Raiskauksen uhrit jäävät usein yksin, koska meiltä puuttuu yhä riittä­västi taitoa ja tukipal­veluja heidän auttamisekseen.

 

Seksuaa­li­ri­kokset ovat lisään­tyneet Suomessa 12 prosenttia viime vuodesta. Elokuussa 2015 tuli voimaan Istan­bulin sopimus eli Euroopan neuvoston yleis­so­pimus naisiin kohdis­tuvan väkivallan ja perhe­vä­ki­vallan ehkäi­se­mi­sestä ja torju­mi­sesta. Sopimus velvoittaa jäsen­maita muun muassa tarjoamaan seksu­aa­li­suutta loukkaavan väkivallan uhreille tukipalveluita.

Seksu­aa­li­vä­ki­vallan uhrin hoidosta ja ensia­vusta vastaavat ensisi­jai­sesti terveys­kes­kukset ja päivys­tys­po­likli­nikat. Palvelut ovat kuitenkin usein niin hajallaan, että uhri saattaa jäädä kokonaan ilman apua. Ammat­ti­lai­setkaan eivät aina osaa ohjata uhria oikeisiin palve­luihin, sillä saman sairaan­hoi­to­piirin sisällä saattavat käytännöt uhrin hoita­mi­sessa ja avun tarjoa­mi­sessa vaihdella.

Sosiaali- ja tervey­salan ammat­ti­lai­silla ei liioin ole aina riittä­västi taitoja kohdata seksu­aa­lisen väkivallan uhria. THL:n asian­tun­tijan Katriina Bildjusch­kinin mukaan suurin ongelma se, että seksu­aa­lista väkivaltaa kohdannut asiakas ei uskalla kertoa asiasta, koska hän ei tiedä, kuinka työntekijä suhtautuu. Työntekijä taas aristelee ottaa asiaa puheeksi, koska ei tiedä, mihin voi lähettää asiakkaan, jos hänelle ei ole tarjota apua tai palvelua.

− Toinen suuri puute on se, että monilla paikka­kun­nilla puuttuu jatko­hoito tai se on liian vähäistä. Asian esille ottaminen ilman, että voi mitenkään auttaa, tuntuu mahdot­to­malta, Bildjuschkin sanoo.

Tietoa saa myös tukinainen.fi ja riku.fi.

Istan­bulin sopimus edellyttää, että seksu­aa­lisen väkivallan uhri saa tarvit­se­mansa palvelut yhdestä paikasta tai että hänet voidaan välit­tö­mästi ohjata asian­mu­kaisiin erityis­pal­ve­luihin. Nykyi­sessä järjes­tel­mässä on kuitenkin liian paljon puutteita, minkä vuoksi uhri jää usein täysin yksin.

Saattaen vaihdetaan

Terveyden ja hyvin­voinnin laitos julkaisi keväällä 2016 ohjeis­tuksen sairaan­hoi­to­pii­reille alueel­listen hoito­ket­jujen luomi­seksi seksu­aa­li­vä­ki­valtaa kokeneen uhrin autta­mi­seksi. Katriina Bildjusch­kinin mukaan tällä hetkellä tukimuo­doissa on enemmän puutteita kuin palveluja. Vuoden 2016 loppuun mennessä hoito­ketjuja on − tai työ hoito­ketjun luomi­seksi on aloitettu − jo puolessa sairaanhoitopiireistä.

Istan­bulin sopimuksen velvoit­tamia tukikes­kuksia seksu­aa­li­vä­ki­vallan uhreille Suomessa ei ole kunnal­li­sella puolella ainoa­takaan, mutta kolman­nella sekto­rilla muun muassa raiskaus­krii­si­keskus Tukinainen tarjoaa korkea­ta­soisia tukipalveluja.

– Jokaisen terveys­a­seman päivys­tyk­sessä on kuitenkin oltava jo nyt valmius hoitaa asial­li­sesti väkivallan tai raiskauksen uhri.

Bildjuschkin suosit­telee, että jos asiakas alkaa puhua lähisuhde­ tai seksu­aa­li­vä­ki­val­lasta, on muistettava pysähtyä siihen tilan­teeseen ja edetä ilman kiirettä tai paniikkia, jos teosta on jo kulunut aikaa. Uhria ei saa tuomita tai syyllistää, vaan aletaan miettiä yhdessä, miten edetä.

Tutustu myös: Hoitoketju seksuaalisuutta loukkaavaa väkivaltaa kokeneen auttamiseksi - julkaisuun. Ohjaus 5/2016, THL.

– Häntä kannattaa myös kiittää siitä, että otti rohkeasti asian esille ja osoitti sillä luotta­muk­sensa työnte­kijää kohtaan.

Asiak­kaalle voi ehdottaa esimer­kiksi rikos­ ilmoi­tuksen tekemistä ja jos hän haluaa, terapiaa tai neuvontaa. Jos työntekijä ei tiedä, kuin­ ka kysei­sessä kunnassa toimitaan, hän lupaa asiak­kaalle selvittää asian ja sitten sovitaan uusi tapaa­minen tai muu yhteydenotto.

– Pääasia on, että ei jätetä asiakasta yksin hakeu­tumaan palveluun, vaan varataan aika yhdessä hoito­ketjun seuraavaan lenkkiin, eli saattaen vaihdetaan.

Sosiaa­li­työtä kriisikeskuksessa

Tukinainen ry:n ylläpitämä Raiskaus­krii­si­keskus Tukinainen toimii Helsin­gissä ja Jyväs­ky­lässä. Helsingin toimi­pis­teessä kriisityön kehit­tä­mis­pääl­likkönä ja sosiaa­li­työn­te­kijänä työsken­te­levän kriisi­ ja traumap­sy­ko­te­ra­peutti Heli Heinjoen mukaan tyypil­linen asiakas on nuorehko tai keski-ikäinen nainen. Usein raiskaaja on uhrille ennestään tuttu ja raiskaus tapah­tunut jossain muualla kuin uhrin kotona.

Akuutin raiskauksen jälkeen uhri itse on ilmoit­tanut tai joku lähei­sistä tukenut uhria olemaan yhtey­dessä poliisiin. Poliisi ottaa ilmoi­tuksen vastaan ja ohjaa uhrin oikeus­lää­ke­tie­teel­lisiin tutkimuksiin.

– Toinen tyypil­linen tapaus on se, että tapah­tuman jälkeen uhri on mennyt kotiin ja päättää vasta jälkeenpäin lähteä selvit­tämään tapahtunutta.

Tukinaisen maksuton kriisi­pu­helin päivystää maanan­taista torstaihin ja viikon­lop­puisin. Perjan­taisin akuut­ti­vas­taanotto tarjoaa mahdol­li­suuden kriisi­käyntiin viikon sisällä ensim­mäi­sestä yhteydenotosta.

– Akuutissa kriisissä asiak­kaalla ei välttä­mättä ole selkeää käsitystä tapah­tu­neesta, ja siksi ei ole välttä­mä­töntä puhua yksityis­koh­tai­sesti raiskauk­sesta. Jos rikosil­moi­tusta ei ole vielä tehty, kerromme, miten se tehdään, Heinjoki sanoo.

Shokki­vai­heessa asiakas ei välttä­mättä halua lähteä tekemään rikosil­moi­tusta, mutta sen voi tehdä myöhem­minkin. Perjan­taisin on mahdol­lista tavata myös juristi. Seksu­aa­li­ri­kosten uhreilla on mahdol­lisuus jo ilmoitus­ tai kuulus­te­lu­vai­heessa saada maksutta oikeus­a­vustaja. Heinjoki muistuttaa, että vaikka oikeu­del­linen puoli on tärkeää, lähdetään kuitenkin liikkeelle asiakkaan voinnista. Jos hän on kriisin akuut­ti­vai­heessa, häntä rauhoi­tellaan ja varmis­tetaan, että hän on turvassa.

– Teemme turval­li­suus­suun­ni­telman ja tuemme oikeus­pro­sessiin, jos hän haluaa sitä sillä hetkellä tai myöhemmin.

Uskalla kysyä

Jos asiakas ei ole käynyt lääkä­rissä, hänelle suosi­tellaan sitä, mutta hän saa päättää siitä itse. Kriisi­hoitoa saa Tukinai­sessa joka tapauk­sessa, vaikka asiakas ei haluakaan tehdä raiskaukses­taan ilmoi­tusta poliisille.

Kriisi­käyntien lisäksi voi osallistua myös erilaisiin kriisi­ryhmiin. Koska Raiskaus­krii­si­keskus Tukinainen toimii vain kahdella paikka­kun­nalla, kriisi­päi­vystys auttaa soittajaa selvit­tämään, miten omalta paikka­kun­nalta saa apua.

Tukinaista konsul­toivat myös auttavat tahot ja viran­omaiset. Heli Heinjoki neuvoo heitä aina uskal­tamaan kysyä asiak­kaalta suoraan, jos on epäilyä seksu­aa­li­sesta väkival­lasta, sillä silloin asiak­kaalle ainakin annetaan mahdol­lisuus keskusteluun.

– Olen usein kuullut uhreilta, että he olisivat kertoneet asiasta, jos joku olisi kysynyt.

Heinjoki muistuttaa, että sosiaa­li­työn­te­kijät ovat koulu­tettuja kohtaamaan ihmisiä krii­seissä, joten puheeksi ottamista ei pidä pelätä. Mikäli sosiaa­li­työn­tekijä ei itse voi auttaa, hän pystyy selvit­tämään mahdol­li­suudet saada apua muualta. Mikäli paikka­kun­nalla on huonos­ti palveluja, työntekijä voi itsekin saada kon­sultaatiota raiskaus­krii­si­keskus Tukinaisesta.

Sosiaa­li­työn­te­kijänä Heinjoki huomioi asiakkaan elämän vakaut­tavia asioita, sillä sosiaa­lisen tilanteen kartoitus on tärkeä osa kriisi­työs­ken­telyä. Siihen kuuluu muun muas­sa kodin olosuh­teiden, asumisen ja taloudelli­sen tilanteen selvit­tä­minen. Tärkeää on myös arvioida asiakkaan muun tuen tarve ja mah­dollisuudet sitoutua kriisihoitoon.

– Uusissa seksu­aa­li­vä­ki­vallan uhrien hoito­ ketjuissa sosiaa­li­työn­te­kijän rooli voisi olla koordi­noijan, joka näkee asiakkaan tilanteen kokonai­suutena ja ohjaa häntä eteenpäin, Heinjoki sanoo.

Iita Kettunen