Ylisukupolvinen huono-osaisuus on viheliäinen ja kasvava ongelma myös suomalaisessa yhteiskunnassa. Tilanteen ratkaisu vaatii sosiaalipolitiikalta ja ‑työltä uudenlaisia näkökulmia ja toimintatapoja.

 

 

Yhä suu­rempi osa väes­töstä voi Suomessa hyvin. Tästä huo­li­matta yhteis­kun­nas­samme elää kas­vava joukko yli­su­ku­pol­vi­sesta huono-osai­suu­desta kär­si­viä sukuja, per­heitä ja yksi­löitä. Tämän jou­kon on arvioitu kat­ta­van noin 20 000–40 000 henkilöä.

Ylisukupolvisesta huono-osai­suu­desta kär­si­vien ihmis­ten elä­mää var­jos­taa suku­pol­velta toi­selle siir­tyvä perus- ja tur­vae­tuuk­sista muo­dos­tuva alhai­nen elin­taso, niuk­kuu­den ja alhai­sen sta­tuk­sen kuor­mit­tama elä­män­laatu sekä arjen ryt­mit­tö­myy­destä ja riip­pu­vai­suk­sista aiheu­tu­vat elämäntapahaasteet.

– Kyse on kol­hi­tuista ihmi­sistä, joi­den elä­män­ti­lanne on erit­täin kuor­mit­tava. Tätä ihmis­jouk­koa voi­daan ymmär­tää van­han nyrk­kei­li­jän ver­taus­ku­van kautta. He ovat otta­neet elä­mänsä aikana lii­kaa iskuja vas­taan ja hei­dän kykynsä nousta kan­vee­sista on heikentynyt.

Näin ker­too Tampereen yli­opis­tolla toi­miva yhteis­kun­ta­tie­teel­li­sen tie­de­kun­nan dekaani Juho Saari. Hän on tut­ki­nut pit­kään köy­hyyttä ja eriar­voi­suutta suo­ma­lai­sessa yhteis­kun­nassa sekä on yksi hil­jat­tain ilmes­ty­neen ”Raskas perintö” ‑kir­jan (Gaudeamus 2020) kirjoittajista.

Kirja on osa laa­jem­paa ”Huono-osai­sin Suomi” ‑tut­ki­mus­oh­jel­maa, jossa on tar­kas­teltu kaik­kein haa­voit­tu­vim­massa ase­massa ole­vien elä­mää Suomessa. Tällaisia ovat esi­mer­kiksi lei­pä­jo­no­jen asiak­kaat, ter­veys­neu­von­ta­pis­teissä käy­vät suo­nen­si­säis­ten huu­mei­den käyt­tä­jät ja oikeus­p­sy­kiat­rian potilaat.

Ylisukupolvisen huono-osai­suu­den on kuvattu ole­van yksi suu­rim­mista 2020-luvun sosi­aali- ja ter­veys­po­liit­ti­sista haas­teista. Mutta miksi?

– Ylisukupolvisen huono-osai­suu­den nousua poli­tii­kan asia­lis­toille selit­tää ennen kaik­kea se, että vii­me­si­jai­sen tur­van pit­kä­ai­kais­käyttö on yleis­ty­nyt saman­ai­kai­sesti suo­ma­lais­ten elin­ta­son ylei­sen nousun, elä­män­laa­dun kohen­tu­mi­sen ja elä­män­ta­po­jen paran­tu­mi­sen kanssa, Saari toteaa yhdessä tut­ki­joi­den Niko Eskelisen ja Liisa Björklundin kanssa kirjassaan.

Osa yksi­löistä ja per­heistä on jää­nyt jäl­keen muusta posi­tii­vi­seksi mää­ri­tel­lystä kehi­tyk­sestä ja ovat ajau­tu­neet yhteis­kun­nan marginaaliin.

Ongelmasta kärsivät ovat siellä täällä

Suomesta löy­tyy tus­kin yhtään polii­tik­koa tai puo­luetta, joka ei haluaisi vähen­tää yhteis­kun­nal­lista eriar­voi­suutta, esi­mer­kiksi yli­su­ku­pol­vista huono-osai­suutta. Näennäisestä yksi­mie­li­syy­destä huo­li­matta asia ei ole näin yksiselitteinen.

Huomio arkeen ja toimivuuden varmistamiseen.

– Politiikoilla on eri­lai­sia käsi­tyk­siä siitä, kuka tai mitkä ryh­mät ovat täl­lai­sia haa­voit­tu­vim­massa ase­massa ole­via. Sairaat, lap­set, köy­hät kyllä mai­ni­taan, mutta kukin näis­tä­kin ryh­mistä on hyvin­kin hete­ro­gee­ni­nen, totea­vat Saari, Eskelinen ja Björklund kirjassaan.

Ilmiön mää­rit­tely ei ole help­poa edes pit­kä­ai­kai­selle tutkijalle.

– ”Raskas perintö” ‑tut­ki­muk­sen aineisto oli sot­kui­sin aineisto kos­kaan. Siinä tuli esille ihmis­ten elä­män moni­muo­toi­suus monella eri tapaa, Saari kertoo.

Suomessa ei näyt­täisi esiin­ty­vän yhte­näistä köy­hyys­kult­tuu­ria, mikä yhdis­täisi yli­su­ku­pol­vi­sesta huono-osai­suu­desta kär­si­viä ihmi­siä. Todennäköisimmin nämä per­heet ja yksi­löt eivät myös­kään ole vuo­ro­vai­ku­tuk­sessa tois­tensa kanssa, saati tunne toisiaan.

– Haastatellut hen­ki­löt tavoi­tet­tiin sosi­aa­li­työn­te­ki­jöi­den kautta kir­jai­mel­li­sesti sieltä täältä, ker­too Saari kuva­tes­saan tuo­retta tutkimustaan.

Ylisukupolvisesta huono-osai­suu­desta kär­si­vien ihmis­ten elä­män­ti­lanne ja tule­vai­suu­den tavoit­teet vaih­te­le­vat. Siksi heitä ei voi myös­kään pitää ryh­mänä, joka jakaisi yhtei­sen ryh­mäi­den­ti­tee­tin tai esi­mer­kiksi sol­misi pari­suh­teita ainoas­taan oman ryh­mänsä sisällä.

Tutkimuksessa ei löy­detty per­heitä, joissa kaikki lap­set oli­si­vat yhteis­kun­nal­li­sesti kaik­kein hei­koim­massa ase­massa. Perheiden sisällä ilme­nee yleensä myös myön­tei­siä siirtymiä.

– Emme pys­ty­neet tut­ki­muk­sessa vas­taa­maan, miksi juuri tämä tai tuo hen­kilö jäi yli­su­ku­pol­vi­sen huono-osai­suu­den kier­tee­seen. Se, mikä on aut­ta­nut irrot­tau­tu­maan kier­teestä, on yleensä myön­tei­nen kiin­ty­mys johon­kin aikui­seen ihmi­seen. Tämä voi tapah­tua esi­mer­kiksi vii­koit­tai­sen har­ras­tuk­sen kautta, Saari kertoo.

Mikä ratkaisuksi?

Suomalainen sosi­aa­li­työ ja ‑ohjaus toi­mi­vat Saaren mukaan erin­omai­sesti suu­ren enem­mis­tön osalta. Ylisukupolvisen köy­hyy­den ja huono-osai­suu­den vähen­tä­mi­sen koh­din hän on kui­ten­kin havain­nut kes­kei­sen ongelman.

– Suuri haaste on kiin­nit­ty­mi­nen asiak­kaa­seen, ei niin­kään resurs­sien vähyys. Meillä on huo­mat­ta­van suu­ria eroja tässä asiassa eri pal­ve­lun­tuot­ta­jien välillä. Esimerkiksi joi­den­kin jär­jes­tö­jen koh­dalla kiin­nit­ty­mi­nen saat­taa olla 100 pro­sent­tista, kun taas mui­den toi­mi­joi­den koh­din pahim­mil­laan kol­man­nes tästä määrästä.

Asiakastyössä tavoitteiden tulee olla selkeitä.

– Tähän liit­tyvä tieto pitäisi sel­vit­tää ja jakaa sitä. Esimerkiksi Tampereella toi­mi­valla ViaDia ry:llä on kiin­nit­ty­mi­sestä lois­ta­via tulok­sia, Saari jatkaa.

On ole­massa hyvin vähän tie­toa siitä, mikä on oikeasti vai­kut­ta­vaa ongel­man rat­kai­sun kan­nalta. Siksi olisi tär­keää löy­tää sopi­vat mit­ta­rit asian tarkasteluun.

– Toimintaa ei ole sidottu riit­tä­västi vai­kut­ta­vuu­teen. Siksi meillä ei ole riit­tä­vää näyt­töä siitä, mitä suo­sit­te­lemme näistä ongel­mista kär­si­ville lap­sille ja nuo­rille, Saari kertoo.

Lisäksi on syytä kiin­nit­tää huo­miota tavoit­tei­den selkeyteen.

– Mielummin kuin puhua koko­nais­val­tai­sesta hyvin­voin­nin muu­tok­sesta, olisi joh­don­mu­kai­sem­paa pitää huol­taa siitä, ettei esi­mer­kiksi päih­deon­gel­mai­nen rep­sah­taisi tai yli­vel­kaan­tu­nut vel­kaan­tuisi lisää, Saari selventää.

Erityisen mer­kit­tä­vänä alu­eena voi­daan pitää las­ten­suo­je­lun jäl­ki­hoi­toa. Kyseessä on niin sanottu ”kuuma piste”, jossa ja jonka aikana las­ten­huol­lon ja las­ten­suo­je­lun pii­rissä olleet lap­set siir­ty­vät aikuis­ten maailmaan.

– Tässä vai­heessa pal­ve­lu­jär­jes­telmä voi vielä puut­tua nuor­ten elä­mään. Näin se voi­daan val­jas­taa myös aikui­suu­den tueksi. Siksi kaikki pau­kut tulisi kes­kit­tää tähän, Saari sanoo.

Huomio arkeen, juurisyihin ja toimivuuden varmistamiseen

Viheliään ja moni­syi­sen luon­teensa vuoksi yli­su­ku­pol­vi­sen huono-osai­suu­den poliit­ti­nen hal­tuun­otto ja rat­kai­se­mi­nen on eri­tyi­sen haas­ta­vaa. Usein sitä tar­kas­tel­laan ala­tee­mo­jen, kuten asunn­ot­to­muu­den, kou­lu­pu­dok­kuu­den, päih­deon­gel­mien ja esi­mer­kiksi vel­ka­ky­sy­mys­ten kautta.

Kutakin ongel­maa hoi­taa kysei­sestä ilmiöstä vas­taava taho.

– Samalla ihmi­sen elämä sek­to­roi­tuu ja koko­nai­suu­den hal­linta jää sir­pa­lei­seksi, Saari, Eskelinen ja Björklund toteavat.

Suomessa ei ole yhtenäistä köyhyys­kulttuuria.

– Pitkälti kysy­mys onkin siitä, että on näh­tävä ongel­mien pin­ta­syi­den taakse. Ei vain esi­mer­kiksi hoi­taa huu­meon­gel­maa, vaan kysyt­tävä, mikä on perim­mäi­nen syy kysei­sen ongel­man taus­talla, Saari tarkentaa.

Ylisukupolvisesta huono-osai­suu­desta kär­si­villä on pää­osin heikko usko tule­vai­suu­teensa, jos on sitä lain­kaan. Tämä tekee tavoit­tei­den luo­mi­sesta heille eri­tyi­sen vaikeaa.

– On oltava var­muus, että se mitä yksi­lölle ehdo­te­taan rat­kai­suksi ongel­miinsa, on oikeasti toi­mi­vaa. Monesti ongel­man parissa työs­ken­te­le­villä ei täl­laista var­muutta ole. Tämä ei aina­kaan paranna yli­su­ku­pol­vi­sesta huono-osai­suu­desta kär­si­vän uskoa tule­vai­suu­tensa, sanoo Saari.

Kirjoittajat tii­vis­tä­vät teok­sensa osu­vaan ilmai­suun: ”arki ensin”. Toimiva ja raken­tuis­tu­nut arki on nimit­täin edel­ly­tys sille, että pal­ve­lut yli­päänsä vaikuttavat.

– Arjen raken­teita ei pidä sopeut­taa pal­ve­lun­tuot­ta­jien ryt­miin ja aika­tau­luun, vaan pal­ve­lun­tuot­ta­jien tulee sopeut­taa oma toi­min­tansa haa­voit­tu­vassa ase­massa ole­vien arkeen. Muuten yli­su­ku­pol­vi­sesta huono-osai­suu­desta ei päästä eroon seu­raa­van­kaan suku­pol­ven aikana, Saari, Eskelinen ja Björlund toteavat.

Esko Harni