Vastoin yleistä luuloa historia ei suinkaan toista itseään. Sen sijaan histo­riasta tietä­mät­tömät tai siitä piittaa­mat­tomat saattavat tehdä hölmöyksiä, joita eivät paremmin infor­moi­tuina kenties menisi tekemään.

Sukupol­vi­tut­kijat ovat vieläpä lohdul­li­sesti päätelleet, että pojasta polvi useim­miten paranee. Kukin sukupolvi osaa melko hyvin välttää vanhempien edustaman sukupolven pahimmat virheet.

Siinä samassa on tosin vaarana toistaa isovan­hempien sukupolven tekemät virheet. Niin tuppaa käymään, jos maailmaa tarkas­tellaan liian kapeasta histo­rial­li­sesta ikkunasta. Esimer­kiksi suurimmat talous­taan­tumat esiin­tyvät kutakuinkin joka toisen sukupolven aktiivi­-iässä ilman, että mikään makro­ta­lou­del­linen laina­laisuus määräisi esiin­ty­vyyttä.

Tällainen havainto tulee mieleen, kun lukee ilmeisen tosissaan laadittuja suunni­telmia, joiden mukaan lukion voisi lähitu­le­vai­suu­dessa suorittaa ilman ainut­takaan historian kurssia. Perus­koulun historian opetusta ei tietenkään vastaa­vasti lisät­täisi. Historian opetusta ei toki kiellet­täisi tai edes vähen­net­täisi, mutta se lakkaisi olemasta itsestään selvä yleis­si­vis­tyksen tukijalka, jona sitä on totuttu pitämään.

Historian opetuksia karttavat tuntuvat pelkäävän, että populismin eväät hupenevat, jos kansa osaa asettaa ilmiöitä histo­rial­lisiin yhteyk­siinsä. Jo nyt esimer­kiksi koros­tetaan sosiaa­li­turvan muodos­tavan kannus­tin­loukkuja ja estävän työn vastaa­not­ta­mista.

Pikai­nenkin silmäys lähihis­to­riaan toisi mieleen, että viime vuosi­kym­menten parhaan työlli­syys­ti­lanteen aikana noin kolmannes viime­si­jaisen tuen saajista oli työssä­käyviä kansa­laisia. Mediaan levitetään silti hurjia tarinoita siitä, miten tarjolla oleviin työpaik­koihin ei ole hakijoita, vaikka luvatulla palkka­ta­solla niiden pitäisi innostaa thorax­ki­rur­ge­jakin alanvaihtoon.

Tarkoitushakuisesta näkökulman valinnasta ei ole pitkä matka valeuutisiin, mutta niihinhän on sosiaalialla totuttu.

Histo­rial­lisia faktoja kartta­vasta infotar­jon­nasta voisi tietysti todeta, että uskokoon ken lystää – mutta valitet­tavan monet tuntuvat uskovan. Ajan henki pyrkii koros­tamaan raket­ti­tie­teiden siunauk­sel­li­suutta ja pitämään historian kaltaisia puuhas­teluja ilmanai­kuisena jouta­vointina, jonka varassa kansan­talous ei kohene.

Pelkät katkel­mal­liset yksityis­kohdat eivät edustakaan histo­rial­lista ymmär­rystä. Joku Kolum­buskin pääsi histo­rian­kir­joihin, vaikkei alkujaan tiennyt, minne lähti seilaamaan, minne aikanaan saapui eikä palat­tu­aankaan tiennyt, missä oli käynyt. Tai jos muistaa – kuten minä – kirkko­his­to­riasta Paavalin kirjeiden saajien nimet, muttei yhdenkään kirjeen sisältöä, ei kannata kuvitella ymmär­tä­vänsä kristil­lisen tapakult­tuurin kehitys­kulkuja.

Muttei historia noin yleisemmin ottaen ole kovin kaukana raket­ti­tie­teestä. Avaruus­ra­kettien maanpääl­listen kulje­tus­kis­kojen leveys näet juontaa juurensa Rooman valta­kunnan aikai­sista hevos­vank­ku­reista. Kun vaunujen raken­tajat muokka­sivat akseli­le­veydet rooma­laisten kulku­väylien mukai­siksi, omaksutut mitat säilyivät vaunuja suunni­tel­leiden metal­li­seppien käsityö­taidon dna:ssa vuosi­satoja.