­vissa toi­min­ta­kult­tuu­reissa saat­taa olla vii­si­toista ruo­kai­luun liit­ty­vää sään­töä – ja vain vähän huu­mo­ria. Osallisuutta pai­not­tava toi­min­ta­kult­tuuri antaa tilaa hassuttelulle.

– Toisessa päi­vä­ko­ti­ryh­mässä lap­sen saman­tyyp­pi­nen toi­minta koet­tiin iloa tuot­ta­vana ja ryh­mää yhdis­tä­vänä, kun taas toi­sessa häi­riönä. Osallisuuden peda­go­giik­kaa toteut­ta­vissa ryh­missä lap­set pää­si­vät päät­tä­mään asioista. Silloin lap­silla ja aikui­silla oli haus­kaa yhdessä, vaik­kapa ruokaillessa.

Hyperhauskuus ei ole vaarallista

Tuula Stenius ker­toi päi­vä­ko­din esio­pe­tus­ryh­mälle tut­ki­mus­tu­lok­ses­taan näin: näyt­tää siltä, että pieru nau­rat­taa lap­sia. Ilmoitus otet­tiin vas­taan nau­run­tyrs­käh­dyk­sin ja päris­te­ly­ään­näh­te­lyin. Meteli yltyi, kun­nes opet­taja tuli jaka­maan lap­set ryhmiin.

– Se oli esi­merkki hyper­haus­kuu­desta, joka haih­tuu nopeasti eikä ollut yhtään vaarallista.

Hän keräsi las­ten jutuista Hassukirjan, jota luet­tiin lap­sille. Suosituin juttu oli sana­leikki: akka-kakka. Varhaiskasvatuksessa kuul­laan kak­ka­jut­tuja ehkä kyl­läs­ty­mi­seen asti.

– Vanhempia keho­te­taan neu­vo­lassa suh­tau­tu­maan luon­te­vasti kak­ka­jut­tui­hin, ettei tule pot­ta­pel­koa. On loruja, lau­luja ja kir­joja, joissa luon­te­vaa suh­tau­tu­mista vessa-asioi­hin ope­te­taan. Niin aikuis­ten kuin las­ten­kin tv-ohjel­missa nau­re­taan pie­ru­ju­tuille. On häm­men­tä­vää, jos tämä päi­vä­ko­dissa yhtäk­kiä kielletäänkin.

Päiväkoti-ikäis­ten las­ten huu­mori on pää­osin hyvän­tah­toista. Ironia ja sar­kasmi tule­vat huu­mo­riin vasta koulussa.

– Jos lapsi naput­te­lee pöy­tää leik­ki­sästi, aikui­nen voi vas­tata naput­ta­malla myös. Lempeä ohjaus ja vas­ta­vuo­roi­suu­den koke­muk­set roh­kai­se­vat lasta käyt­tä­mään huu­mo­ria hyvän­tah­toi­sesti, Stenius neuvoo.

Paljon opittavaa lapsilta

Moni on kuul­lut tut­ki­mus­tu­lok­sesta, jonka mukaan neli­vuo­tias nau­raa kol­me­sa­taa ker­taa päi­vässä, neli­kymp­pi­nen noin neljä. Totta tai ei, joka tapauk­sessa lap­silla tun­tuu ole­van haus­kem­paa kuin meillä aikuisilla.

– Voisimme oppia lap­silta komii­kan tajua ja kykyä keven­tää elä­mää. Lapset viih­ty­vät has­sut­te­le­vien, lei­kil­lis­ten aikuis­ten kanssa. Myös ilma­piiri on sil­loin erilainen.

Stenius haluaa haas­taa meitä poh­ti­maan lapsikäsitystämme.

– Onko ros­ka­la­vaa ton­kiva poi­ka­joukko auto­maat­ti­sesti pahan­teossa vai ovatko he aktii­vi­sia, tut­ki­via lap­sia? Sopiiko ääni­mai­se­maamme lap­sen ilo ja nauru vai pitääkö olla hil­jaa kuin hississä?

Lapsen pitää saada olla pääosassa.

Stenius on itse nau­ra­nut vii­meksi kat­sel­les­saan videolta Vesa-Matti Loirin Nauravaa kul­ku­ria. Kahden vii­si­vuo­ti­aan hul­lut­telu hyker­rytti häntä myös hil­jat­tain. Tytöt oli­vat kek­si­neet itsel­leen uudet nimet ja juok­si­vat kikat­taen pakoon van­hoja nimiään.

– Huumori kehit­tää luo­vaa ajat­te­lua ja yhdis­tää: se on yhtei­sön liima. Yhdessä nau­ra­mi­nen saa mie­li­hy­vä­hor­mo­nit hyr­rää­mään. Naurun määrä päi­vä­ko­ti­ryh­mässä on hyvä mit­tari, sillä huu­mori vaa­tii tur­val­lista ilma­pii­riä, kuun­te­le­mista ja toi­sen tuntemista.

Huumorin avulla myös rat­kais­taan ongel­mia. Esimerkiksi päi­vä­ko­din hiki­siä puke­mis­ti­lan­teita voi keven­tää teke­mällä siitä haus­kaa: meneekö jalka hihaan ja käsi lah­kee­seen vai sit­ten­kin toisinpäin.

Tuija Siljamäki