Musii­kissa on se hyvä puoli, että kun se osuu, se ei satu, kerrotaan Bob Marleyn sanoneen.

 

Musiikki koukuttaa ihmisen synty­mät­tö­mästä vauvasta muisti­sai­raaseen vaariin. Se rentouttaa, lohduttaa ja vahvistaa. Musiikki luo tunnelman hetkeen kuin hetkeen. Musiikin voimalla tyhjätään pää arjen raskau­desta, tai musiikki antaa oikean vireen tekemiseen ja tsemppaa toimimaan.

Musii­kista voi nauttia monin tavoin. Toiset meistä ovat musiikin kuunte­li­joita, toiset tekijöitä. Musiikki yhdistää, ja se on elämi­se­nalue, jota ilman ei voi olla.

Helsin­ki­läi­selle Hellä Hermanni ja Kylmät väreet -yhtyeen jäsenille musiikki on elämän­tyyli. Ei työ, sillä yhtyeen vakituiset jäsenet ovat palkka­työssä kukin tahollaan sosiaali-tai kulttuu­ria­lalla. Ei harras­tuskaan, sillä se on liian vähän sanottu yhtyeen kunnianhimoi­sen tekemisen ja haaveiden vuoksi

– Minun identi­teet­tiäni kuvaa kaksi puolta. Olen sosiaa­lialan ammat­ti­lainen, mutta olen myös laulaja ja musii­kin­tekijä, sanoo Kaisa Nissinen, yhtyeen lauluso­listi ja Rhodes-pianon soittaja.

Kaisa työsken­telee ohjaajana Rinne­ko­ti­sää­tiöllä kuntout­ta­vassa työtoi­min­nassa ja kehitys­vam­maisten työhön­val­men­nuk­sessa.

Vakituinen työpaikka on siksikin kätevää, että kokopäi­vä­muusikon työ freelancer -pohjalta on rankkaa. Leipä usein kapeaa ja toimi­tus­varmuus katkei­levaa. Sen tietää yhtyeen perkus­sio­nisti Petri Sämpi, jolla kokemusta freelance-muusikon työstä takavuo­silta. Nykyisin hän on rumpujen soiton ja bändio­pe­tuksen päätoi­minen opettaja Resonaa­rissa.

– Resonaari on erityis­ryh­mille suunnattu musiik­ki­koulu ja erityis­musiik­ki­kas­va­tuksen asian­tun­ti­ja­keskus. Musiikin ja sosiaa­lialan ammat­ti­laisten sulau­tunut yhdis­telmä, Sämpi kertoo.

Töiden jälkeen levyn tekoon

Hellä Hermanni ja Kylmät väreet on vuonna 2011 perus­tettu yhtye, joka soittaa musiik­ki­lehti Rumban sanoin urbaania folkia. Suomen­kie­liset lyriikat ovat pelkis­tettyjä ja tunnel­moivia. Musiikki on mukavan vanhah­tavaa, mutta silti modernia. Kaupun­ki­maista, mutta syvemmin koettuna kuulija löytää kesäisen maalais­mai­seman.

Biisien pohja-aihiot ja sanat syntyvät pitkälle Jani Hermans­sonin mieli­ku­vista ja tunnel­mista.

– Tunnustan. Olen naiivi roman­tikko. Minulla oli lapsuu­dessa paljon ideoita elokuva­käsikirjoituksista, ja niitä olen ottanut biisei­himme. Sovitustyön teemme yhdessä, ja jokainen instru­mentti tuo oman vahvan osuutensa loppu­tu­lokseen.

Marraskuun lopussa julkis­tettiin yhtyeen ensim­mäinen pitkä­soit­tolevy Kesäyön asfaltti Rapu Records -levy-yhtiön kanssa. Levy äänitettiin idylli­sessä Kylälahden karta­nossa vuoden 2015 syksyllä parina viikon­loppuna ja jokunen iltakin hankkeeseen kului.

– Olemme tyyty­väisiä loppu­tu­lokseen. Levyn kappa­leita ei ole tuotettu liikaa, vaan niissä kuuluu meille ominainen orgaa­ninen tyyli ja liveää­ni­tyksen henki: ei millin tarkkaa, vaan elävää ja hengit­tävää musiikkia, Jani Hermansson kuvaa.

Yhtyeen jäseniä yhdistää paitsi intohi­moinen suhde musiikkiin myös se, että kaikilla vakitui­silla jäsenillä on sosionomi (AMK) -koulutus. Useim­milla vielä Laurea ammat­ti­kor­kea­kou­lusta.

– Olen ollut musiikin parissa 10-vuoti­aasta lähtien. Soitellut ja tehnyt biisejä mies-ja-kitara-asenteella. Olin aktii­viur­heilija pitkälle yli 25-vuoti­aaksi, kun lopetin urheilun ja elämään tuli tilaa musii­kille, kertoo Hermansson.

– Olin jo pitkään ajatellut, että oma bändi on saatava. Kun Laureassa tapasin samoin ajatte­levia ihmisiä, toive alkoi konkre­ti­soitua. Ensim­mäiset keikkamme teimme häämuusik­koina, muistelee Hermansson.

Musiik­ki­piirit eivät ole suuren suuret, joten tuttujen kautta löytyivät muut jäsenet. Kaisa oli käynyt bändin keikoilla, ja halusi liittyä mukaan.

– Meistäkin Kaisa näytti juuri sellai­selta, että hän sopii meidän bändiin, sanoo Her­mansson.

Jani Hermans­sonin, Kaisa Nissisen ja Petri Sämpin lisäksi yhtyeen vakituiset jäsenet ovat Henrik Vitikka, rummut ja Mikko Nikula, basso. Lisäksi mukana on soolo­soit­timia, kuten viulisti ja harmo­nikan soittaja.

Pää tyhjäksi työstä

Tämän vuoden aikana parisen­kym­mentä keikkaa tehnyt Hellä Hermanni harjoit­telee Pitäjän­mäellä Helsingin Valimossa. Toimis­to­ra­ken­nuksen kella­ri­ker­rok­sessa on parin muun yhtyeen kanssa jaettu treeni­kämppä. Ahdas ja täynnä soittimia. Herman­ni­laisten mukaan kuitenkin ruhti­naal­lisen suuri.

– Treeni­tilat ovat kortilla ja kalliita. Aikai­semmin harjoit­te­limme kerros­talon varas­to­ka­na­kopin kokoi­sessa tilassa. Silloin oli ahdasta.

Yhtye treenaa kerran viikossa, keikkojen edellä vähän useammin. Koskaan töiden jälkeen ei ole väsyt­tänyt niin paljon, etteikö jaksaisi tulla paikalle. Yhtyeen taiteel­listen ambitioiden lisäksi yhdessä tekeminen ja yhteys saman henkisiin ihmisiin on tärkeää.

– Olisin varmasti paljon stres­saan­tu­neempi, jos en saisi tehdä musiikkia ja käydä keikoilla, sanoo Kaisa Nissinen.

– Soittaessa pää tyhjenee töistä. Vaikutus on sama kuin urheil­lessa, jatkaa Hermansson.

Hellä Hermanni haluaa keikkailla mahdol­li­simman paljon. Meidän musiik­kimme on parasta livenä, sanovat yhtyeen jäsenet.

– Keikkailu ja live-esiin­ty­minen on tämän homman suola. Haavei­lemme Suomen rundista, esiin­ty­mi­sistä kesäfes­ta­reilla, sanoo Mikko Nikula.

Oma ensilevy loi uskoa tekemiseen, ja seuraavan levyn biisit ovat jo työn alla. Ruokahalu kasvaa tehdessä. Seuraa­vasta levystä yhtye haluaa tehdä vielä paremman taiteel­lisen kokonai­suuden.

– Olemme onnel­lisia musiikkia tehdessä, ja kiitol­lisia että saamme tehdä musiikkia näin, sanoo Petri Sämpi.

Helena Jaakkola