Hiljai­sella tiedolla ei voi perus­tella mitään sosiaa­li­työssä. Kun joudumme tekemään asiak­kai­demme henki­lö­koh­taiseen elämään vaikut­tavia päätöksiä, meidän on kuitenkin kyettävä ne myös aina perustelemaan.”

 

Sosiaa­lityö on ammatil­lista viran­omais­toi­mintaa, johon ei voi kätkeytyä julki­lausu­mat­tomia perus­teluja. Täsmäl­lisen tiedon vaati­musta ei voi korvata vetoa­malla hiljaiseen tietoon, sanoo yliopis­ton­lehtori ja valtio­tie­teiden tohtori Aino Kääriäinen Helsingin yliopiston sosiaa­li­tie­teiden laitokselta.

Kääriäinen ei kiellä hiljaisen tiedon olemas­saoloa. Sosiaa­li­työn­te­ki­jälle ilman muuta kertyy osaamista ammatil­lisen kokemuksen myötä. Sitä osaamista voidaan kutsua myös intui­tioksi tai intentioksi.

– Hiljaisen tiedon sijasta haluaisin puhua enemmän tietä­mi­sestä ja oman tietä­mi­sensä ymmär­tä­mi­sestä sekä sen näyttä­mi­sestä, Kääriäinen sanoo.

Osaamisen ja ammatil­lisen asian­tun­ti­juuden kasva­minen on tiedon ja tietä­misen lisään­ty­mistä. Se ei kuitenkaan ole hiljaisen tiedon kasvua. Tiedon avoin reflek­tointi edellyttää tiedon näkyväksi tekemistä. Se tarkoittaa asioiden tuotta­mista julki puheeksi, sanoiksi ja teksteiksi.
– Hiljai­sesti tiedetty on saatava näkyviin ja jaetta­vaksi. Siksi jakamisen välineet koros­tuvat sosiaa­li­työssä. Dokumen­tointi on tärkein väline saattaa kyseinen tieto näkyväksi. Oman työn arviointi ja kriit­tinen suhtau­tu­minen sen dokumen­tointiin muodos­tavat asian­tun­ti­juuden perustan.

Ranska­laiset viivat eivät riitä

Kääriäinen on väitellyt dokumen­toinnin ja tiedon­muo­dos­tuksen dynamii­kasta lasten­suo­je­lu­työssä. Sen jälkeen hän on 12 vuoden ajan koulut­tanut opiske­li­joita ja ammat­ti­väkeä dokumen­toin­ti­työhön. Kääriäinen on toiminut kahdeksan vuoden ajan hallinto-oikeuden asian­tun­ti­ja­jä­senenä. Hänen tehtä­vänään siellä on päättää kahden hallinto-oikeus­tuo­marin kanssa lasten­suo­jeluun liittyviä ja oikeuden ratkot­ta­vaksi esitettyjä asioita.
– Pöydän takana istuessani pääsen toistu­vasti kuulemaan, kuinka sosiaa­li­työn­tekijä kertoo oikeu­delle, miksi huostaanotto on kussakin tapauk­sessa tarpeel­linen, Kääriäinen kuvailee.

Asiakkaan asiamiehen vaatiessa päätök­selle perus­teluja niitä ei aina osata esittää vakuut­ta­vasti. Kääriäinen on monesti sosiaa­li­työn­te­kijän kanssa samaa mieltä, mutta argumen­toin­ti­taidon puute vie uskot­ta­vuutta työnte­kijän esitykseltä.
– Ei saada kiinni siitä, mistä kaikista kompo­nen­teista on tullut se huoli tai ymmärrys siitä, että lapsi ei voi enää asua niissä olosuh­teissa. Jos työyh­tei­sössä ei ole aikaa tai kykyä asiakastyön yhteiseen reflek­tointiin, perus­telut jäävät koette­le­mat­tomina ohuelle pohjalle.

Kun asiakas kohdataan vastavuoroisessa suhteessa, työntekijä voi myös kirjoittaa niin, ettei asiakirjoista muodostu kumpaakaan osapuolta loukkaavia, vähätteleviä tai mitätöiviä tekstejä.

Kääriäisen mielestä kyse on oman tietä­mi­sensä tunnis­ta­mi­sesta ja sen näkyväksi tekemisestä.

– Työnte­kijän luottaessa hiljaiseen tietoonsa hän dokumentoi työtään kirjoit­ta­malla muisti­listan ja käyttää ranska­laisia viivoja. Se on kuin kauppa­lappu. Hän itse tietää, millaisia ”omenoita” pitäisi ostaa, mutta joku toinen tulkitsee muistiin­panoa ihan toisella tavalla.

Usein vasta oikeus­pro­sessit tuovat kaiken asiak­kaasta kirjoi­tetun dokumen­taation esiin. Kun asiakirjoja kammataan yksityis­koh­tai­sesti läpi, ei sosiaa­li­työn­te­kijän oman muistinsa tueksi laatima teksti aina riitä ohjaamaan oikeutta oikeaan tulkintaan tai vakuut­tamaan näyttönä.

Kaikkea työssä elettyä ei tietenkään voi kirjoittaa näkyviin. Dokumen­tointi onkin jatkuvaa valin­tojen tekoa. valin­noilla on merki­tystä, koska tekstit jäävät elämään. Asiakir­joihin tallen­netun tiedon häviä­mät­tö­myyttä on pidetty haavoit­tavana erityi­sesti asiak­kaiden kannalta.

Kääriäinen muistuttaa, että kaiken sen kiireessä kirjoit­ta­matta jääneen – tai tarkoi­tuk­sel­li­sesti kirjoit­ta­matta jätetyn – tekstin lukemiseen ei ole kenel­läkään mahdollisuutta.

Itsensä tunnis­ta­minen tärkeää

Kääriäinen käsittää hiljaisen tiedon tarkoit­tavan enemmän kuin ammatil­lista osaamista. Siihen kuuluu isompi kulttuu­risen tiedon alue, joka tarjoaa meille kaavan toimia erilai­sissa tilan­teissa. Sitä paljon tärkeämpi elementti sosiaa­lityön ymmär­tä­mi­sessä on itsensä tunnistaminen.
– Olen aina sanonut opiske­li­joilleni, että kyseessä on kokonais­val­tainen työ, jossa ihminen tekee työtä itsellään. Sen takia itsensä tunnis­ta­mi­sesta, omista ajattelu- ja toimin­ta­ta­voistaan, on syytä olla kiinnostunut.

Miten työntekijä voi huolehtia siitä, että kaikki asiaan liittyvät tiedot tulevat järkevästi ja riittävässä määrin kirjatuiksi asiakirjaan?

Kääriäisen mukaan itsensä tunnis­ta­mi­sessa työntekijä lähestyy sitä, mitä kaikkea hän tietää ja mitä hän tietää nimenomaan hiljai­sesti. Sosiaa­li­työn­tekijä työsken­telee jatku­vasti emotio­naa­li­sesti hyvin lähelle tulevien ja kosket­tavien asioiden kanssa.

– Jos ei tunnista itseään ammat­ti­laisena ja hiljaisen tiedon laati­koissa on jemmassa paljon juttuja, ne laatikot voivat päsäh­dellä hallit­se­mat­to­masti auki kesken jonkin työti­lanteen. Ja sitten oletkin emootioidesi vietävänä.

– Mitä enemmän työkult­tuu­rissa on hiljaista ja jakama­tonta tietoa, sen hallit­se­mat­to­mampaa ja ennakoi­mat­to­mampaa työyh­teisön toiminta on.
Tiedon jakamista työyh­tei­sössä vaikeuttaa myös pitkään jatkunut lainsää­dän­nöl­linen kehitys, jossa vastuuta ja valvontaa on ohjattu koko ajan yksit­täi­sille työnte­ki­jöille. Erityi­sesti lasten­suo­je­lussa lapsen asioista vastaa­valle sosiaa­li­työn­te­ki­jälle kasautuu paljon vastuuta ja valtaa.

– Puhe yhtei­sestä työstä supistuu, koska siihen ei ole yksin­ker­tai­sesti aikaa. Ei ehditä vaihtaa kokemuksia eikä vertai­sop­pi­mista tapahdu. Ja kuitenkin vain suhteessa toiseen tulet näkyväksi myös itsellesi.

– Jos työkiireet ja lainsää­däntö ajavat sosiaa­lityön ammat­ti­laisia siihen, että yhtei­söl­linen jakaminen vähenee, niin se on mielestäni todella haital­lista, Kääriäinen varoittaa.

Asiakir­ja­tie­doilla on valtaa

Lainsää­dän­nöl­linen vaatimus asiakir­jojen kirjoit­ta­mi­sesta on koros­tanut ja terävöit­tänyt dokumen­toin­ti­käy­täntöjä sosiaa­li­työssä. Samalla se on luonut tiedon hierarkiaa ja valta­kamp­pailua. Asiakir­joihin pääsevät tiedot omaavat valtaa enemmän kuin puhutut tai ajatellut tiedot.

Tämä näkyy asiak­kaiden voimis­tu­neena tarpeena lähettää kirjal­lisia lausuntoja ja kannan­ottoja työnte­ki­jöilleen sekä asioista päättä­ville tahoille. Näin vasta­vuo­roinen kohtaa­minen muuttuu tekstin lähet­tä­mi­seksi ja kirjal­li­seksi vaikuttamiseksi.

Kun kasvok­kaiset kohtaa­miset vähenevät, asiakkaan ja työnte­kijän välinen asiakir­ja­tie­tojen ”kilpa­va­rustelu” voi pahim­millaan työntää asiakas­suh­detta kohti kärjis­ty­mistä asioista sopimisen sijaan. Tekstien voimaahan mitataan juuri oikeusprosesseissa.
– Asiakir­joista voi tulla pelin välineitä. Varsinkin huolto­rii­doissa saattavat lapsesta riite­levät osapuolet käyttää sosiaa­li­työn­te­kijää ”sihteerinä”, Kääriäinen toteaa tuntien myötä­tuntoa näihin ahdis­taviin tilan­teisiin joutuvia kohtaan.

Miten työntekijä voi huolehtia siitä, että kaikki asiaan liittyvät tiedot tulevat järke­västi ja riittä­vässä määrin kirja­tuiksi asiakirjaan? Milloin on huomattava, että häntä tietoi­sesti ohjataan viemään asioita dokument­teihin, jotta niitä voidaan myöhemmin käyttää hyväksi?

– Opettaessani muistutan, että asiakirjoja tulisi kirjoittaa aina asiakkaan elämän­ti­lanteen paran­ta­mi­seksi. Ei vain siksi, että dokumen­tointi on työhön kuuluva velvollisuus.

Eetti­syyden perusta dialogissa

Asiakas­ti­lan­teessa tapah­tuvan kohtaa­misen kirjoit­ta­minen asiakirjaan jää usein pelkästään ammat­ti­laisen tehtä­väksi. Kirjoit­tajana työntekijä tekee retorisia valintoja. Hän voi muuttaa tahat­to­masti tai tahallaan tapaa­misen aikana käytyjä keskus­teluja tai tapahtumakulkuja.

Aino Kääriäisen mukaan asiakir­ja­kir­joit­ta­misen eetti­syyden perusta on dialo­gissa. Mitä avoimemmin ammat­ti­lainen keskus­telee kohtaa­mi­sessa myös asiakirjan kirjoit­ta­mi­sesta ja osallistaa asiakkaan kertomaan näkemyk­siään sen sisäl­löistä, sitä vähemmän asiakas­suhteen dokumen­tointi herättää myöhemmin epäluuloja ja ahdistusta.

Jos työkiireet ja lainsäädäntö ajavat sosiaalityön ammattilaisia siihen, että yhteisöllinen jakaminen vähenee, on se todella haitallista.

– Kun asiakas kohdataan vasta­vuo­roi­sessa suhteessa, työntekijä voi myös kirjoittaa niin, ettei asiakir­joista muodostu kumpaakaan osapuolta loukkaavia, vähät­te­leviä tai mitätöiviä tekstejä.

Kääriäinen muistuttaa Helsingin Maunu­lassa kehite­tystä dokumen­toi­vasta työta­vasta. Siellä on asiak­kaille luovu­tettu asiakas­ta­paa­mi­sesta laaditut asiakirjat, joita he ovat voineet arvioida, korjata tai täydentää reaalia­jassa. Työtapa on vähen­tänyt vasten­tah­toisia huostaan­ottoja, muutok­sen­hakuja, valituksia ja kanteluita.

Vääri­nym­mär­rykset ovat aina mahdol­lisia. Teksti­vä­lit­tei­sessä vuoro­vai­ku­tuk­sessa lukija ei voi saada vihjeitä ilmeistä tai eleistä. Virka­teksti pyrkii usein pelkis­tä­miseen ja etään­nyt­tä­miseen, minkä takia tekstistä voivat kadota sekä kirjoittaja että asiakas.

Kääriäinen kertoo todel­lisen esimerkin tavasta, jolla ohjattiin ulkomaa­lais­taus­taista asiakasta toimeen­tu­lotuen hakemi­sessa. Teksti alkoi muotoi­lulla: ”Hakee tarvit­taessa kirjal­li­sesti toimeen­tu­lo­tukea…” Tämän ohjeen saatuaan asiakas palasi yhä uudelleen työnte­ki­jänsä luokse.

Työnte­kijän ihmetel­lessä, miksi hän ei kehotuk­sesta huoli­matta ollut hakenut toimeen­tu­lo­tukea, asiakas totesi: Minä luuli, että sinä hakee… Tässä lukee, että hakee.”

Markku Tasala

 

Jutun lähteinä käytetty:

Sirpa Kuusisto-Niemi ja Aino Kääriäinen (2005): Hiljaisen tiedon vallasta näkyvän tiedon valtaan. Puheen­vuoro tiedon näkyväk­si­te­ke­misen puolesta. Janus – sosiaa­li­po­li­tiikan ja sosiaa­lityön tutki­muksen aikakaus­lehti. Vol 13, Nro 4. 

Aino Kääriäinen (2016): Sosiaa­lityön dokumen­tointi: suhde tietoon ja toimintaan. Teoksessa M. Törrönen, K. Hänninen, P. Jouttimäki, T. Lehto-Lundén, P. Salovaara ja M. Veistilä (toim.) Vasta­vuo­roinen sosiaa­lityö. Helsinki: Gaudeamus, 189 – 199.

.