– Suomessa ei näyttäisi olevan yhtenäistä köyhyyskulttuuria, mikä yhdistäisi ylisukupolvisesta huono-osaisuudesta kärsiviä ihmisiä, toteaa Juho Saari. Kuva: Jonne Renvall / Tampereen yliopisto / Tampere University
Ylisukupolvinen huono-osaisuus on viheliäinen ja kasvava ongelma myös suomalaisessa yhteiskunnassa. Tilanteen ratkaisu vaatii sosiaalipolitiikalta ja ‑työltä uudenlaisia näkökulmia ja toimintatapoja.
Yhä suurempi osa väestöstä voi Suomessa hyvin. Tästä huolimatta yhteiskunnassamme elää kasvava joukko ylisukupolvisesta huono-osaisuudesta kärsiviä sukuja, perheitä ja yksilöitä. Tämän joukon on arvioitu kattavan noin 20 000–40 000 henkilöä.
Ylisukupolvisesta huono-osaisuudesta kärsivien ihmisten elämää varjostaa sukupolvelta toiselle siirtyvä perus- ja turvaetuuksista muodostuva alhainen elintaso, niukkuuden ja alhaisen statuksen kuormittama elämänlaatu sekä arjen rytmittömyydestä ja riippuvaisuksista aiheutuvat elämäntapahaasteet.
– Kyse on kolhituista ihmisistä, joiden elämäntilanne on erittäin kuormittava. Tätä ihmisjoukkoa voidaan ymmärtää vanhan nyrkkeilijän vertauskuvan kautta. He ovat ottaneet elämänsä aikana liikaa iskuja vastaan ja heidän kykynsä nousta kanveesista on heikentynyt.
Näin kertoo Tampereen yliopistolla toimiva yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan dekaani Juho Saari. Hän on tutkinut pitkään köyhyyttä ja eriarvoisuutta suomalaisessa yhteiskunnassa sekä on yksi hiljattain ilmestyneen ”Raskas perintö” ‑kirjan (Gaudeamus 2020) kirjoittajista.
Kirja on osa laajempaa ”Huono-osaisin Suomi” ‑tutkimusohjelmaa, jossa on tarkasteltu kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevien elämää Suomessa. Tällaisia ovat esimerkiksi leipäjonojen asiakkaat, terveysneuvontapisteissä käyvät suonensisäisten huumeiden käyttäjät ja oikeuspsykiatrian potilaat.
Ylisukupolvisen huono-osaisuuden on kuvattu olevan yksi suurimmista 2020-luvun sosiaali- ja terveyspoliittisista haasteista. Mutta miksi?
– Ylisukupolvisen huono-osaisuuden nousua politiikan asialistoille selittää ennen kaikkea se, että viimesijaisen turvan pitkäaikaiskäyttö on yleistynyt samanaikaisesti suomalaisten elintason yleisen nousun, elämänlaadun kohentumisen ja elämäntapojen parantumisen kanssa, Saari toteaa yhdessä tutkijoiden Niko Eskelisen ja Liisa Björklundin kanssa kirjassaan.
Osa yksilöistä ja perheistä on jäänyt jälkeen muusta positiiviseksi määritellystä kehityksestä ja ovat ajautuneet yhteiskunnan marginaaliin.
Ongelmasta kärsivät ovat siellä täällä
Suomesta löytyy tuskin yhtään poliitikkoa tai puoluetta, joka ei haluaisi vähentää yhteiskunnallista eriarvoisuutta, esimerkiksi ylisukupolvista huono-osaisuutta. Näennäisestä yksimielisyydestä huolimatta asia ei ole näin yksiselitteinen.
Huomio arkeen ja toimivuuden varmistamiseen.
– Politiikoilla on erilaisia käsityksiä siitä, kuka tai mitkä ryhmät ovat tällaisia haavoittuvimmassa asemassa olevia. Sairaat, lapset, köyhät kyllä mainitaan, mutta kukin näistäkin ryhmistä on hyvinkin heterogeeninen, toteavat Saari, Eskelinen ja Björklund kirjassaan.
Ilmiön määrittely ei ole helppoa edes pitkäaikaiselle tutkijalle.
– ”Raskas perintö” ‑tutkimuksen aineisto oli sotkuisin aineisto koskaan. Siinä tuli esille ihmisten elämän monimuotoisuus monella eri tapaa, Saari kertoo.
Suomessa ei näyttäisi esiintyvän yhtenäistä köyhyyskulttuuria, mikä yhdistäisi ylisukupolvisesta huono-osaisuudesta kärsiviä ihmisiä. Todennäköisimmin nämä perheet ja yksilöt eivät myöskään ole vuorovaikutuksessa toistensa kanssa, saati tunne toisiaan.
– Haastatellut henkilöt tavoitettiin sosiaalityöntekijöiden kautta kirjaimellisesti sieltä täältä, kertoo Saari kuvatessaan tuoretta tutkimustaan.
Ylisukupolvisesta huono-osaisuudesta kärsivien ihmisten elämäntilanne ja tulevaisuuden tavoitteet vaihtelevat. Siksi heitä ei voi myöskään pitää ryhmänä, joka jakaisi yhteisen ryhmäidentiteetin tai esimerkiksi solmisi parisuhteita ainoastaan oman ryhmänsä sisällä.
Tutkimuksessa ei löydetty perheitä, joissa kaikki lapset olisivat yhteiskunnallisesti kaikkein heikoimmassa asemassa. Perheiden sisällä ilmenee yleensä myös myönteisiä siirtymiä.
– Emme pystyneet tutkimuksessa vastaamaan, miksi juuri tämä tai tuo henkilö jäi ylisukupolvisen huono-osaisuuden kierteeseen. Se, mikä on auttanut irrottautumaan kierteestä, on yleensä myönteinen kiintymys johonkin aikuiseen ihmiseen. Tämä voi tapahtua esimerkiksi viikoittaisen harrastuksen kautta, Saari kertoo.
Mikä ratkaisuksi?
Suomalainen sosiaalityö ja ‑ohjaus toimivat Saaren mukaan erinomaisesti suuren enemmistön osalta. Ylisukupolvisen köyhyyden ja huono-osaisuuden vähentämisen kohdin hän on kuitenkin havainnut keskeisen ongelman.
– Suuri haaste on kiinnittyminen asiakkaaseen, ei niinkään resurssien vähyys. Meillä on huomattavan suuria eroja tässä asiassa eri palveluntuottajien välillä. Esimerkiksi joidenkin järjestöjen kohdalla kiinnittyminen saattaa olla 100 prosenttista, kun taas muiden toimijoiden kohdin pahimmillaan kolmannes tästä määrästä.
Asiakastyössä tavoitteiden tulee olla selkeitä.
– Tähän liittyvä tieto pitäisi selvittää ja jakaa sitä. Esimerkiksi Tampereella toimivalla ViaDia ry:llä on kiinnittymisestä loistavia tuloksia, Saari jatkaa.
On olemassa hyvin vähän tietoa siitä, mikä on oikeasti vaikuttavaa ongelman ratkaisun kannalta. Siksi olisi tärkeää löytää sopivat mittarit asian tarkasteluun.
– Toimintaa ei ole sidottu riittävästi vaikuttavuuteen. Siksi meillä ei ole riittävää näyttöä siitä, mitä suosittelemme näistä ongelmista kärsiville lapsille ja nuorille, Saari kertoo.
Lisäksi on syytä kiinnittää huomiota tavoitteiden selkeyteen.
– Mielummin kuin puhua kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnin muutoksesta, olisi johdonmukaisempaa pitää huoltaa siitä, ettei esimerkiksi päihdeongelmainen repsahtaisi tai ylivelkaantunut velkaantuisi lisää, Saari selventää.
Erityisen merkittävänä alueena voidaan pitää lastensuojelun jälkihoitoa. Kyseessä on niin sanottu ”kuuma piste”, jossa ja jonka aikana lastenhuollon ja lastensuojelun piirissä olleet lapset siirtyvät aikuisten maailmaan.
– Tässä vaiheessa palvelujärjestelmä voi vielä puuttua nuorten elämään. Näin se voidaan valjastaa myös aikuisuuden tueksi. Siksi kaikki paukut tulisi keskittää tähän, Saari sanoo.
Huomio arkeen, juurisyihin ja toimivuuden varmistamiseen
Viheliään ja monisyisen luonteensa vuoksi ylisukupolvisen huono-osaisuuden poliittinen haltuunotto ja ratkaiseminen on erityisen haastavaa. Usein sitä tarkastellaan alateemojen, kuten asunnottomuuden, koulupudokkuuden, päihdeongelmien ja esimerkiksi velkakysymysten kautta.
Kutakin ongelmaa hoitaa kyseisestä ilmiöstä vastaava taho.
– Samalla ihmisen elämä sektoroituu ja kokonaisuuden hallinta jää sirpaleiseksi, Saari, Eskelinen ja Björklund toteavat.
Suomessa ei ole yhtenäistä köyhyyskulttuuria.
– Pitkälti kysymys onkin siitä, että on nähtävä ongelmien pintasyiden taakse. Ei vain esimerkiksi hoitaa huumeongelmaa, vaan kysyttävä, mikä on perimmäinen syy kyseisen ongelman taustalla, Saari tarkentaa.
Ylisukupolvisesta huono-osaisuudesta kärsivillä on pääosin heikko usko tulevaisuuteensa, jos on sitä lainkaan. Tämä tekee tavoitteiden luomisesta heille erityisen vaikeaa.
– On oltava varmuus, että se mitä yksilölle ehdotetaan ratkaisuksi ongelmiinsa, on oikeasti toimivaa. Monesti ongelman parissa työskentelevillä ei tällaista varmuutta ole. Tämä ei ainakaan paranna ylisukupolvisesta huono-osaisuudesta kärsivän uskoa tulevaisuutensa, sanoo Saari.
Kirjoittajat tiivistävät teoksensa osuvaan ilmaisuun: ”arki ensin”. Toimiva ja rakentuistunut arki on nimittäin edellytys sille, että palvelut ylipäänsä vaikuttavat.
– Arjen rakenteita ei pidä sopeuttaa palveluntuottajien rytmiin ja aikatauluun, vaan palveluntuottajien tulee sopeuttaa oma toimintansa haavoittuvassa asemassa olevien arkeen. Muuten ylisukupolvisesta huono-osaisuudesta ei päästä eroon seuraavankaan sukupolven aikana, Saari, Eskelinen ja Björlund toteavat.
