“Hiljaisella tiedolla ei voi perustella mitään sosiaalityössä. Kun joudumme tekemään asiakkaidemme henkilökohtaiseen elämään vaikuttavia päätöksiä, meidän on kuitenkin kyettävä ne myös aina perustelemaan.”

 

Sosi­aa­li­työ on amma­til­lista viran­omais­toi­min­taa, johon ei voi kät­key­tyä jul­ki­lausu­mat­to­mia perus­te­luja. Täsmällisen tie­don vaa­ti­musta ei voi kor­vata vetoa­malla hil­jai­seen tie­toon, sanoo yli­opis­ton­leh­tori ja val­tio­tie­tei­den toh­tori Aino Kääriäinen Helsingin yli­opis­ton sosi­aa­li­tie­tei­den laitokselta.

Kääriäinen ei kiellä hil­jai­sen tie­don ole­mas­sao­loa. Sosiaalityöntekijälle ilman muuta ker­tyy osaa­mista amma­til­li­sen koke­muk­sen myötä. Sitä osaa­mista voi­daan kut­sua myös intui­tioksi tai intentioksi.

– Hiljaisen tie­don sijasta haluai­sin puhua enem­män tie­tä­mi­sestä ja oman tie­tä­mi­sensä ymmär­tä­mi­sestä sekä sen näyt­tä­mi­sestä, Kääriäinen sanoo.

Osaamisen ja amma­til­li­sen asian­tun­ti­juu­den kas­va­mi­nen on tie­don ja tie­tä­mi­sen lisään­ty­mistä. Se ei kui­ten­kaan ole hil­jai­sen tie­don kas­vua. Tiedon avoin reflek­tointi edel­lyt­tää tie­don näky­väksi teke­mistä. Se tar­koit­taa asioi­den tuot­ta­mista julki puheeksi, sanoiksi ja teksteiksi.
– Hiljaisesti tie­detty on saa­tava näky­viin ja jaet­ta­vaksi. Siksi jaka­mi­sen väli­neet koros­tu­vat sosi­aa­li­työssä. Dokumentointi on tär­kein väline saat­taa kysei­nen tieto näky­väksi. Oman työn arviointi ja kriit­ti­nen suh­tau­tu­mi­nen sen doku­men­toin­tiin muo­dos­ta­vat asian­tun­ti­juu­den perustan.

Ranskalaiset viivat eivät riitä

Kääriäinen on väi­tel­lyt doku­men­toin­nin ja tie­don­muo­dos­tuk­sen dyna­mii­kasta las­ten­suo­je­lu­työssä. Sen jäl­keen hän on 12 vuo­den ajan kou­lut­ta­nut opis­ke­li­joita ja ammat­ti­vä­keä doku­men­toin­ti­työ­hön. Kääriäinen on toi­mi­nut kah­dek­san vuo­den ajan hal­linto-oikeu­den asian­tun­ti­ja­jä­se­nenä. Hänen teh­tä­vä­nään siellä on päät­tää kah­den hal­linto-oikeus­tuo­ma­rin kanssa las­ten­suo­je­luun liit­ty­viä ja oikeu­den rat­kot­ta­vaksi esi­tet­tyjä asioita.
– Pöydän takana istues­sani pää­sen tois­tu­vasti kuu­le­maan, kuinka sosi­aa­li­työn­te­kijä ker­too oikeu­delle, miksi huos­taan­otto on kus­sa­kin tapauk­sessa tar­peel­li­nen, Kääriäinen kuvailee.

Asiakkaan asia­mie­hen vaa­tiessa pää­tök­selle perus­te­luja niitä ei aina osata esit­tää vakuut­ta­vasti. Kääriäinen on monesti sosi­aa­li­työn­te­ki­jän kanssa samaa mieltä, mutta argu­men­toin­ti­tai­don puute vie uskot­ta­vuutta työn­te­ki­jän esitykseltä.
– Ei saada kiinni siitä, mistä kai­kista kom­po­nen­teista on tul­lut se huoli tai ymmär­rys siitä, että lapsi ei voi enää asua niissä olo­suh­teissa. Jos työyh­tei­sössä ei ole aikaa tai kykyä asia­kas­työn yhtei­seen reflek­toin­tiin, perus­te­lut jää­vät koet­te­le­mat­to­mina ohuelle pohjalle.

Kun asiakas kohdataan vastavuoroisessa suhteessa, työntekijä voi myös kirjoittaa niin, ettei asiakirjoista muodostu kumpaakaan osapuolta loukkaavia, vähätteleviä tai mitätöiviä tekstejä.

Kääriäisen mie­lestä kyse on oman tie­tä­mi­sensä tun­nis­ta­mi­sesta ja sen näky­väksi tekemisestä.

– Työntekijän luot­taessa hil­jai­seen tie­toonsa hän doku­men­toi työ­tään kir­joit­ta­malla muis­ti­lis­tan ja käyt­tää rans­ka­lai­sia vii­voja. Se on kuin kaup­pa­lappu. Hän itse tie­tää, mil­lai­sia ”ome­noita” pitäisi ostaa, mutta joku toi­nen tul­kit­see muis­tiin­pa­noa ihan toi­sella tavalla.

Usein vasta oikeus­pro­ses­sit tuo­vat kai­ken asiak­kaasta kir­joi­te­tun doku­men­taa­tion esiin. Kun asia­kir­joja kam­ma­taan yksi­tyis­koh­tai­sesti läpi, ei sosi­aa­li­työn­te­ki­jän oman muis­tinsa tueksi laa­tima teksti aina riitä ohjaa­maan oikeutta oike­aan tul­kin­taan tai vakuut­ta­maan näyttönä.

Kaikkea työssä elet­tyä ei tie­ten­kään voi kir­joit­taa näky­viin. Dokumentointi onkin jat­ku­vaa valin­to­jen tekoa. valin­noilla on mer­ki­tystä, koska teks­tit jää­vät elä­mään. Asiakirjoihin tal­len­ne­tun tie­don häviä­mät­tö­myyttä on pidetty haa­voit­ta­vana eri­tyi­sesti asiak­kai­den kannalta.

Kääriäinen muis­tut­taa, että kai­ken sen kii­reessä kir­joit­ta­matta jää­neen – tai tar­koi­tuk­sel­li­sesti kir­joit­ta­matta jäte­tyn – teks­tin luke­mi­seen ei ole kenel­lä­kään mahdollisuutta.

Itsensä tunnistaminen tärkeää

Kääriäinen käsit­tää hil­jai­sen tie­don tar­koit­ta­van enem­män kuin amma­til­lista osaa­mista. Siihen kuu­luu isompi kult­tuu­ri­sen tie­don alue, joka tar­joaa meille kaa­van toi­mia eri­lai­sissa tilan­teissa. Sitä pal­jon tär­keämpi ele­mentti sosi­aa­li­työn ymmär­tä­mi­sessä on itsensä tunnistaminen.
– Olen aina sano­nut opis­ke­li­joil­leni, että kyseessä on koko­nais­val­tai­nen työ, jossa ihmi­nen tekee työtä itsel­lään. Sen takia itsensä tun­nis­ta­mi­sesta, omista ajat­telu- ja toi­min­ta­ta­vois­taan, on syytä olla kiinnostunut.

Miten työntekijä voi huolehtia siitä, että kaikki asiaan liittyvät tiedot tulevat järkevästi ja riittävässä määrin kirjatuiksi asiakirjaan?

Kääriäisen mukaan itsensä tun­nis­ta­mi­sessa työn­te­kijä lähes­tyy sitä, mitä kaik­kea hän tie­tää ja mitä hän tie­tää nime­no­maan hil­jai­sesti. Sosiaalityöntekijä työs­ken­te­lee jat­ku­vasti emo­tio­naa­li­sesti hyvin lähelle tule­vien ja kos­ket­ta­vien asioi­den kanssa.

– Jos ei tun­nista itse­ään ammat­ti­lai­sena ja hil­jai­sen tie­don laa­ti­koissa on jem­massa pal­jon jut­tuja, ne laa­ti­kot voi­vat päsäh­dellä hal­lit­se­mat­to­masti auki kes­ken jon­kin työ­ti­lan­teen. Ja sit­ten olet­kin emoo­tioi­desi vietävänä.

– Mitä enem­män työ­kult­tuu­rissa on hil­jaista ja jaka­ma­tonta tie­toa, sen hal­lit­se­mat­to­mam­paa ja enna­koi­mat­to­mam­paa työyh­tei­sön toi­minta on.
Tiedon jaka­mista työyh­tei­sössä vai­keut­taa myös pit­kään jat­ku­nut lain­sää­dän­nöl­li­nen kehi­tys, jossa vas­tuuta ja val­von­taa on ohjattu koko ajan yksit­täi­sille työn­te­ki­jöille. Erityisesti las­ten­suo­je­lussa lap­sen asioista vas­taa­valle sosi­aa­li­työn­te­ki­jälle kasau­tuu pal­jon vas­tuuta ja valtaa.

– Puhe yhtei­sestä työstä supis­tuu, koska sii­hen ei ole yksin­ker­tai­sesti aikaa. Ei ehditä vaih­taa koke­muk­sia eikä ver­tai­sop­pi­mista tapahdu. Ja kui­ten­kin vain suh­teessa toi­seen tulet näky­väksi myös itsellesi.

– Jos työ­kii­reet ja lain­sää­däntö aja­vat sosi­aa­li­työn ammat­ti­lai­sia sii­hen, että yhtei­söl­li­nen jaka­mi­nen vähe­nee, niin se on mie­les­täni todella hai­tal­lista, Kääriäinen varoittaa.

Asiakirjatiedoilla on valtaa

Lainsäädännöllinen vaa­ti­mus asia­kir­jo­jen kir­joit­ta­mi­sesta on koros­ta­nut ja terä­vöit­tä­nyt doku­men­toin­ti­käy­tän­töjä sosi­aa­li­työssä. Samalla se on luo­nut tie­don hie­rar­kiaa ja val­ta­kamp­pai­lua. Asiakirjoihin pää­se­vät tie­dot omaa­vat val­taa enem­män kuin puhu­tut tai aja­tel­lut tiedot.

Tämä näkyy asiak­kai­den voi­mis­tu­neena tar­peena lähet­tää kir­jal­li­sia lausun­toja ja kan­nan­ot­toja työn­te­ki­jöil­leen sekä asioista päät­tä­ville tahoille. Näin vas­ta­vuo­roi­nen koh­taa­mi­nen muut­tuu teks­tin lähet­tä­mi­seksi ja kir­jal­li­seksi vaikuttamiseksi.

Kun kas­vok­kai­set koh­taa­mi­set vähe­ne­vät, asiak­kaan ja työn­te­ki­jän väli­nen asia­kir­ja­tie­to­jen ”kil­pa­va­rus­telu” voi pahim­mil­laan työn­tää asia­kas­suh­detta kohti kär­jis­ty­mistä asioista sopi­mi­sen sijaan. Tekstien voi­maa­han mita­taan juuri oikeusprosesseissa.
– Asiakirjoista voi tulla pelin väli­neitä. Varsinkin huol­to­rii­doissa saat­ta­vat lap­sesta rii­te­le­vät osa­puo­let käyt­tää sosi­aa­li­työn­te­ki­jää ”sih­tee­rinä”, Kääriäinen toteaa tun­tien myö­tä­tun­toa näi­hin ahdis­ta­viin tilan­tei­siin jou­tu­via kohtaan.

Miten työn­te­kijä voi huo­leh­tia siitä, että kaikki asi­aan liit­ty­vät tie­dot tule­vat jär­ke­västi ja riit­tä­vässä mää­rin kir­ja­tuiksi asia­kir­jaan? Milloin on huo­mat­tava, että häntä tie­toi­sesti ohja­taan vie­mään asioita doku­ment­tei­hin, jotta niitä voi­daan myö­hem­min käyt­tää hyväksi?

– Opettaessani muis­tu­tan, että asia­kir­joja tulisi kir­joit­taa aina asiak­kaan elä­män­ti­lan­teen paran­ta­mi­seksi. Ei vain siksi, että doku­men­tointi on työ­hön kuu­luva velvollisuus.

Eettisyyden perusta dialogissa

Asiakastilanteessa tapah­tu­van koh­taa­mi­sen kir­joit­ta­mi­nen asia­kir­jaan jää usein pel­käs­tään ammat­ti­lai­sen teh­tä­väksi. Kirjoittajana työn­te­kijä tekee reto­ri­sia valin­toja. Hän voi muut­taa tahat­to­masti tai tahal­laan tapaa­mi­sen aikana käy­tyjä kes­kus­te­luja tai tapahtumakulkuja.

Aino Kääriäisen mukaan asia­kir­ja­kir­joit­ta­mi­sen eet­ti­syy­den perusta on dia­lo­gissa. Mitä avoi­mem­min ammat­ti­lai­nen kes­kus­te­lee koh­taa­mi­sessa myös asia­kir­jan kir­joit­ta­mi­sesta ja osal­lis­taa asiak­kaan ker­to­maan näke­myk­si­ään sen sisäl­löistä, sitä vähem­män asia­kas­suh­teen doku­men­tointi herät­tää myö­hem­min epä­luu­loja ja ahdistusta.

Jos työkiireet ja lainsäädäntö ajavat sosiaalityön ammattilaisia siihen, että yhteisöllinen jakaminen vähenee, on se todella haitallista.

– Kun asia­kas koh­da­taan vas­ta­vuo­roi­sessa suh­teessa, työn­te­kijä voi myös kir­joit­taa niin, ettei asia­kir­joista muo­dostu kum­paa­kaan osa­puolta louk­kaa­via, vähät­te­le­viä tai mitä­töi­viä tekstejä.

Kääriäinen muis­tut­taa Helsingin Maunulassa kehi­te­tystä doku­men­toi­vasta työ­ta­vasta. Siellä on asiak­kaille luo­vu­tettu asia­kas­ta­paa­mi­sesta laa­di­tut asia­kir­jat, joita he ovat voi­neet arvioida, kor­jata tai täy­den­tää reaa­lia­jassa. Työtapa on vähen­tä­nyt vas­ten­tah­toi­sia huos­taan­ot­toja, muu­tok­sen­ha­kuja, vali­tuk­sia ja kanteluita.

Väärinymmärrykset ovat aina mah­dol­li­sia. Tekstivälitteisessä vuo­ro­vai­ku­tuk­sessa lukija ei voi saada vih­jeitä ilmeistä tai eleistä. Virkateksti pyr­kii usein pel­kis­tä­mi­seen ja etään­nyt­tä­mi­seen, minkä takia teks­tistä voi­vat kadota sekä kir­joit­taja että asiakas.

Kääriäinen ker­too todel­li­sen esi­mer­kin tavasta, jolla ohjat­tiin ulko­maa­lais­taus­taista asia­kasta toi­meen­tu­lo­tuen hake­mi­sessa. Teksti alkoi muo­toi­lulla: ”Hakee tar­vit­taessa kir­jal­li­sesti toi­meen­tu­lo­tu­kea…” Tämän ohjeen saa­tu­aan asia­kas palasi yhä uudel­leen työn­te­ki­jänsä luokse.

Työntekijän ihme­tel­lessä, miksi hän ei keho­tuk­sesta huo­li­matta ollut hake­nut toi­meen­tu­lo­tu­kea, asia­kas totesi: Minä luuli, että sinä hakee… Tässä lukee, että hakee.”

Markku Tasala

 

Jutun läh­teinä käytetty:

Sirpa Kuusisto-Niemi ja Aino Kääriäinen (2005): Hiljaisen tie­don val­lasta näky­vän tie­don val­taan. Puheenvuoro tie­don näky­väk­si­te­ke­mi­sen puo­lesta. Janus – sosi­aa­li­po­li­tii­kan ja sosi­aa­li­työn tut­ki­muk­sen aika­kaus­lehti. Vol 13, Nro 4. 

Aino Kääriäinen (2016): Sosiaalityön doku­men­tointi: suhde tie­toon ja toi­min­taan. Teoksessa M. Törrönen, K. Hänninen, P. Jouttimäki, T. Lehto-Lundén, P. Salovaara ja M. Veistilä (toim.) Vastavuoroinen sosi­aa­li­työ. Helsinki: Gaudeamus, 189–199.

.