Musiikissa on se hyvä puoli, että kun se osuu, se ei satu, kerrotaan Bob Marleyn sanoneen.

 

Musiikki kou­kut­taa ihmi­sen syn­ty­mät­tö­mästä vau­vasta muis­ti­sai­raa­seen vaa­riin. Se ren­tout­taa, loh­dut­taa ja vah­vis­taa. Musiikki luo tun­nel­man het­keen kuin het­keen. Musiikin voi­malla tyh­jä­tään pää arjen ras­kau­desta, tai musiikki antaa oikean vireen teke­mi­seen ja tsemp­paa toimimaan.

Musiikista voi naut­tia monin tavoin. Toiset meistä ovat musii­kin kuun­te­li­joita, toi­set teki­jöitä. Musiikki yhdis­tää, ja se on elä­mi­se­na­lue, jota ilman ei voi olla.

Helsinkiläiselle Hellä Hermanni ja Kylmät väreet ‑yhtyeen jäse­nille musiikki on elä­män­tyyli. Ei työ, sillä yhtyeen vaki­tui­set jäse­net ovat palk­ka­työssä kukin tahol­laan sosi­aali-tai kult­tuu­ria­lalla. Ei har­ras­tus­kaan, sillä se on liian vähän sanottu yhtyeen kunnianhimoi­sen teke­mi­sen ja haa­vei­den vuoksi

– Minun iden­ti­teet­tiäni kuvaa kaksi puolta. Olen sosi­aa­lia­lan ammat­ti­lai­nen, mutta olen myös lau­laja ja musii­kin­te­kijä, sanoo Kaisa Nissinen, yhtyeen lau­luso­listi ja Rhodes-pia­non soittaja.

Kaisa työs­ken­te­lee ohjaa­jana Rinnekotisäätiöllä kun­tout­ta­vassa työ­toi­min­nassa ja kehi­tys­vam­mais­ten työhönvalmennuksessa.

Vakituinen työ­paikka on sik­si­kin käte­vää, että koko­päi­vä­muusi­kon työ free­lancer ‑poh­jalta on rank­kaa. Leipä usein kapeaa ja toi­mi­tus­var­muus kat­kei­le­vaa. Sen tie­tää yhtyeen per­kus­sio­nisti Petri Sämpi, jolla koke­musta free­lance-muusi­kon työstä taka­vuo­silta. Nykyisin hän on rum­pu­jen soi­ton ja bän­dio­pe­tuk­sen pää­toi­mi­nen opet­taja Resonaarissa.

– Resonaari on eri­tyis­ryh­mille suun­nattu musiik­ki­koulu ja eri­tyis­musiik­ki­kas­va­tuk­sen asian­tun­ti­ja­kes­kus. Musiikin ja sosi­aa­lia­lan ammat­ti­lais­ten sulau­tu­nut yhdis­telmä, Sämpi kertoo.

Töiden jälkeen levyn tekoon

Hellä Hermanni ja Kylmät väreet on vuonna 2011 perus­tettu yhtye, joka soit­taa musiik­ki­lehti Rumban sanoin urbaa­nia fol­kia. Suomenkieliset lyrii­kat ovat pel­kis­tet­tyjä ja tun­nel­moi­via. Musiikki on muka­van van­hah­ta­vaa, mutta silti moder­nia. Kaupunkimaista, mutta syvem­min koet­tuna kuu­lija löy­tää kesäi­sen maalaismaiseman.

Biisien pohja-aihiot ja sanat syn­ty­vät pit­källe Jani Hermanssonin mie­li­ku­vista ja tunnelmista.

– Tunnustan. Olen naiivi roman­tikko. Minulla oli lap­suu­dessa pal­jon ideoita elokuva­käsikirjoituksista, ja niitä olen otta­nut bii­sei­himme. Sovitustyön teemme yhdessä, ja jokai­nen instru­mentti tuo oman vah­van osuu­tensa lopputulokseen.

Marraskuun lopussa jul­kis­tet­tiin yhtyeen ensim­mäi­nen pit­kä­soit­to­levy Kesäyön asfaltti Rapu Records ‑levy-yhtiön kanssa. Levy ääni­tet­tiin idyl­li­sessä Kylälahden kar­ta­nossa vuo­den 2015 syk­syllä parina vii­kon­lop­puna ja joku­nen ilta­kin hank­kee­seen kului.

– Olemme tyy­ty­väi­siä lop­pu­tu­lok­seen. Levyn kap­pa­leita ei ole tuo­tettu lii­kaa, vaan niissä kuu­luu meille omi­nai­nen orgaa­ni­nen tyyli ja live­ää­ni­tyk­sen henki: ei mil­lin tark­kaa, vaan elä­vää ja hen­git­tä­vää musiik­kia, Jani Hermansson kuvaa.

Yhtyeen jäse­niä yhdis­tää paitsi into­hi­moi­nen suhde musiik­kiin myös se, että kai­killa vaki­tui­silla jäse­nillä on sosio­nomi (AMK) ‑kou­lu­tus. Useimmilla vielä Laurea ammattikorkeakoulusta.

– Olen ollut musii­kin parissa 10-vuo­ti­aasta läh­tien. Soitellut ja teh­nyt bii­sejä mies-ja-kitara-asen­teella. Olin aktii­viur­hei­lija pit­källe yli 25-vuo­ti­aaksi, kun lope­tin urhei­lun ja elä­mään tuli tilaa musii­kille, ker­too Hermansson.

– Olin jo pit­kään aja­tel­lut, että oma bändi on saa­tava. Kun Laureassa tapa­sin samoin ajat­te­le­via ihmi­siä, toive alkoi kon­kre­ti­soi­tua. Ensimmäiset keik­kamme teimme hää­muusik­koina, muis­te­lee Hermansson.

Musiikkipiirit eivät ole suu­ren suu­ret, joten tut­tu­jen kautta löy­tyi­vät muut jäse­net. Kaisa oli käy­nyt bän­din kei­koilla, ja halusi liit­tyä mukaan.

– Meistäkin Kaisa näytti juuri sel­lai­selta, että hän sopii mei­dän bän­diin, sanoo Hermansson.

Jani Hermanssonin, Kaisa Nissisen ja Petri Sämpin lisäksi yhtyeen vaki­tui­set jäse­net ovat Henrik Vitikka, rum­mut ja Mikko Nikula, basso. Lisäksi mukana on soo­lo­soit­ti­mia, kuten viu­listi ja har­mo­ni­kan soittaja.

Pää tyhjäksi työstä

Tämän vuo­den aikana pari­sen­kym­mentä keik­kaa teh­nyt Hellä Hermanni har­joit­te­lee Pitäjänmäellä Helsingin Valimossa. Toimistorakennuksen kel­la­ri­ker­rok­sessa on parin muun yhtyeen kanssa jaettu tree­ni­kämppä. Ahdas ja täynnä soit­ti­mia. Hermannilaisten mukaan kui­ten­kin ruh­ti­naal­li­sen suuri.

– Treenitilat ovat kor­tilla ja kal­liita. Aikaisemmin har­joit­te­limme ker­ros­ta­lon varas­to­ka­na­ko­pin kokoi­sessa tilassa. Silloin oli ahdasta.

Yhtye tree­naa ker­ran vii­kossa, keik­ko­jen edellä vähän useam­min. Koskaan töi­den jäl­keen ei ole väsyt­tä­nyt niin pal­jon, etteikö jak­saisi tulla pai­kalle. Yhtyeen tai­teel­lis­ten ambi­tioi­den lisäksi yhdessä teke­mi­nen ja yhteys saman hen­ki­siin ihmi­siin on tärkeää.

– Olisin var­masti pal­jon stres­saan­tu­neempi, jos en saisi tehdä musiik­kia ja käydä kei­koilla, sanoo Kaisa Nissinen.

– Soittaessa pää tyh­je­nee töistä. Vaikutus on sama kuin urheil­lessa, jat­kaa Hermansson.

Hellä Hermanni haluaa keik­kailla mah­dol­li­sim­man pal­jon. Meidän musiik­kimme on parasta livenä, sano­vat yhtyeen jäsenet.

– Keikkailu ja live-esiin­ty­mi­nen on tämän hom­man suola. Haaveilemme Suomen run­dista, esiin­ty­mi­sistä kesä­fes­ta­reilla, sanoo Mikko Nikula.

Oma ensi­levy loi uskoa teke­mi­seen, ja seu­raa­van levyn bii­sit ovat jo työn alla. Ruokahalu kas­vaa teh­dessä. Seuraavasta levystä yhtye haluaa tehdä vielä parem­man tai­teel­li­sen kokonaisuuden.

– Olemme onnel­li­sia musiik­kia teh­dessä, ja kii­tol­li­sia että saamme tehdä musiik­kia näin, sanoo Petri Sämpi.

Helena Jaakkola